Vetistä kamaa

Animaatioelokuvien saralla on havaittavissa selkeitä trendisuuntauksia. Kun hyönteisleffojen kuhina laantui, valkokankaalle pärskähti kala-animaatioiden tulva. Lämminhenkisen Nemoa etsimässä -elokuvan vanavedessä uiskenteli haukotuttavan hengetön Hain tarina, jota edes nimekäs näyttelijäkaarti ei jaksanut pelastaa. Vesieläjien rooleissa näytelmöi Will Smithin ja Robert De Niron lisäksi muun muassa ohjaajaguru Martin Scorsese.

Shark Talen videopelisovituksesta isot nimet uupuvat, mutta sijaisnäyttelijät imitoivat esikuviaan kiitettävän aidosti. Peli noudattaa orjallisesti elokuvan tarinaa, ja onnistuu jopa syventämään sitä hieman. Silti suurin yhteinen nimittäjä leffan ja pelin välillä on yleinen hengettömyys.

Pelissä astutaan energisen Oscar-sintin suomuihin ja räpiköidään lyhyestä kentäntyngästä toiseen. Perinteisimmissä jaksoissa sankari uiskentelee kaksiulotteisissa sokkeloissa muita vedeneläjiä väistellen. Näissä seikkailuosuuksissa pahiksia voi kepittää kömpelöillä syöksyhyökkäyksillä. Kun Oscar ottaa osumaa, virkistystä haetaan yllättävällä tavalla: poikkeamalla muiden kalojen luo päivälliselle.

Vaikka seikkailutehtäviä yritetään naamioida monipuolisiksi, periaatteessa riittää kun uiskentelee kartan osoittamaan maaliin. Jos ärsyttäviä eksymisiä ei lasketa, matkan varrella ei isommin haasteisiin törmää. Turhanpäiväisestä harhailusta puuttuu kaikki into.

Molskista vaan

Onneksi Shark Talessa ei tarvitse kärsiä kahta samanlaista kenttää peräjälkeen. Seikkailukenttien lisäksi löytyy muun muassa takaa-ajokohtauksia, nyrkkeilymatseja ja tanssipelejä. Toiminnallisemmat tehtävät tuovat tekeleeseen elinvoimaa.

Tanssikentissä noudatetaan musiikkipelien turvallista kaavaa: mäiskitään oikeita nappeja oikeaan tahtiin. Tanssahtelun vaikeuskäyrä kohoaa jyrkästi, mutta ainakin se saa adrenaliinin virtaamaan. Mikä tärkeintä, musiikki on menevää. Pelissä kuullaan sellaisia hittejä kuin MC Hammerin U Can't Touch This ja klassisen hauska Bad Boys Theme.

Takaa-ajokohtauksissa Oscar pakenee merten kauhuja ennalta määrättyjä reittejä, ja väistelee vihulaisen puraisuja neljään eri suuntaan. Nyrkkeilyosuuksissa takaa-ajajia pääsee väistelyn lisäksi myös rankaisemaan. Tappelu toimii yllättävän intuitiivisesti. Silti tuntuu epäuskottavalta, miten Oscar pystyy muka selättämään viiden tonnin tappajahain. Jos elokuvalla olisi edes ripaus henkeä, moinen olisi sen vastaista.

Hiiviskelykentät ovat osioista laimeimpia. Ne pitkästyttävät samalla voimalla kuin seikkailuosuudetkin, paitsi että menoa lantrataan entisestään turhauttavalla kuolemarumballa. Kun vartija äkkää Oscarin, kenttä aloitetaan alusta. Piilossa pysyminen ei toisaalta ole vaikeaa: riittää kun livahtaa suojaan ja odottaa vartijan väistymistä. Odottelu kuitenkin kuluttaa kärsivällisyyttä makrillin mitalla.

Iso haukotus

Visuaalisesti Shark Tale tavoittaa hyvin elokuvan ilmeen. Jos lievää ruudunpäivityksen notkahtelua ei lasketa, kaikki toimii kuten pitääkin. Vedenalaisessa maailmassa piisaa yksityiskohtia, mikä kielii isojen rahojen kahinasta. Silti ulkoasu ei loksauta leukoja.

Peli viljelee elokuvasta tuttua muka-nokkelaa sanoilla leikittelyä, mutta se ei jaksanut naurattaa edes leffassa. Runsaan dialogin voinee silti laskea plussaksi.

Shark Tale on lyhyt ja innoton, parin päivän pikapolskuttelu. Se ei ole pelinä varsinaisesti huono. Se on lisenssipelien mittakaavalla jopa ylempää keskitasoa, sillä ainakin tekniikka toimii. Pelin ostamiselle ei kuitenkaan voi keksiä mitään pätevää syytä, kun markkinoilta löytyy paljon parempiakin paketteja. Ainoana ostoperusteena voisi toimia elokuvan fanittaminen, jos elokuvalla faneja olisi.