Pac-Pix

Syöjähirviön paluu

Keltainen ja isosuinen Pac-Man on pelimaailman tunnetuimpia hahmoja. Miekkonen on popsinut aaveita jo useamman vuosikymmenen ajan, eikä loppua mässäilylle näy vieläkään. Pac-Pixin huikean syvällisessä taustatarinassa paha Mustemestari keskeyttää Päkkiksen taistelun musteaaveita vastaan muuttamalla tämän paperinukeksi. Tapahtumaa seuraavassa eeppisessä juonenkäänteessä Pac-Man onnistuu heittämään mahtavan taikakynänsä (lue: DS:n styluksen) pelaajalle. Legendaarisen aseen saamisessahan ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kynän mukana tulee myös suuri vastuu ilkikurisen aavearmeijan pysäyttämisestä ja Pac-Manin kirouksen poistamisesta. Niin että kiitosta vaan.

Pac-Pix on verrattain erikoinen toimintapeli. Sen idea on yksinkertainen, mutta viehättävä: pelaajan pitää piirtää DS:n kosketusnäytölle oma näkemyksensä Pac-Manista, jolla sitten koetetaan syödä kaikki kentän musteaaveet. Homma toimii ja hauskaa riittää, muttei valitettavasti kovin pitkäksi aikaa.

Kynälle töitä

Suurin osa toiminnasta tapahtuu konsolin alemmalla näytöllä, ja peliä ohjataankin pelkästään kosketuskynällä. Uuden kentän alkaessa piirretään Pac-Man hahmon yläleuasta aloittaen. Kynän vieminen hahmon suun yläreunasta alaspäin on melko pitkälti ainoa tarkka kohta Päkkiksen piirtämisessä, peli hyväksyy joskus todella muotopuoliakin vänkkyröitä. Toisinaan taas tyylipuhdas Pac-suoritus vain tupsahtaa olemattomiin. Valmiin Pac-Manin ääriviivat muuttuvat keltaisiksi, jonka jälkeen se lähtee louskuttamaan leukojaan suoraan eteenpäin. Hahmoa ohjaillaan piirtämällä oikeansuuntaisia muureja sen kulkureitille. Viivojen sohiminen kynällä on varsinkin aluksi hilpeää; olkoonkin, että Päkkis ei ihan aina vaivaudu kääntymään muurin kohdalla.

Niin ikään kenttien selvittäminen on yksinkertaista. Kun Pac-Man kohtaa aaveen, onnistuu se useimmiten syömään piruparan. Viholliset tulevat ruudulle nujerrettavaksi kahdessa erässä, ja kun kaikki tason kummitukset on syöty, jatketaan pelin näyttämönä toimivan taikakirjan seuraavalle sivulle santsikierrosta varten. Erilaisia, enimmäkseen sympaattisen näköisiä, aaveita on reilu kourallinen, mutta yksikään niistä ei ole mitenkään erikoinen tuttavuus. Osa pyrkii väistelemään uhkaavasti lähestyvää keltakitaa, yksi suojautuu kilven taakse ja eräs mokoma roiskii kentälle piirrokset pilaavia maalitahroja. Vihulaisista ei irtoa positiivisia säväreitä, eikä myöskään haastetta. Tavallisissa kentissä Pac-Man voi kuolla vain kulkemalla ulos peliruudusta tai jäämällä kilvellisten aaveiden pompoteltavaksi. Kahden kentän välein tulevissa, useimmiten mukavissa, pomotaisteluissa hengenlähtö on herkemmässä. Myös aikalaskurin pääsy nollaan katkaisee pelin, mutta aikarajat eivät onneksi ole missään vaiheessa erityisen tiukkoja.

Tietty simppeliys tuntuu myös Pac-Pixin kenttien suunnittelussa ja ulkoasussa. Alaruutu on pelkkä valkoinen - joskin lähes aina aaveilla, kivenlohkareilla ja muilla esteillä täytetty - paperinpalanen, yläruudulla taas sijaitsevat tavaratieksi ristitty läpikulkutunneli sekä tiedot jäljellä olevista lisäelämistä ja ajasta. Ylemmällä ruudulla leijailee myös muun muassa seiniä häivyttäviä kytkimiä ja kuplien sisällä hilluvia kummituksia, jotka täytyy ampua alaruudulle pelin edetessä saatavan nuolipiirroksen avulla. Toinen pelaajan haltuun ilmestyvä erikoisase on pommipiirros, jolla voi aktivoida kytkimiä sekä tuhota aaveiden haarniskoina toimivia kivilaatikoita.

Katkennut kynänterä

Pac-Pixin tahti on useinkin kiitettävän nopea, mutta siitä huolimatta peli alkaa puuduttaa harmillisen nopeasti. Jatkuvasti lähes samanlaisena pysyvän toiminnan lisäksi syyllisenä lienee aivan liian usein pätkivä piirtojäljen tunnistus: peli ei hyväksy pelaajan piirtämiä pommikuvioita läheskään aina, vaikka räjähteet ovat pelkkiä ympyröitä. Myös pommeista kynttilöihin piirrettävät sytytyslangat jäävät usein syttymättä, mistä seuraa katkeroitunutta itkua ja katkenneita kyniä. Pac-Man-kuvioiden tunnistus toimii suunnilleen kahdella kerralla kolmesta, mutta nuoliksi sentään tuntuu kelpaavan melkein minkälainen suhero tahansa. Systeemi kaipaisi rutkasti lisää tarkkuutta, se kun on koko pelin selkäranka.

Pac-Pix ei ole järin pitkäikäinen peli, sillä sen kaksitoista lukua on helposti pelattu läpi alta viiden tunnin. Läpipeluun jälkeen tarjoillaan väännettäväksi vielä nopeammilla aaveilla varustetut versiot vanhoista tasoista, mutta niistä ei enää hirveästi iloa jaksa repiä. Kun seikkailu on ohi, pelin ainoaksi koukuksi jää omien piste-ennätysten parantaminen tylsien palkintotavaroiden toivossa. Pac-Pixin konsepti on kyllä mainio, mutta se ei jaksa kannatella kokonaista peliä, ja lopputulos jää ikävästi jonnekin puolivillaisen teknologiademon ja perushauskan pelin välimaastoon.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi