Olet Nathan Frost, biokineettiseksi tappokoneeksi muokattu supersotilas. Elämäsi perimmäinen tarkoitus on niittää kuolemaa vihollissotilaiden keskuudessa. Silmittömän lahtaamisen lomassa pyrit pelastamaan maailman vihollisen apokalyptiseltä suunnitelmalta, jonka tavoitteena on tuhota suurkaupunkeja ylläpitävät sähköjärjestelmät. Syvällistäkö? Eipä juuri. Kliseisyys on tainnut olla päivän sana Crystal Dynamicsilla, mutta pojat ovat älynneet, ettei suoraviivaisessa räiskinnässä tarvita monikerroksista juonta. Muutamaan otteeseen perusamerikkalaiset nimet ja hahmojen eeppiset, kivikasvoiset ilmeet naurattavat, mutta siinä se. Aika on mennyt genren huomioon ottaen parempaan tarkoitukseen, sillä Snowblind on täynnä esteettistä tyylikkyyttä.
Makeaa silmän täydeltä
Ensimmäinen reaktioni pelin käynnistymisen jälkeen lähenteli hämmästystä. Playstation 2:sen prosessori on väännetty äärimmilleen, ja siitä on saatu puristettua uskomattomat energiat televisioruudulle. Grafiikka on silmiä hivelevän tyylikästä, yksityiskohtaista ja sujuvaa. Nykimistä ei löydy edes suuremmista taisteluista, ja bugeja on harvassa. Maailma tuo kokonaisuutena mieleen dystooppisen lähitulevaisuuden upeine tekno-industrialistisine maisemineen. Aseet ovat kauttaaltaan näyttäviä, ja valoefektit luovat vahvan tunnelman. Mielenkiinto nähdä seuraava kenttä tai pelin grafiikkamoottorilla toteutettu videopätkä on suuri, aina yllättävän nopeasti saavutettaviin lopputeksteihin saakka. Snowblind onkin graafiselta puoleltaan Playstation 2:sen ehdotonta kärkikaartia, ja ihmettelen kovasti, jos joku vielä tästä parantaa – tarvetta ei ainakaan ole.
Pelattavuudeltaan peli toimii hyvin, mutta ei mitenkään ratkaisevasti eroa muista lajityyppinsä edustajista. Pelissä on silti jotain, mitä ei ihan jokaisessa räiskinnässä näe, nimittäin pyrkimys tuoda strategisia vaihtoehtoja muuten virtaviivaiseen putkijuoksuräiskintään. Nämä vaihtoehdot tulevat biokineettisten lisäysten muodossa, joita tukikohta tiputtelee pelaajalle pelin edetessä. On muun muassa hektisiin tilanteisiin sopiva suojakenttä, sähköshokkeja antava purkaus, näkymättömyys ja ajanhidastuskyky, jota en aivan "bullet time" termillä kuitenkaan kuvailisi. Vaikka ilman näitä erikoiskykyjä pärjää, tuovat ne silti mukavan lisämausteen peliin. Voit valita, haluatko hiiviskellä ja napsia sotilaita hiljaisuudessa, tai pistää suojakentän päälle, juosta aseet laulaen ja rukoilla, että aika riittää kaikkien vihollisten lahtaamiseen. Ominaisuudet nimittäin kuluttavat kineettistä energia-varastoasi, ja täten kestävät vain lyhyen hetken. Itse kuitenkin pidin suojakenttää ehkä liiankin yleispätevänä keinona hoitaa tilanne kuin tilanne, ja olisikin syytä pohtia, lähenteleekö kyseisen ominaisuuden liikakäyttö pelin huijaamista.
Groovy!
Mitäpä olisi räiskintäpeli ilman asialleen uskollisia apuvälineitä? Pelin aseistuksessa on sopivasti potkua, mutta mitään kovin uutta ei ole luvassa. Mukana on niin haulikko kuin rynnäkkökiväärikin, laser-aseista nyt puhumattakaan. Vaikka tämä kaikki on nähty jo useaan otteeseen, nostattavat Snowblindin tappovehkeet mukavan hurmiotilan pelaajassa. Haulikon ammus lähietäisyydeltä lennättää epäonnisen sotilaan pitkälle ilmalennolle, ja vaikka mistään upeista fysiikanmallinnuksista ei puhutakaan, tekee efekti silti tehtävänsä. Aseista käyvät myös tietyt ajoneuvot, joita tosin käytetään säästeliäästi. Esimerkiksi auton ajotuntuma on täysin hukassa, mutta onneksi se ei piinaa kuin muutamina hetkinä. Ajoneuvojen käyttöön ei pakoteta, mikä on plussaa. Äänipuoli on myös kohdallaan, ja peliä sävyttää yllättävän hyvin toimiva soundtrack.
Moninpeli on perinteistä kauraa, sisältäen pelimoodeja aina Deathmatchista Capture the Flagiin ( eli lipunryöstöön ). Huomasin, että kunnon pelin löytäminen on vaikeaa, ja vain muutamaan otteeseen pääsin pelailemaan neljää tai viittä soturia vastaan. Hauskaa kuitenkin oli, ja uskonkin, että jos löydän vilkkaan serverin, niin jatkan taitojeni hiomista. Mitään innovatiivista ei nettipelikään siis tarjoa, mutta näiden vanhojen, toimiviksi havaittujen pelimoodien ystävät löytävät viihdykkeensä.
Ollako super-sotilas, vai ei?
Mitä siis jää käteen? Snowblind on kokonaisuutena ehdottomasti tutustumisen arvoinen räiskintä, jota kuitenkin leimaa keskitien kirous. Kaikki, graafista loistoa lukuun ottamatta, on jo vähintään kertaalleen koettua, eikä mikään osa-alue poikkea onnistuneesti valtavirrasta. Kilpailu FPS-markkinoilla on kovaa, ja siksi on haastavaa luoda säväyttävä ja erikoinen ensimmäisen persoonan ammuskelupeli. Project: Snowblind yrittää parhaansa, mutta jää silti liian lyhytikäiseksi ja riskittömäksi tekeleeksi. Taattua viihdettä on luvassa genren faneille, mutta muiden kannattaa kokeilla ennen ostopäätöstä.
