Alkuvuodesta 2007 julkaistu Crackdown oli positiivinen yllättäjä. Halo 3:n moninpelibetalla tyrkytetty hiekkalaatikkoriehunta väänsi monen pelaajan suun messingille, vaikka markkinointitaktiikka aiheuttikin aluksi nyrpeitä naamoja. Crackdown nousi eräänlaisen kulttipelin maineeseen ja keräsi oman vahvan fanikuntansa, joka sai pitkään toivoa pelille jatkoa. Nyt kun Crackdown 2 lopulta saapuu kauppoihin, joudutaan kuitenkin pohtimaan, onko peli todellakin nimen perässä komeilevan kakkosen arvoinen. Reilussa vuodessa kyhätty jatko-osa nimittäin tarjoaa juuri ”sitä samaa” niin hyvässä kuin pahassakin.

Vapahtajan toinen tuleminen

Alkuperäisen Crackdownin tapahtumista on ehtinyt kulua kymmenisen vuotta, kun agenttien kutsu kuuluu jälleen. Rikollisjengeistä vapautettu Pacific City on sittemmin kokenut kovia. Ikävä virus on tehnyt suuresta osasta kansalaisia vihamielisiä mutantteja. Kaupungin turvallisuudesta vastaavan viraston toimettomuus ja poliisivaltion elkeet puolestaan synnyttivät uuden uhan kaduille, kun asukkaat tarttuivat aseisiin ja perustivat cell-nimisen radikaalijärjestön. Ensimmäisestä osasta tuttuun tyyliin pelaajalle ei kerrota ihan koko totuutta, sillä tapahtumia seurataan viraston ja sitä edustavien agenttien näkökulmasta, jonka mukaan cell on vain uusi tieltä raivattava rikollisjengi.

Crackdown 2 ei vetoa tarinallaan tiukkaa juonta vaativiin pelaajiin, sillä sen verran köykäisesti pelitapahtumia selitetään ja perustellaan. Peli sisältää käytännössä kaksi välinäytöstä: seikkailu käynnistyy hyvin asioita pohjustavalla introlla ja päättyy harvinaisen tökerösti toisella animaatiolla. Muuten juonta kuljetetaan viraston äänen jatkuvilla kommenteilla ja ohjeistuksilla, jotka kallistuvat useimmiten huumorin puolelle. Lisäksi kaupungilla piileksii äänilokeja, joissa valotetaan menneitä tapahtumia. Periaatteessa tämä on ihanteellinen kerrontamuoto Crackdownin tyyppiselle avoimelle pelille, sillä se ei pakota etenemään tietyllä tavalla tai keskeytä pelaamista. Harmillisesti osa nauhoitteista sisältää täysin turhanpäiväistä ”taktista” tietoa vihollisten olinpaikoista, eikä 52 äänitteen löytäminen Pacific Cityn kokoisesta pelialueesta ole erityisen helppoa.

Kehittäjien visiona on selkeästi ollut äärimmäisen avoin ja vapaa peli, jossa tarina pysyy poissa pelaamisen tieltä. Pieni harkinta ja hyvin pohjustetut hahmot tuskin kuitenkaan pilaisivat kokemusta.

Tyly kaupunki

Crackdown 2 sijoittuu samaan kaupunkiin kuin edeltäjänsä, ja se myös näkyy. Monet tutut maamerkit ovat paikallaan, kun taas osa on sortunut levottomuuksien seurauksena. Kokonaisuutena Pacific City näyttää aikaisempaa synkemmältä. Yhtäällä rakennuksien ikkunoista puskee liekkejä ja toisaalla katuja katkovat korkeat muurit. Ympäristö on onnistuttu naamioimaan yllättävänkin hyvin, mutta tarkemmalla tutkimisella se paljastuu hieman liian tutuksi. Jatko-osalle olisi ehdottomasti toivonut uutta kaupunkia temmellyskentäksi, joskin pientä tuoreutta ympäristölle saadaan vuorokausirytmin mukaan vaihtuvalla katukuvalla: päivisin kaduilla kulkee tavallisia ihmisiä, poliiseja ja cell-aktivisteja, kun taas yöllä satapäiset mutanttilaumat ryömivät koloistaan teitä tukkimaan. Pacific Cityyn puhalletaan pientä lisäeloa satunnaisilla autokauppiailla ja hauskoilla propagandamainoksilla, mutta tällaisia yksityiskohtia nähdään loppupeleissä liian vähän. Lisäksi eri kaupunginosat ovat menettäneet sitä aikaisempaa väriloistoaan, jota eri jengit kaduille toivat, ja sekoittuneet harmaammaksi kokonaisuudeksi.

