Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Mario & Luigi: Partners in Time

Monet muistavat Mario & Luigi: Superstar Sagan yhtenä GBA:n kärkinimikkeistä. N64:n Paper Marioa jäljitellyt peli keräsikin suitsutusta niin kriitikoilta kuin pelaajiltakin. Jatko-osan tuleminen ei siis ollut kovinkaan suuri yllätys. Nyt Mario temmeltää jälleen velipoikansa kanssa, tällä kertaa DS:llä. Valitettavasti seikkailussa ei kuitenkaan ole samanlaista puhtia kuin GBA:lla.

Monen ajan sankarit

Mario & Luigi: Partners in Time johtaa putkimieskaksikon nimensä mukaisesti seikkailuun aikojen halki. Takavuosien sienivaltakuntaa uhkaa perikato, kun mystiset Shroobit aikovat vallata koko valtakunnan. Nykypäivän prinsessa Peach on samaan aikaan sattumalta koeajamassa uutta aikakonetta ja joutuu Shroobien vangiksi. Sattumusten sarjan päätteeksi menneen ja nykyajan välille puhkeaa madonreikiä, joiden kautta Mario ja Luigi sotkeutuvat menneen ajan kohtaloon. Näin he myös tapaavat toukkaikäiset itsensä. Kaikenikäiset putkimiehet jatkavatkin seikkailua yhdessä Peachin löytämiseksi ja tuhon estämiseksi.

Jälleen kerran päivä pelastetaan etsimällä eri puolille valtakuntaa levinneitä aarteenpalasia, tässä tapauksessa salaperäisen kobolttitähden sirpaleita. Mikään ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, mistä saadaan pyöriteltyä jos jonkinlaista juonenkäännettä. Tarina alkaa mielenkiintoisesti, on keskivaiheilla mukiinmenevä ja latistuu loppua kohden täysin. Vika ei ole niinkään esitettyjen asioiden sisällössä vaan esitystavassa. Nintendo-laatuun tottuneita pelaajia ei varmaankaan halinallejuoni häiritse, mutta hieman omituinen pelisuunnittelu nakertaa pelimotivaatiota hitaasti ja varmasti.

Varsinaista tutkittavaa pelimaailmaa ei ole ollenkaan. Menneen maailman eri alueille johtavat madonreiät alkavat nykyajan prinsessa Peachin linnasta, joka siis toimii seikkailun keskipisteenä ja tukikohtana. Linnasta löytyy muun muassa tallennuspisteitä, energiantäytettä sekä kauppa varusteiden hankkimista varten. Nykyajassa ei itse asiassa edes päästä liikkumaan linnan ulkopuolelle, eikä kahden ajan välillä seikkailemista ole käytetty kunnolla muillakaan tavoilla. Käytännössä nykyaika - samoin kuin aikamatkailuteema - jää siis kokonaan hyödyntämättä.

Tutkittavan maailman puuttuminen näkyy pelisuunnittelussa ikävällä tavalla: pelaajan eteen tuupataan jatkuvasti luolastoa luolaston perään. Tämä ei osaltaan herätä lainkaan tutkimisen ja seikkailunhalua, vaan tekee pelaamisesta puuduttavaa saman toistoa. Usein peliä jaksoikin pelata eteenpäin vain luolaston kerroksen kerrallaan, joskus jopa vain seuraavaan tallennuspisteeseen asti.

Tuttua hutkintaa

Hahmojen ohjaaminen hoituu pitkälti samoilla linjoilla kuin Superstar Sagassa huolimatta hahmomäärän tuplaantumisesta. Tällä kertaa jokaiselle hahmolle on kuitenkin omistettu oma näppäimensä. Vaikka perustemput ovatkin suunnilleen samat kuin edellisessä pelissä, on niitä muokattu sopimaan nelikon toimintaan paremmin. Kaikkiaan neljän hahmon yhdenaikanen ohjaus on toteutettu onnistuneesti, eikä se jää pelkälle kikkailutasolle. Pienet putkimiehenalut liikkuvat yleensä isompien reppuselässä, mutta hahmot voi, ja tarvittaessa pitääkin, irroittaa omiksi pareikseen. Jokaisen ominaisuuksia hyödyntämällä ratkotaan etenemistä hidastavia puzzleja ja kerätään bonusesineitä. Myös taisteluun riittää vain yksi pari, mutta vahvimmilla ollaan tietenkin kun koko nelikko on kasassa.

