Taas miekalle töitä
Todella huonoja pelejä tuntuu yhdistävän yksi asia. Monet niistä hakevat innoituksensa itämaan mystiikasta. Eksoottisella otsikolla menee ilmeisesti mikä tahansa roska kaupaksi. Ja miksi rassata mielikuvitusta, kun pelimaailman voi mallintaa historiankirjoista tai Kurosawan elokuvista. Kierrätysjätettä on Sword of the Samuraikin, vaikkei aiheessa sinäänsä ole mitään vikaa. Tasaisen tylsä peli ei vain tempaa mukaansa, sillä pääosassa hutkivat samurait esitetään turhankin kanssa tosimielellä. Historialliset nyanssit tuovat terävyyttä pelin kulkuun, mutta eivät palvele sen viihteellistä arvoa.
Historiallisella otteella on tehty hyviäkin pelejä ja Japanin samuraiperinnettä sivuavista tuotoksista Onimusha-sarja on varmasti onnistunein. Capcomin sarjassa on kuitenkin sopiva annos mielikuvitusta ja epäkuolleita vastaan käytävät kamppailut ovat kiihkeitä. Sword of the Samurai liikkuu uskottavammilla linjoilla, mutta ei ole vetovoimaltaan Onimushan veroinen. Se esittää vanhan Japanin julmana paikkana, jossa sankaritarinat loppuvat miekan sivallukseen. Välit selvitetään teräasein ja kunniaa kannetaan viimeiseen hengenvetoon asti. Paitsi väkivaltainen, Japani on myös hyvin sumuinen ja sahalaitainen.
Tutumpi nimi Sword of the Samuraille on Kengo 2. Sarjan ykkösosa, lisänimeltään Master of Bushido, oli PlayStation 2:n ensimmäisen aallon pelejä eikä kovin kummoinen sellainen. Kengo-sarjan tehneen japanilaisen LightWeightin suunta onkin ollut viime vuosina alaspäin. Se työsti PlayStationille kiitellyt Bushido Blade -samuraimätkinnät, mutta uuden polven konsoleilla se tunnetaan kehnon Kengon lisäksi arvostelujen perusteella Xboxin huonoimpiin kuuluvasta Kabuki Warriors -pelistä. Kevyen sarjan kehäraakki jatkaa laskusuhdanteesta huolimatta samoilla eväillä. Julkaisijoiden uskosta Sword of the Samuraihin kertoo jotain se, että pelin jenkkikäännös on tällä hetkellä jäissä.
Tilastotaistoa
Sword of the Samurai on lajityypiltään tappelupeli. Mutta perinteisen kaksinkamppailun oheen on ympätty seikkailua ja muuta haastavaa ajanvietettä. Seikkailuosiossa pelaajan kontrolloimasta samuraialokkaasta koulitaan mestari. Arvoasteikossa noustaan pääasiassa voittamalla turnauksia. Matsien lomassa hoidetaan samuraille sopivia työtehtäviä, kuten toimitaan vartijana tai palkkamurhaajana, ja harjoitellaan dojoissa. Haastajista ei ole pulaa, mutta pelaajan on pidettävä kiinni maineestaan ja valittava ottelut huolella sekä varottava astumasta kehään keskenkuntoisena. Seikkailutilan lisäksi mäiskimistä on höystetty Time Attack -moodilla. Siinä valitaan reitti ja selvitetään se mahdollisimman nopeasti matkan varrella parveilevia roistoja pätkien.
Sword of the Samurai on totista vääntöä. Mitteleminen on tempoltaan ja muilta ominaisuuksiltaan realistista eli peliksi se on armottoman kankeaa puurtamista. Pelin erottaa tavanomaisista beat 'em upeista se, ettei joka ottelua aloiteta täysissä voimissa, vaan edellisessä matsissa otetut iskut näkyvät hahmon kunnossa. Kolhuista selviää lepuuttamalla samuraita. Mitä enemmän ottelukokemusta kertyy, sitä parempi hahmosta kehittyy. Seikkailu- ja roolipelielementit kannattelevat muuten varsin heikkotasoista mättämistä minkä kykenevät. Mies miestä vastaan -taistelut ovat todella köyhiä, mutta statistiikkojen pällistely syventää pelikokemusta.
Verta kehiin
Miekkataistelujen ympärille on pyritty rakentamaan uskottavat kehykset aitoine taistelijoineen. Pelissä on 30 samurailegendaa Yagyu Jubeista Miyamoto Musashiin. Japanilaiseen sankaritarustoon kuuluvat hahmot käyttävät omia aiheeseen vihkiytyneille tutuksi tulleita taistelutyylejään. Mikä parasta, hahmojen esikuvat ovat maanneet mullan alla vuosisatoja, joten he eivät pääse valittamaan osaansa pelissä. Samuraiteema ei siis ole mitään pintakiiltoa, vaan pelissä on oikeasti sisältöä. Pelattavuutta autenttiset asetelmat eivät tietenkään pelasta, mutta Japanin muinaishistoriasta kiinnostuneille Sword of the Samurain yksityiskohdat ovat mannaa. Fantasiaa mieliville perinteiset salamoiden ampumiseen ja tulipallojen heittelemiseen keskittyvät tappelupelit ovat parempia valintoja.
Peli on todella väkivaltainen, mutta grafiikka ei onnistu kuvaamaan hurmetta tyydyttävästi. Veri pursuaa miekan jättämistä aukoista koomisesti. Samurait ovat kuin taistelevia mehupurkkeja, jotka vuotavat kuiviin yhdestä perille menneestä iskusta. Grafiikan taso vaihtelee valtavasti vehreistä maastoista hiekanharmaisiin harjoituskenttiin. Hahmot ovat yhtä elottomia kuin ympäristöt pahimmillaan. Sword of the Samurailla ei mahdu tekniikkansa osalta tälle vuosituhannelle. Ääninäyttelyä pelissä ei ole, vaan ruutua täyttävää tekstijonoa säestää kirjoituskoneen naputus.
LightWeight teki parhaat tuotoksensa PlayStation ykköselle eikä sama kaava toimi enää PS2:lla, etenkin kun toteutuksen puolella ei ole tapahtunut järisyttävää kehitystä. Taistelupelien saralla kilpailu on niin kovaa, ettei Sword of the Samurailla ole asiaa kyseisiin karkeloihin. Sisältö on tappelupeliksi ansiokkaasti, sillä liikkeitä voisi opetella maailmanloppuun saakka. Hitaasti löntystävät miekkasankarit eivät kuitenkaan ole maineensa veroisia taistelijoita. Jos tunnistaa pelin 30 samurailegendasta suurimman osan, kannattaa peliä varmasti harkita. Muuten kannattaa pysytellä tiukasti fiktion puolella.