Crackdownin sarjakuvamainen yleisilme on säilytetty pitkälti ennallaan, ja se toimii edelleen. Tekniikan saralla on puolestaan poljettu hiukan eteenpäin. Satojen mutanttien miehittämät kadut tuovat mieleen Dead Risingin, mutta vastapainoksi hirvitysten kuolinanimaatiot muistuttavat muinaisesta Carmageddonista. Rakennusten yksityiskohdat piirtyvät komeasti vähän kauemmaksikin, ja kaupungin korkeimman pilvenpiirtäjän huipulle kiipeäminen palkitaan miellyttävällä näköalalla. Ruudunpäivitys nykii tosin toisinaan ihan kummallisissa tilanteissa, vaikka ympärillä ei tapahtuisi mitään erikoista. Viimeistään suurimmat räjähdykset saavat pelimoottorin korisemaan rumasti.

Kaupungin äänimaisemaa hallitsevat agentin saappaiden raskas töminä ja satunnainen aseiden laulanta. Musiikkia kuullaan harvoin pelitapahtumien aikana, mikä on sinänsä harmi, sillä erityisesti lisensoidulle ääniraidalle mahtuu yllättävän hyviä biisejä. Näitä soitatetaan ainoastaan kaaroilla kaahatessa, eikä rattiin tee mieli tarttua entisenkään vertaa. Kiitos tästä kuuluu turhan liukkaille ajokeille ja uudistetulle, yksityisautoilijoita sortavalle kaupunkikaavoitukselle.

Oikeus, kohtuus ja ketteryys

Suurimman osan ajasta pelaaja viilettää jalan kaduilla ja katoilla. Agenttiakatemiasta valmistunut märkäkorva jaksaa juuri ja juuri donkata kaksimetriseen koriin, mutta ympäristöissä lojuvia palleroita keräämällä, vihollisia rankaisemalla ja erilaisia temppuja suorittamalla haarniskasankarin hauis kasvaa silmissä. Lopulta agentista muotoutuu pysäyttämätön tappokone, joka loikkii katolta toiselle ja teilaa siinä sivussa vähintään viisi vihulaista pääosumilla. Ampuma-aseet menettävät vähitellen merkityksensä, kun agentti voi viskoa kranaatteja ja ohjuksia, joiden hillittömillä räjähdyksillä putsataan kerralla puoli korttelia. Lisäksi luotipohjaisten aseiden käyttämistä vaikeuttaa paikoin temppuileva lukitus, jota kuitenkin tarvitaan osumien saamiseksi täydestä vauhdista. Asearsenaalin kuninkaaksi nouseekin kranaatinheitin, jonka sylkee suloisia tuhon siemeniä kauniissa kaaressa.

