Taistelupelit on jossain määrin homogeeninen taiteenlaji. Mätkintäfanina minusta välillä tuntuu, että jossain on kirjoitettuna mustalla valkoiselle, minkälainen mätkintäpelin tulisi olla, ja että pelinkehittäjät suunnittelevat joka ainoan länsimaissa julkaistavan mätkintäpelin tätä kaavaa orjallisesti noudattaen. Sitten taas on helppo alkaa syyttää peliteollisuutta samojen ideoiden kierrättämisestä yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta tullaan siihen tulokseen, että jatko-osat ovat luultavasti pilanneet pelaamisen ilon lopullisesti. Sitten ilmestyy Soulcalibur 3 ja muistuttaa siitä mihin kaikki beat 'em upit oikeastaan pyrkivät.
Armotonta nappulankuritusta
Soulcalibur 2 oli kyseenalainen jatko-osa. Sitä on syytetty pelimekaniikan pinnallisuudesta, vanhojen hahmojen pois jättämisestä, vaikeustason alhaisuudesta, graafisesta puutteellisuudesta ja haukuttu jopa nappulanhakkauspeliksi. Sellainen se ajoittain olikin; pahimmillaan ottelut olivat muutaman minuutin pituisia ohjaimenrankaisusessioita. Oikeasti taitavien pelaajien ottaessa yhteen Soulcalibur 2 oli sitä, mitä hyvältä taistelupeliltä odottaakin: kuin tanssia, jonka koreografia muistutti itämaisista kung fu -elokuvista. Tosiasiassa kuitenkin keskivertopelaajan, jonka aiempi mätkintäkokemus oli rajallinen, oli todella vaikea päästä tasolle, jolla joku muukin viitsisi otteluja katsella. Se ei silti tehnyt Soulcalibur 2:sta yhtään sen vähemmän viihdyttävää peliä.
Nyt kun Soulcalibur 3 on ilmestynyt, on taas aika ihmetellä, mitä Namcon pojat ovat jatko-osaansa kokanneet. Pakollisten uusien haasteiden lisäksi pakettiin on heitetty runsaasti uutta sisältöä: tällä kertaa pelaajilla on käytössään muun muassa hahmoeditori ja satamäärin palasia omien taistelijoiden kokoamista varten. Kiinnostavimmat hahmot kuitenkin löytyvät pelistä jo valmiiksi. Vanhojen kasvojen lisäksi Soulcalibur 3:en on lisätty kolme uutta uniikkia hahmoa: päätarinan kannalta ratkaisevassa roolissa oleva Zasalamel, lannevannetta heilutteleva Tira ja kostajahahmo Setsuka. Tosiasiassa kuitenkin uusia taistelijoita on enemmän kuin mainitut kolme, sillä omille hahmoille on mahdollista antaa useita erilaisia taistelutyylejä. Niitä käyttävät myös avattavissa olevat vanhat hahmot, jotka syystä tai toisesta eivät tarinamoodiin ole päässeet.
Miekan uudet seikkailut
Tarinamoodi pelissä on aika pitkälti tuttua ja turvallista laatua. Pelaaja valitsee itselleen hahmon, jonka tarinaa lähdetään seuraamaan. Tapahtumia kuljetetaan eteenpäin tuttuun tyyliin tekstipätkien avulla ja aika ajoin päästään seuraamaan pelimoottorilla kulkevia välinäytöksiä. Niiden aikana välillä ruudun yläreunaan ilmestyy nappulayhdistelmiä, joiden painaminen sitten näennäisesti vaikuttaa tarinan kulkuun. Käytännössä kuitenkin pelaajalla täytyy joko olla tarkkaavaisuushäiriö tai aiempaa kokemusta pelistä osatakseen hakata oikeat yhdistelmät sisään. Virheiden vaikutus on tosin melko vähäinen, eikä niitä tehdessä jaksa asiaa kauaa murehtia.
Weapon Master -pelimuodon soihdunkantajana toimii Chronicles of the Sword -moodi, jonka ideana ei tällä kertaa ole kiiltäväpintaisten miekkojen keräily, vaan morat saa ostettua kaupasta matkan varrella kerätyllä valuutalla. Tämä kunnianhimoinen pelimuoto on jonkinlainen strategia- ja mätkintäpelin yhdistelmä. Joukkoja siirrellään edestakaisin laudoilla, joilla on poluin toisiinsa yhdistettyjä linnakkeita. Niitä on tarkoitus valloittaa vastustajalta, ja jos oma kotipesä kaatuu, niin matka käy takaisin lähtöruutuun. Käytännössä linnakkeiden valloittaminen on erittäin rasittavaa puuhaa. Niitä saa mäiskiä tuhottoman pitkään, pahimmillaan minuutteja, ennen kuin varsinainen taistelu alkaa. Se on usein myös täysin tarpeetonta, koska linnoilla ei usein edes ole vartijaa ja niin niitä tulee valloitettua vain koska ne sattuvat olemaan pelaajan määränpään tiellä.
Yleinen hidastempoisuus ei ole Chronicles of the Swordin pahin ongelma, sillä lyhyehköjen taisteluiden latautuminen kestää usein aivan liian kauan. Pelilaudalla on tasosta riippuen yli kaksikymmentä vihollistaistelijaa, ja kun kunkin taistelun lataus kestää kymmeniä sekunteja, voi jokainen laskea kuinka kauan yksi tehtävä pelimoodissa oikeastaan kestää. Myös täysin käsittämätön vaikeustaso aiheuttaa harmaita hiuksia Chronicles of the Swordin pelaajille. Hahmokehityksen alkupäässä olevat hahmot saatetaan asettaa useita kymmeniä tasoja voimakkaampia vihollisia vastaan. Surkeasti toteutettu tarina varmistaa vielä, että pelimoodin pelaajilla on kurjaa; kuivat dialogit tulee usein ohitettua tyystin niiden epäselvyyden ja yksiulotteisten henkilöhahmojen takia. Luojan kiitos suurimman osan lisämateriaalista saa avattua myös tarinamoodin kautta.