Taistelutilaan siirrytään automaattisesti, kun reaaliaikaisella kartalla kohdataan jokin vihamielinen otus. Taistelut ovat tuttuun tapaan vuoropohjaisia. Perushyökkäyksissä isot putkimiehet loikkivat vihujen päälle, pienet taas mätkivät niitä vasaroilla. Taistelujen varsinainen suola on kuitenkin hyökkäysesineiden käyttö. Ne ovat käytännössä sorminäppäryyttä, ajoitusta ja reaktiokykyä mittaavia pikkupelejä. Esineen käyttö alkaa yksinkertaisesti, mutta tietenkin nopeutuu ja vaikeutuu koko ajan. Mitä paremmin sillä pelaa, sitä enemmän vahinkoa se myös tuottaa vihulle. Taistelun aiheuttamista haavoista selvitään parannussienillä, ja käytössä on myös muita tarpeellisia esineitä. Eräät lisäävät hetkellisesti hyökkäysvoimaa tai puolustusta, toiset jopa herättävät kuukahtaneen hahmon takaisin henkiin.

Audiovisuaalinen puoli ei yllätä - toteutus on varmaa Nintendo-laatua. Piirtojälki on nättiä sekä animaatiot eläviä ja taustalla soi perinteinen pilipalimusiikki. Ääniefektit ovat sitä peruslaatua, mutta erityismaininta on annettava hahmojen puheäänille. Mario ja Luigi höpöttävät välillä muka-italialta kuulostavaa siansaksaa, joka saa melkein väkisin hymähtelemään - ainakin aluksi. Muutenkin peli on tehty tietynlaisella kieli poskessa -meiningillä, mikä tarjoaa ainakin parit naurut.

Jaettu ilo on puolikas ilo

Varsinainen peli loppuu melko yllättäen, jokseenkin jopa kesken. Peliaikaa on kuitenkin yritetty pitkittää naurettavan vahvalla loppupomolla. Jos pomotaistelu kestää tunnin, pelisuunnittelussa on menty pieleen. Jos se taas kestää puolitoista tuntia, pelisuunnittelussa on menty todella pahasti pieleen. Itse asiassa puolentoista tunnin kohdalla motivaationi loppui, ties miten kauan taistelu olisi vielä kestänyt tämän jälkeen. Häiritsevin asia ei niinkään ollut edes taistelun kesto, vaan jatkuva, tylsä saman toisto. Vuorosta toiseen sitä vain väisteli vihollisen hyökkäyksiä ja yritti antaa parhaansa mukaan runtua takaisin. Runsaat varastot mukaan varattuja parannussieniä ja muita esineitä pitivät huolen siitä, etteivät pelihahmot kupsahtaneet tällaisessa viivytystaistelussa ainakaan ennen pelaajaa. Vielä kun se pomoon parhaiten tehoava hyökkäysesine tuli ilmi, alkoi homma maistua kunnolla lankulta, sillä tällöin muita esineitä oli aivan turha käyttää ja vaihtelua pääsi syntymään vielä vähemmän. Jonkinlainen pomon energiapalkki olisi antanut edes näennäistä toivoa voitosta.

Peli tuntuu kiireessä tehdyltä, mistä kielivät muun muassa sivuseikkailujen puute sekä jokseenkin töksähtävä loppu. Tunnelma latistuu lopussa ikävästi, viimeistään keinotekoisesti pitkitetyssä loppupomossa. Selvästi yli keskitason nouseva seikkailu jaksaa kuitenkin viihdyttää hyvin, mikäli luolastot toistensa perään eivät pilaa motivaatiota. Puutteista huolimatta odotettavissa on runsaasti hienojakin hetkiä, ja monipuoliset sekä vaihtelevat taistelut ovat yhtä hupia. Partners in Time on silti Nintendo-laadun raakatimantti, vaikkakin kovin hiomaton sellainen.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi

Pelin tiedot

Arvosteltu versio: 

Kiitokset arvostelukappaleesta AMO OY:lle. Tukee Rumble Pak -tärinäkasettia.