Vaikka Crackdownia luonnehditaan toimintapeliksi, ehkä suurimman koukutuksen aiheuttaa kuitenkin värikkäiden pallojen keräileminen. Hamstrattavaa piisaa yhteensä lähes tuhat erilaista kohdetta, joten varsinkin alussa kaupunki näyttää pursuavan vihreitä, sinisiä, harmaita ja violetteja palloja. Kun yhden käy nappaamassa kerrostalon katolta, seuraavalta kulmalta kurkistaa jo toinen jos ei kolmaskin väriläiskä. Tällaisesta tilanteesta käynnistyy usein ketjureaktio, jonka päätteeksi pelaaja huomaa pomppineensa kaupungin toiselle laidalle palleroiden perässä. Ei siis ihme, että sarjan ensimmäinen osa ansaitsi lempinimen Crack-peli. Erityisesti kehittyneemmällä agentilla loikkiminen ja kiipeileminen addiktoi kaikessa sujuvuudessaan vakavasti, vaikka agentti ei toisinaan tykkääkään tarttua rakennusten reunoihin. Kontrollit takkuilevat myös muulloin: esimerkiksi tykkitorniin astuminen voi tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Crackdownin avoimesta luonteesta johtuen perinteiset tehtävät jäävät väistämättä yleisen sekoilun ja keräilybuumin varjoon. Agentin suoritettavaksi annetaan avoimia, joskin varsin tasapaksuja toimeksiantoja, joissa ei edelleenkään nähdä tarpeeksi vaihtelua. Yleensä kartalle ilmestyy paikka, jonne täytyy mennä teurastamaan mutanttilaumoja tai opettamaan kansalaisaktivisteille vähän tottelevaisuutta. Mutantteja vilisevät tehtävät tiivistyvät pidemmän päälle siihen, että pelaaja seisoo lähimaaston korkeimmalla kukkulalla ja paiskoo örmykkien sekaan tulikaramelleja. Raskaammin aseistetut ihmiset pistävät vastaan hanakammin, mutta varsinaisesta tekoälystä ei niidenkään kohdalla voida puhua. Vihollisten perimmäinen kohtalo onkin vain päätyä agentin lahtaamaksi, jotta tämä voi imeä kokemuspisteensä talteen ja loikata kohti uusia haasteita.

Varsinaiset juonitehtävät sujauttaa läpi kevyesti alle kymmeneen tuntiin, joten pelkkää tehtävästä toiseen tukka putkella juoksemista hakevat pettyvät varmasti Crackdown 2:een. Pelistä saa ehdottomasti eniten viihdettä irti, kun kutsuu kolme kaveria mukaan karkeloihin ja kokeilee erilaisia hullutuksia. Helikopterilla ja esineitä toisiinsa kiinnittävillä magneeteilla pääsee jo hyvään alkuun. Parhaimmillaan näinkin yksinkertaisista aineksista saa leivottua hillitöntä hupia. Crackdown 2 tavallaan vaatii pelaajia kehittämään omat huvituksensa. Ideoita ruokitaan saavutuksilla ja erilaisilla työkaluilla, joskin näiden suhteen olisi voitu vetää touhu vielä enemmän överiksi. Tässä mielessä ihmetyttääkin, miksi alkuperäiseen Crackdowniin lisäsisältönä tuotu huijauspaketti räjähtävine tynnyreineen on jätetty jatko-osasta pois. Ilkeä setä sisälläni uskoo vastaavan sisällön putkahtavan ulos maksullisena ennemmin tai myöhemmin, mutta nuori ja viaton puoleni ei suostu uskomaan maailman täydelliseen pahuuteen.

Hyvä peli, huono jatko-osa

Ikään kuin kirjoittamattomia sääntöjä noudattaakseen Ruffian Games on lisännyt Crackdown 2:een myös kilpailullisen moninpelin. Käytännössä kahdesta pelimuodosta (rakettihipasta sekä tavallisesta ja tiimeissä pelattavasta tappomatsista) koostuvat karkelot tarjoavat takuuvarmaa kaaosta, kun parhaimmillaan kuusitoista agenttia ja ajoneuvoja tankista helikopteriin ahdetaan samalle kaupunkipläntille. Pelimuotojen ja muokkausmahdollisuuksien puute ei kuitenkaan lupaa pitkää elinikää moiselle hulluttelulle.

Tässä vaiheessa arvostelu on jo saanut ehkä tarpeettoman negatiivisen sävyn, sillä Crackdown 2 on parhaimmillaan erittäin hauska peli, joka loistaa pitkälti samoilla vahvuuksilla kuin edeltäjänsäkin. Se jyrää tarinan räjähtävällä toiminnalla hauskuuden nimissä. Samalla täytyy kuitenkin tunnustaa alkuperäisen pelin ja jatko-osan yhtäläisyydet myös negatiivisessa mielessä. Crackdown asteli aikoinaan markkinoille kuin Rocky Balboa Apollo Creedin hallitsemaan kehään konsanaan: nälkäisenä ja yllätysvalmiina. Jatko-osalla ei enää ole samanlaista yllätysmomenttia, eikä peli tunnu lähellekään yhtä tuoreelta. Jos silti haluat sitä samaa hauskuutta, täältä pesee!

Käy katsomassa videokuvaa Crackdown 2:sta KonsoliFINin YouTube-kanavalta.