Keittiöveitsin sotaan
Taistelut ovat pelaajien onneksi säästetty Chronicles of the Swordin kaltaisilta muutoksilta. Ne ovat sitä vanhaa tuttua hutkintaa, joka on Soulcalibureissa aina ollut huippuluokkaa. Äärimmilleen hiottu ohjattavuus, sulavaliikkeiset hyökkäykset, intensiiviset yhteenotot ja isotissiset misut ovat kaikki silausta lähes orgastiselle pelimekaniikalle. Pelin intensiivisyystaso on säädetty nuppiin kiihdyttämällä taisteluja entisestään. Vaikka hahmojen tasapainotus vaikuttaakin kyseenalaiselta konevastustajien kanssa taistellessa, kun kaksi taitavaa pelaajaa pääsee ottamaan yhteen, hahmojen voimaeroja tulee harvemmin kommentoitua. Kysehän on loppujen lopuksi kyse siitä, miten niitä käyttää.
Aiempia sarjan pelejä pelannut saattaa nopeasti huomata hylkäävänsä vanhat suosikkihahmonsa. Joidenkin hahmojen kohdalla on tehty radikaaleja muutoksia, eikä vanhoilla tutuilla taistelu käykään enää kuin tanssi. Esimerkiksi Nightmare ja Siegfried näyttävät ottaneen toisistaan mallia sitten edellisosan. Vaikka edellä mainitun kaltaiset silmänkääntötemput olisi ollut syytä jättää sikseen, hahmojen muuttaminen antaa pelisarjan ystäville uutta opeteltavaa. Oppimiskynnystä kuitenkin madaltaa ajoittain turhankin rautalankamallinen tutorial-moodi, joka toimii hyvänä oppaana ennen kaikkea pelimekaniikkaan vasta tutustuville pelaajille.
Edellisosaan verrattuna Soulcalibur 3 on kokonaisvaltainen harppaus sarjakuvamaisempaan suuntaan. Vaikka se näkyy ennen kaikkea graafisessa ilmiasussa, myös liikearsenaalista löytyy nyt hyökkäyksiä, jotka ei olisi aiempiin peleihin sopinut. Projektiilihyökkäysten lisäys tuntuu omituiselta ratkaisulta, mutta ne ovat onneksi verrattain vähäisessä roolissa. Itseeni uusi tyyli ei vaikutusta tehnyt, mutta japsistisemmallakin tyylillä on varmasti ystävänsä.
"Sido sielusi miekkaan" - mitä jos ei kuitenkaan?
Audiovisuaalisella puolella Soulcalibur 3 ei loista, mutta ainakin häikäisee. Vaikka anime-tyyliseen suuntaan ollaan menossa, ei ainakaan yksityiskohtien määrässä olla säästelty, ja ero ensimmäiseen osaan Dreamcastilla työntää leukaperät vapaapudotukseen. Suuri osa pelin kentistä onkin vaikuttavaa katseltavaa ja erityisesti temppeli-tasot ovat eeppisiä ympäristöjä yhteenotoille. Ajoittain kuitenkin sorrutaan jokseenkin turhaan filtterikikkailuun, mikä ei tee taisteluista ainakaan yhtään selkeämpiä.
Sulavat animointi tekee taistelusta kauniin tuntuista ja näköistä. Hahmojen liikkeet näyttävät miellyttäviltä, kun kaverin suolet sivalletaan merirosvolaivan kannelle. Täydellisyyttä ei kuitenkaan voi odottaa, sillä välinäytösten aikana hahmoja vaivaa eleettömyys. Puunaamojen näyttelijäsuoritus tuokin mieleen lähinnä ala-asteen joulunäytelmän, eikä dialogikaan nouse sen yläpuolelle. Näyttelijöiden suoritus ei varsinaisesti jää muiden mätkintäpelien jalkoihin, mutta onnettomasti kirjoitettu smack talk saattaa aiheuttaa vahvoja allergiareaktioita. Höpinöitä lukuun ottamatta pelin äänimaailma toimii oikein mainiosti. Kaikki ääniefektit eivät ole huippuluokkaa, mutta eeppinen ääniraita pelastaa paljon.
Kaksin aina kaunihimpi
Soulcalibur 3 on vahvojen kontrastien sävyttämä peli. Kaikki osa-alueet eivät toimi odotusten mukaisesti: jotkut negatiivisessa, mutta jotkut positiivisessakin mielessä. Kokonaisuutena se on vahva mätkintäpeli, joka kuitenkin on epäilemättä osoitettu kaksinpelattavaksi; pelattavaa riittää, mutta peli ei onnistu viihdyttämään niin pitkään, että ylimääräisen sisällön saisi tuskattomasti avattua. Mätkintäpelit kuitenkin on aina ollut erittäin kilpailuhenkinen urheilulaji, eikä viimeisin Sielukalpa ole yksinpelinäkään heikompi esitys, kuin kilpailijansa. Toisin sanoen Soulcalibur 3 on se peli, jota sarjan ystävät ovat odottaneet, mutta tuskin käännyttää muiden koulukuntien kannattajia puolelleen.
