The Sly Trilogy

Tasoloikat vetoavat useasti pelintäyteiseen lapsuuteen jolloin ohjastettiin hullunkurisia elukoita (ja putkimiehiä) värikkäiden maailmojen läpi. Joskus se oli vaikeampaa, joskus helpompaa ja ehkä omalle kielellekin käännettyä. HD-tekstuureihin päivitetty Sly -tasoloikka trilogia haki salakavalasti -pelin luonteen mukaisesti- sekä nostalgia paukkuja että tuoreempaa yleisöä.

= Operaatio P. E. Lin Arviointi =

Lojaalin fanikunnan saavuttanut Sly on myös minun mielestäni laatutasohyppelyitä monella tapaa. Sujuvan pelaamisen ohessa voi nauttia mukavasta dialogiasta, rekvisiitasta ja mallikkaasta juonen etenemisestä.

Jälkimmäinen on muihin nimekkäisiin tasoloikkiin verrattuna yleisesti ottaen huomattavasti suurempi valtti. Seuraavaa osaa ei välttämättä odottanut uusien pelattavien tasojen toivossa vaan niiden kanssa tulleita motiiveja. Toisaalta, Slyn konnakopla ei tunnu siltä samalta ilman muhkeaa virtahepo kaveriansa eikä vanhan arkkivihollisen salavaivihkainen paluu kuulostanut yhtään kivemmalta. Varkaus oli kuitenkin pääosassa, mutta tämä tehtiin hyvyyden nimissä sillä paha saa aina kuulla kunniansa.

Juonen käänteitähän sitten riitti pelissä kuin pelissä, kahdessa jälkimmäisessä sarjan tunnettuun tarinan kerrontaan panostettiin ykkös-osan perustasoloikkaa enemmän. Hahmoja tuli kilokaupalla lisää ja monet varmasti muistavat yöklubi heebon Dimitrin tai päähenkilön ihastuksen kohteen Carmelita Foxin joka riivaa pelaajaa säännöllisesti. Hahmosuunnittelu oli kohdillaan koska näyttelijöitä oli paljon, muttei liikaa joten resursseja sai aina kohdistettua riittävästi jokaiseen hahmoon.

= Sä kiipeät norsunluutorniin sillä välin kun mä asetan tän antennin maan alle =

Pelillisesti Sly oli aluksi kertakuolemilla ja pienillä hiiviskely elementeillä höystettyä tasoloikkaa. Koodaajat kuitenkin numeroivat myöhempiin peleihin parempaa hiiviskelyä ja vaikka kyse ei ole Metal Gear Solidin kaltaisesta huomaamattomuuden tärkeydestä tuli väärästä askeleesta toisinaan kunnon riesaa mikä oli hyvän pelisuunnittelun merkki kun otetaan myös polvenkorkuiset yleisöt huomioon. Pelit eivät olleet liian helppoja eivätkä liian vaikeita, haastavia enintään.

Hideo Kojiman Metal Gear Solidista sarja on todennäköisesti saanutkin melkoisia vaikutteita. En puhu kahden tunnin välivideoista saati lukuisista (dramaattisista) juonellisista kysymysmerkeistä, vaan codec -keskusteluista, dramaattisesta tarinasta ja aiemmin mainitusta hiiviskelystä ja sen tärkeydestä. Slyta voisi siis kuvitella Metal Gear Solidin lastenversioksi vaikka asetelmat ovatkin kaukaa haettua.

= Joten pakkasimme kamat ja suuntasimme maahan kotoisaan =

Kaukaa haettiin myös tämän kolmi-osaisen näytelmän kulissitkin. Unohda Gasgaardian fantasia ympäristöt, nämä elikot harrastivat maailmanmatkoja mm. Amerikassa, Venetsiassa, Kiinassa ja Intiassa. Tekijöillä oli selvä (ja laaja) näkemys maailmanluokan varkaasta joten ympäristönkin piti olla niiden puitteista: Ilmalaivoja, sademetsää, Kanadan talvista korpea, Pariisin tunnelmallisia öitä ja Hollannin lentokoneita - Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ja ne kaikki olivat värikkäitä, laajoja ja huolella tehtyjä.

Herääkin kysymys miksei musiikki ikinä yltänyt samankaltaiseen suoritukseen. Vaikka diskoliskon Dimitrin diskobiitit jäävät ikiajoiksi päähän soimaan, muut musiikit useasti tyytyivät vain yleisen melun ylläpitämiseen. Pari kipaletta varmaan loivat tunnelmaa, mutta sen enempää ei musiikilta herunut kunnianhimoa.

= Trilogian ilo ei ole kunnianhimo =
Kaikesta huolimatta Sly Trilgoya on vaikea suositella kenellekään joka ei jo omista valmiiksi 2/3 peleistä. Pelit eivät itsessään tarjoa jo vanhojen pelien omistajille mitään uutta parempien tekstuurien lisäksi joten uuden sisällön tarjoaminen viekkaan pesukarhun saralla on vähäistä.

PlayStation Move -minipelit ovat kolmen minuutin moninpeli aktiviteettia joita voi muuten pelata DualShock3:n tateillakin ja pokaalit kahlaa läpi jos ensimmäisen Slyn sataprosenttimainen peluu houkuttelee. He jotka tykkäsivät pitää niitä hassuja ohukaisia puna-sinilaseja päässä Sly kolmosessa: Jokaista peliä voi nyt pelata kunnolisessa kolmessa ulottuvuudessa.

Trilogia kuitenkin nitoi yhteen kolme laatu tasoloikkaa yhdelle levylle mistä näkee hienosti sarjan lyhyt-ikäisen evoluutionsa. Toinen osa yllätti rajuilla uudistuksilla mikä asetti sarjalle tunnetun standardinsa mistä tulevat Sly pelit ottaisivat sitten mallia.

Uuden yleisön nappaaminen ja vanhan yleisön muistuttaminen onkin nyt aiheellista uuden tulevan Sly pelin valossa. Jos muistojen muisteleminen suttuisessa resoluutiossa tekee kipeää, saat kätevästi kolme hyvää peliä yhden hinnalla. Se ei ainakaan minun mielestäni ole mikään varkaus.

Kirjaudu kommentoidaksesi