Electronic Artsin Need For Speed -arcade-kaahailut ovat varmasti
jokaiselle autopelien krominhohteiseen maailmaan kurkistaneelle
tuttuja. Lähes kymmenen vuoden ikään ehtinyt pelisarja on nimennyt
itseään jos jonkinmoisilla lisänimikkeillä ja viime vuosina NFS-kansia
ovat koristaneet mm. Hot Pursuit- ja Underground-tittelit. Hot
Pursuitin tarjotessa kiivaita takaa-ajoja, keskittyy Underground
puolestaan alamaailman autokulttuuriin. Sarjan kakkososa alleviivaa
itseään entistä parempana ja vauhdikkaampana pelinä. Uusia pelimuotoja
ja virityksiä onkin mukana vaikka millä mitalla. Edellisistä virheistä
on opittu, mutta kuinka paljon?
Kuumaa kruisailua ikuisen yön kaupungissa
Miltä
kuulostaisi valtavan kokoinen metropoli, josta löytyy autoilijalle
viivaa melkein joka kulman takaa? Palkintona on kymmeniätuhansia
dollareita, kuumia kissoja, mainetta ja kunniaa. GSM ja GPS kuuluvat
itsestään selviin luontaisetuihin. Menopeliään voi puunata ja tuunata
lähes rajattomasti, sillä uutta kromia löytyy aina kun mieli tekee.
Bonuksena päälle: ei poliisia, ei liikennesääntöjä, eikä huolta
huomisesta. Kyse voisi olla murrosikäisen miehenalun märästä unesta,
mutta tällä kertaa pakettia on tarjolla jokaiselle iästä tai
sukupuolesta riippumatta. Need For Speed Underground 2 on jokaisen
autoilusta ja tuunaamisesta kiinnostuneen unelmapeli. Nelipyörärakettia
voi viritellä lukemattomilla varaosilla (puskurit, spoilerit,
lokinsiipiovet, megasubbarit, konepellit, vanteet, neovalot jne.),
maalauksilla ja virittää testiradalla omalle ajotyylille sopivaksi.
Uusia osia ja yhdistämismahdollisuuksia on lukuisia. Virittely nostaa
katu-uskottavuutta ja palkitsee alan lehtien kansiin pyrkivien
osakkeita.
Bayview Cityssä valitsee ainainen yö. Aamu ei sarasta
vaikka kumia polttelisi useamman tunnin putkeen. Öinen kaupunki tarjoaa
pelaajalle miljoonien valojen valtakunnan, hienoja heijastuksia ja
tukuttain pimeitä syrjäkatuja, joilla mieshormoniaan voi kiihdytellä.
Bayview City on jaettu viiteen kaupunginosaan, jotka avautuvat
asteittain pelin edetessä. Kaupunki on kooltaan varsin laaja (ajotietä
yli 200 km) ja se muodostuu kiitettävän erilaisista teemoista:
mm. sokkeloisesta keskustasta, hämärästä satama-alueesta,
huippunopeuksia tarjoavista moottoriteistä ja tietenkin pelätyn
laitakaupungin pimeistä kujista, joille ei oikeassa elämässä jalan
uskaltaisi. Liikennettä pelissä riittää ruuhkaksi asti, joskin
keskustapainoitteisesti ja ilman päämäärää. Ympyrää ajavien
kaupunkilaisten seasta löytyy toki myös ns. haastajia, joiden kanssa
voi kisata get away -tyyliin pikkusummista. Kaikki pelin
radat/kilpailut löytyvät kaupungin omilta, rajatuilta teiltä ja
kilparadoilta. Ajolinjat oppii täten nopeasti, mutta toisaalta uusia ja
todellisia yllätyksiä tulee eteen melko harvoin. Onneksi pelistä löytyy
tarpeeksi mutkaa suuntaan ja toiseen, eikä kyllästyminen iske
tuulilasiin ihan heti.
Need For Sleep
Ykkösosaan
verrattuna pelattavaa löytyy (tai ainakin aikaa kuluu) enemmän. Tosin
paketti on juonta myöten se sama ja vanha tuttu: edellisessä osassa
kerätty kunnia on yllättäen mennyttä elämää ja pelaajan on aloitettava
nousu kaupungin ykköskuskiksi rankingin pohjalta, hinnalla millä
hyvänsä. Tarinamoodi on kliseisen laiha, mutta tarjoaa perustan
tekemiselle. Tehtävämuotoisesta kisaamisesta on osittain luovuttu ja
tilalle on tuotu ripaus valinnanvapautta: pelaaja voi ajella vapaasti
kaupungissa ja valita haluamansa haasteen tai varaosakaupan sieltä
täältä. Tosin pakolliset sponsorisopimukset vaativat tietyn määrän
voittoja eri kilpailuista, joten pelaajan urakehityksen kaari on
edelleen kovin lineaarinen. Pelimuotoja on kiitettävästi: Circuit
(ratakierrokset), Drift (sladi), Drag (kiihdytys), Sprint (A:sta
B:hen), Street X (katuratakierrokset) ja arvostetuin kaikista eli URL
(Underground-liigan cup).
Jokaiseen kilpailumoodiin on
mahdollista tehdä omat ja yksilölliset tuunaukset. Tämä parantaa
luonnollisesti menestymisen mahdollisuutta ja tekee auton
käyttäytymisestä helpompaa. Elintärkeään nitromittariin saa lisäystä
onnistuneilla drifteillä, imutuksella ja vaarallisilla tilanteilla.
Kilpailuista saatavat tienestit ja varaosien määrä kasvavat tuttuun
tapaan mitä pidemmälle peli etenee. Samassa suhteessa kasvavat tosin
myös kustannukset ja ajokilometrit, joten helpolla hommasta ei selviä.
Kaupunginkartan
ulkoa opetteleminen ei ole välttämättömyys, mutta se auttaa uralla
etenemistä. Get away -kisojen voittaminen vaatii yllättäviä
reittivalintoja, jotta vastustajan saa karistettua taustapeilistä.
Muussa tapauksessa pakoretki saattaa kestää useita minuutteja ja viedä
läpi kaupungin, kauas tapahtumista. Varaosakauppoja löytyy kaupungista
useampia ja GPS:n oikeaoppinen käyttö säästää turhalta matkaamiselta,
mitä pelissä syntyy valitettavasti ja väkisinkin melko paljon. Vapaampi
maailma tarkoittaakin NFSU2:n kritiikin kohdalla nimenomaan pelaajan
"juoksuttamista" ympäri kaupunkia sponsorisopimukset täyttävien kisojen
perässä. Tämä tuo luonnollisesti peliin lisää elinikää, mutta
pelaajan kärsivällisyyden kustannuksella. Katujen turhasta koluamisesta
on pelin alussa hyötyä, mutta pidemmän päälle hommasta tulee
helvetillisen tylsää.
NFSU:n ykkösosan nopean valinnan ja
nykyisen vapaan kruisailun sisällyttäminen peliin olisi
käyttäjäystävällisyydeltään paras vaihtoehto. Pientä lääkettä
ärsytykseen antavat onneksi kilpailujen runsas määrä ja niiden
löytyminen myös kartan ulkopuolelta. NFSU2:n huume onkin pelaajan
ruokkiminen herkuilla niin tasaiseen tahtiin, että hän haluaa koukkuun
jäädessään pelata pitkälle aamutunneille asti... Unettomia öitä on siis
tiedossa.
Kromin kiiltoa ja villipedon ärjyntää
Graafisesti
NFSU2 on keskivertoa katseltavaa. Vaihtelevia maisemia, upeita valoja
ja hienoja yksityiskohtia löytyy, mutta kokonaisuutena paketti jää
perustasolle - se ei häikäise eikä pistä silmään. Yöllinen ajomaisema
rajaa "ovelasti" horisontin pituutta, värimaailmaa ja luo tunnelmaa
laittomasta kaahailusta - kukapa sitä päivisin kaupungilla nitronappia
painelisi. Huono puoli tunnelmallisessa ikiyössä on se, että siihen
myös kyllästyy nopeasti. Kun varsinaista elämän kiertokulkua ei esim.
GTA:n tyyliin ole, ollaan todellisuudesta kaukana. Lisäksi jokaisen
pidemmän kisan aikana kadun kastelee järjestäen sade, joka toki lisää
haastetta, mutta tuntuu väkisin päälleliimatulta tehosteelta.
Tarinan kuvakerronta on toteutettu sarjakuvamaisesti, mikä
sopii pelin henkeen erittäin hyvin. Välianimaatioiden ikävä
nykiminen häiritsee tosin hieman. Pelin ruudunpäivitys rullaa
kiitettävän nopeasti ja vauhdintunnun aistii selkäytimessä asti.
