Driver oli aikoinaan autopelien rajoja rikkova merkkiteos, joka antoi mahdollisuuden kokea elokuvamaisia takaa-ajoja suurkaupunkien vilskeessä. Esimerkillisen jatko-osan jälkeen suunnittelijoiden mopo karkasi käsistä, ja pelisarja vajosi keskinkertaisuuden suohon. Driver: San Francisco palaa takaisin juurille, mutta onnistuuko kehittäjien u-käännös palauttamaan piilokyttä Tannerin uskottavuuden?

Tanner tömisee

Tarina alkaa kuusi kuukautta Driv3rin tapahtumien jälkeen. John Tannerin arkkivihollinen Jericho on viimein saatu vastuuseen rötöksistään, tai siltä ainakin pintapuolisesti vaikuttaa. Tanner ei kuitenkaan uskalla huokaista helpotuksesta, vaan seuraa etäältä kun Jerichoa aletaan kuljettaa toiseen vankilaan. Katastrofin ainekset eivät vaadi kuin yhden lahjotun poliisin ja suuhun piilotetun happokapselin, eikä aikaakaan kun Jericho pyristelee taas irti lain pitkästä kourasta. Seuraa kiihkeä takaa-ajo, jonka asetelmat yllättäen muuttuvat päälaelleen. Pian pelti rytisee urakalla ja Tanner päätyy koomaan. Piilokyttä on onneksi sen verran kovaa tekoa, ettei lepää edes kasviksena, vaan lähtee rosvojahtiin tajuamatta edes omaa tilaansa.

Hölmön oloinen alkuasetelma on rakennettu selittämään Driver: San Franciscon suurinta uutta oivallusta: Shift-ominaisuuden ansiosta pelaaja voi vaihtaa ajopeliä lennosta vaikka kesken takaa-ajon. Tanner ei siis osaa enää jalkautua kaupungin kaduille, vaan kaikki autojen väliset siirtymät hoituvat nopealla ja vaivattomalla karttaruudulla tehtävällä tempulla. Moinen ominaisuus voi vaikuttaa aluksi oudolta, mutta jo pienen kokeilun jälkeen toiminto osoittaa nerokkuutensa. Tehtävät saavat ainutlaatuisia strategisia ulottuvuuksia, kun Tanner voi siirtyä vaikkapa takaa-ajettavan roiston edessä olevaan bussiin ja tukkia pakotien. Parhaimmillaan vain mielikuvitus on rajana shift-ominaisuuden käytölle.

Kaahauspelien tärkein elementti on tietenkin onnistunut ajomallinnus, eikä Tannerin uusin sekoilu petä tällä alueella. Autojen hallinta on sopivan letkeää, mikä tekee kurvailusta elokuvamaista ja vauhdikasta. Ensimmäistä kertaa pelisarjaan on lisensoitu reilu 120 oikeaa menopeliä, aina Dodgen ja Fordin muskelihirmuista Paganin ja Lamborghinin urheiluautoihin. Väliin mahtuu myös vaatimattomampia rasseja, eikä rekkojakaan ole unohdettu. Ajettavuus vaihtelee sopivasti niin ohjauksen kuin nopeuden suhteen. Menopelit ovat saaneet turbobuusti- ja runttaus -ominaisuudet, jotka helpottavat tehtävien suorittamista.

Pellit kasaan ja pakoon

Tannerin ja lukuisten autojen ohella pelin pääosassa on valtava San Franciscon kaupunki. Ajettavia teitä on mallinnettu satoja kilometrejä niin keskustan katuja kuin esikaupunkialueiden kinttupolkuja. Juonitehtävät ja erinäiset pienemmät haasteet on siroteltu ympäri karttaa ja ne saa aktivoitua helposti Shift-ominaisuuden avulla. Juonta edistääkseen joutuu yleensä ensin suorittamaan muita hommia, jotka eivät välttämättä liity mitenkään Tannerin edesottamuksiin. Aluksi kaupungista on auki vain pieni osa, mutta tarinan edetessä maailma alkaa avartua. Vaikka toiminnan näyttämö on laaja, se tuntuu silti paikoin suljetulta – nurmikoiden kautta on turhaa edes yrittää oikaista, sillä teitä reunustaa joko rakennukset tai ylipääsemättömät betoniaidat. Moiset rajaukset latistavat hetkittäin tunnelmaa, varsinkin jos erehtyy muistelemaan sarjan paria ensimmäistä osaa.

Tehtäviä kaupungin sykkeestä löytyy laidasta laitaan: on takaa-ajoa, varjostamista, autojen tuhoamista sekä perinteisempää kilpa-ajoa. Varsinkin juonitehtävät on toteutettu hyvin ja monipuolisesti. Toisinaan vaikeustaso pistää isompaa vaihdetta silmään, mikä herättää joskus suurtakin turhautumista. Tehtävien lisäksi teiden varsilta löytyy kerättäviä ikoneita, jotka avaavat haasteita pääpelin ulkopuolelta. Moiset bonukset sisältävät muunmuassa klassisten kaahailuelokuvien kohtauksia, jotka pelaaja pääsee itse kokemaan ratin takaa. Muutenkin pelimaailmasta löytyy kaikenlaisia hauskoja viittauksia erinäisiin kulttileffoihin, kuten legendaariseen Vanishing Pointiin.

Driver: San Francisco panostaa kiitettävästi myös moninpeliin. Kimppakivaan pääsee mukaan niin jaetulta ruudulta kuin verkon kautta. Kavereiden kanssa ei tarvitse tyytyä pelkästään keskinäiseen kinaamiseen, sillä yhteistyökin on vaihtoehtona. Poliiseja pakeneminen saa rutkasti uusia ulottuvuuksia, kun jahdattavia on useampia. Perinteisemmät kilpa-ajot ovat selkeästi moninpelin heikoin lenkki, mutta viihdyttäviä yhtä kaikki. Vapaa rellestäminenkin onnistuu muiden kaahareiden kanssa.

Ulkoasusta on vaikea löytää valittamista. Autojen linjat on mallinnettu kauniisti, eikä pellin vääntymisellä säästellä. Sisäkuvakulma luo oivasti tunnelmaa maisemien vilistäessä ja katujen vaihtuessa. Itse San Francisco näyttää komealta eloisine väylineen – liikenteen ja jalankulkijoiden määrässä ei ole kitsasteltu, vaikka todellisuus lieneekin vielä vilkkaampi. Pitkä kehitysaika on hyödynnetty tehokkaasti, sillä ruudunpäivitys notkahtelee vain harvakseltaan. Virtuaalikaupunkia tutkiskelee ilokseen asennetta huokuvan biisivalikoivan säestyksellä. Siinä ei meininkiä puutu, kun moottori muristen pakenee kyttiä kiireisillä kaduilla Primal Screamin Kowalskin pärähtäessä soimaan.

Puhallettu kymmenessä tunnissa

Ei voi sanoa, etteikö Driver: San Francisco olisi viihdyttävä peli. Valittamisen aihetta löytyy toki, mutta kokonaisuus on silti onnistunut ja antaa toivoa sarjan tulevaisuudelle. Toisaalta takaraivossa kytee ajatus, että tämän jälkeen olisi hyvä antaa Tannerin jäädä eläkkeelle ennen uutta syöksykierrettä. Oli miten oli, pelin parissa aika kuluu satanen lasissa.