Urkujen ollessa auki ja nitrojen säestäessä menoa, tulee ajonäkymään
mm. Burnoutista tuttua liike-epäterävyyttä (motion blur) ja näköalue
kapenee kuin silmälappuisella ravihevosella. Tällöin ajaminen muuttuu
vaistojenvaraiseksi ja vastaantulevan liikenteen väistäminen on yleensä
sekunnin sadasosista kiinni. Mikään ei olekaan niin fiilistä
nostattavaa kuin viime hetkellä tehty väistöliike tai blokkaus sekä
siitä seurannut takapuskurissa ajaneen vastustajan väistämättömän
kolarin aiheuttaminen.
Joistakin tiedoista poiketen NFSU2 sisältää laajakuvatuen: ajomoodissa
kuva skaalautuu 16:9-muotoon ja valikoissa sekä animaatioissa 4:3:ksi.
Kyseinen pomppiminen aiheuttaa pientä ihmetystä, mutta ei haittaa sen
suuremmin.
Ääniosastoon on tehty myös jonkun verran parannuksia
ykkösosan jälkeen. Oikeiden autojen äänikirjasto on varsin kattava ja
muuttuu aidontuntuisesti menopelin tai tilanteen mukaan. Eri autoissa
on omanlaatuisensa soundi ja tuunaukset tuovat uskottavasti mukanaan
astetta tiukempaa vikinää sekä vääntöä. Eri ajoalustat ja sääolot on
myös huomioitu. Muhkeaan moottorin ärjyntään tai turbon vihellykseen ei
tosimies helposti kyllästy. Musiikkipuolella kompastutaan ja voisiko
sanoa jälleen. Tarjonta on toki genreltään suhteellisen laaja
(rämärokkia, speed metallia, poppia, trancea, hip hoppia ja
breakbeattia), mutta kappaleiden määrä on jätetty valitettavan
suppeaksi. Samojen biisien pyöriessä pientä piiriään, niihin kyllästyy
jo muutaman tunnin pelaamisen jälkeen. Iso miinus on myös se, ettei
pelissä voi soittaa kovalevyltä omaa mielimusiikkiaan. Tämä ominaisuus
olisi säästänyt monelta irti revityltä hiukselta.
Äänipuolella dialogi on muutamia vastustajien kommentteja lukuun
ottamatta uramoodia käskyttävän pomon, Rachelin harteilla. Varsin
onnistuneesta ääninäyttelystä vastaa mm. E! Entertainmentin Wild
On -sarjasta tuttu povipommi, Brooke Burke. Kaunokainen koristaa
olemuksellaan myös pelin tarinamoodia ja tuo mukanaan sopivan
kliseisesti "nopeat autot ja kauniit naiset" -tunnelmaa.
Liven
mukaantuonti on yksi isoimmista ja odotetuimmista uudistuksista NFSU2:n
kohdalla. Yksinpeliin kyllästymisen voi estää siirtymällä laajemmille
rankingeille ja ottamalla mittaa koko muun maailman kanssa.
Uudistuksina tulleiden tuunausbarometrien säätäminen on Livessä
pärjäämisen kannalta tärkeää, joten pienten varaosaviilauksien merkitys
nousee arvoon arvaamattomaan. Pelaaja voi myös kilpailla siitä, kenellä
on viilein ja kornein menopeli. Ulkonäkö on puoli ruokaa ja NFSU2:n
kohdalla se on vauhdin ohella kaikki kaikessa. Pelin esikuvia, Fast and
Furious -leffoja ja Xzibitin Pimp My Ride -sarjaa, nähneet ovat
luonnollisesti vahvimmilla. Kaunein auto ei nimittäin ole välttämättä
se kaikkein viilein. Miinuksena EA:lle on todettava, että NFSU2:n
Live-tuen toteutus on jäänyt puolitiehen. Monista pikkuvioista kertoo
muun muassa se, että pelissä ei ole muualta tuttua lobbya, vaan pelin
jälkeen on valittavana vain uusinta tai paluu päävalikkoon. Isoa
viilausta jää siis seuraavaa versiota silmällä pitäen.
Need
For Speed Underground 2:n pelituntuma on erittäin hyvä. Autot
tottelevat käskyjä ja kontrollit on helppo omaksua. Ainoastaan GSM:n
inboxin ja Get away -haasteen vastaanoton sijoittaminen saman napin
taakse on epäonnistunut ja saa aikaan pientä venkslausta sekä turhaa
pakittelua. Paikasta toiseen ajettaessa apuna toimiva GPS on
mallinnettu isolla nuolella, joka pyörii häkkyränä ruudun ylälaidassa
ja vie lyhintä reittiä perille. GPS toimii moitteetta normaalissa
vauhdissa, mutta paahdettaessa eteenpäin neljättä sataa sen liikkuminen
ei päivity samaan vauhtiin. Tämä aiheuttaa varsinkin moottoriteiden
ramppivalinnoissa usein turhia mutkia, kun pelaaja tulee ajaneeksi
oikeasta tunnelista ohi ja vieläpä ärsyttävän reippaasti.
Kun auton kuljettaminen on kaikin puolin täysi-arcadea, on tiukoissa
tilanteissa rumien keinojen käyttäminen lähes vääjäämätöntä. Seiniin
voi nojata ja törmätä ilman suurempaa vauhdin menetystä, auto ei
romutu, renkaat eivät kulu, vastustajia voi blokata ja kierräyttää
ympäri. Lisäksi ns. catch-up mahdollistaa useamman kierroksen
kilpailussa monenkin sekunnin takaa voittoon nousemisen. Onneksi edellä
mainituista on todellista hyötyä ainoastaan yksinpelissä, eikä niitä
kannata erikseen Livessä mainostaa, varsinkaan suomalaisten pelaajien
keskuudessa. Tuunatuissa ja modatuissa autoissa on pieniä eroja, mutta
suurimmiksi vivahteet kasvavat maastureiden sarjassa. Maanteiden norsut
ovat massaltaan niin paljon isompia kuin tavalliset katukulkijat, että
tehoja ja tilanteiden ennakointia vaaditaan paljon. Parhaiten
Underground 2:ssa menestyy, kun keskittyy vain yhden voittaja-auton
rakentamiseen ja tyytyy keräilemään muita, kunnes mammonaa on niin
paljon, että niidenkin rakentaminen onnistuu alkuinvestointeja
pidemmälle. Esimerkiksi etanamaisella maasturilla on turha lähteä
haastamaan tavallisia kilpureita.
Vahingonmallinnuksen
puuttuminen harmittaa. Näyttävästä ilmalennosta tai törmäyksestä näkymä
siirtyy hidastettuun kuvaan, mutta komeasti kiiltelevää autoa ja
hehkuvia kipinöitä lukuun ottamatta kuvamoodi ei muuta tarjoakaan.
Äänistä löytyy ryskyvää peltiä ja lasia, mutta kuvassa ei tapahdu juuri
mitään, ei edes ajettaessa 300 km/h suoraan seinään. On sanomattakin
selvää, että tämä syö valtavasti uskottavuutta. Lisäksi hidastettu kuva
saattaa kestää kovan vauhdin törmäyksessä useita sekunteja ja vie
ajorytmin mennessään. Paremmin toteutettuna ja ainakin muun liikenteen
tai ympäristön romuuntuminen olisi ollut iso lisä.
Lisää lunta tupaan tuo pelin älytön helppous. Alkuvaikeuksien jälkeen
isoimmat haasteet ovat läpipeluuprosentin tarkkailu ja autotallin
keräilykohteiden kartuttaminen sekä tuunaus. Kun pelaaja on rakentanut
voittaja-auton ja ladannut siihen nitropäivityksiä tarpeeksi, on häntä
mahdoton voittaa. Eteen tuleekin sellaisia kilpailuja, joissa saattaa
motivaatiovaikeuksien takia törmäillä välinpitämättömästi sinne tänne
(monesti tulee Project Gotham Racingia ikävä), koska tietää voittavansa
joka tapauksessa. Livessä kaikki onkin sitten taas ja onneksi toisin,
helppoja voittoja ei ole.
Parantamisen varaa jää edelleen
Ajamisen
hauskuus ja menopelien virittely ovat Need For Speed Underground 2:n
suola. Ajo-ominaisuuksien ja ulkonäön tuunaukseen saa vierähtämään
helposti lukemattomia tunteja ja Livessä kavereiden haastaminen on aina
mukavaa. Turha paikasta toiseen ajattaminen ja pikkuvikojen (laimea
juoni, suppea musiikkivalikoima ja vahingonmallinnuksen puuttuminen)
runsas määrä laskevat arvosanaa jonkin verran. Livestä löytyy myös
paljon parannettavaa. Eteenpäin on kuitenkin menty ja kaikesta
pikkukritiikistä huolimatta NFSU2 on varsin mukavaa ajanvietettä.
Toivottavasti seuraavaan versioon tehdään tarvittavat muutokset.
