Kingdom Under Fire -sarjan saapuminen Xboxille vuonna 2004 oli juuri sellainen piristysruiske, jollaista laitteen pelitarjonta tuolloin tarvitsi. Kyseinen peli liitti rohkeasti simppelin hack 'n' slash -miekalla huitomisen ja strategiapelin yhdeksi kokonaisuudeksi, joka vieläpä toimi varsin hyvin. Nyt muutama vuosi myöhemmin laitekannassa on tapahtunut sukupolvenvaihdos ja vanhat pelisarjat saavat uudet versionsa uusille konsoleille. Tehokkaampien laitteiden myötä mahdollisuudet entistä monipuolisempien pelien tekoon ovat paremmat kuin koskaan. Tästä huolimatta Kingdom Under Fire -sarjan uusin osa Circle of Doom on hylännyt kaiken sen, mikä teki sarjasta mielenkiintoisen eli strategiaosuudet, ja ottanut tilalle vain enemmän unettavaa nappulan hakkausta kevyen toimintaroolipelin malliin.

Pelin tarinasta on vaikea saada selkoa yliviritettyjen mytologiaviittausten vuoksi, mutta mitä ilmeisimmin peli sijoittuu Kingdom Under Fire: The Crusadersin jälkimaininkeihin. Taustatarina kertoo Valon Herrasta nimeltä Nibel ja Pimeyden Ruhtinaasta nimeltä Encablossa, jotka hallitsevat maailmaa eri aikakausina vuorotellen. Kun Valon aikakausi lähenee loppuaan, päättää Nibel laistaa sopimuksesta ja pitää vallan itsellään. Käänne saa Encablossan hermostumaan, jolloin hän laittaa hirviönsä jylläämään maan päälle, mikä toimii tarpeeksi hyvänä tekosyynä pelaajan ohjastamille sankareille loputonta mäiskimistä varten.

Pelattavana on viisi aikaisemmista KUF-peleistä tuttua hahmoa, joiden kaveriksi voi avata vielä yhden lisää. Hahmon valinta vaikuttaa taistelutyyliin ja siihen, millaista aseistusta voi käyttää. Esimerkiksi The Crusadersin paha poika Regnier käyttää lähinnä massiivisia miekkoja, jolloin hänen hyökkäyksensä ovat hitaita, mutta murskaavan tehokkaista ja ulottuvia. Toisaalta esimerkiksi haltijakuningatar Celine luottaa kevyempiin ja nopeampiin miekkoihin tai veitsiin, joiden lisäksi voi käyttää myös jousipyssyjä.

Varoitus: aiheuttaa unisuutta

Jokaisella hahmolla on oma motivoiva tarinansa kuljettavana, mutta kentät ovat silti kaikille samat. Tässä onkin eräs Circle of Doomin ongelmista, sillä tarinat ovat täysin irrallaan itse pelistä, joka koostuu lähinnä hirviöiden massalahtauksesta. Jokaisessa kentässä on ”jumalankuvia” eli idoleita, jotka toimivat lähinnä kauppapisteinä hirviöiltä pudonneiden tavaroiden myymiselle ja parempien tarvikkeiden ostamiselle. Lisäksi idoleiden luona voi nukkua, jolloin hahmo viedään unimaailmaan. Unimaailmassa pelaajahahmo kohtaa tarinan kannalta merkittäviä henkilöitä, joiden kanssa puhuminen on oikeastaan ainoa keino edistää juonta. Hahmon palatessa todellisuuteen kuljetaan kenttää eteenpäin ja jatketaan hirviöiden lahtausta, kunnes päästään seuraavalle idolille tavaroita myymään ja nukkumalla juonta edistämään. Siinäpä koko pelin kuva onkin kokonaisuudessaan, eikä pelaajalla suurimmaksi osaksi ole mitään hajua siitä, miksi hän ylipäätään on kyseisessä maailmassa taistelemassa hirviölaumoja vastaan.

Vaikka tarinasta ei mitään saisikaan irti, ei se tässä genressä juuri haittaa. Olennaisinta on itse mäiskintä. Pelimekaniikka ei juurikaan eroa jo kymmenen vuotta vanhasta Diablosta, ei hyvässä eikä pahassa. Taisteleminen perustuu lähinnä nappulan hakkaamiselle. Taistelutehokkuutta parannetaan vaikuttamalla hahmon SP-arvoon, joka vastaa roolipelien toimintapisteitä. SP onkin ehkä merkittävin arvo koko pelissä, johon pelaajan kannattaa panostaa kokemustasoja saavuttaessaan. Jokainen isku kuluttaa aseesta riippuen tietyn määrän toimintapisteitä, mutta tietyt tavarat myös palauttavat niitä. Jos pisteitä kuluu enemmän kuin niitä palautuu, ei hahmo voi hyökätä tarpeeksi nopeaan tahtiin, mikä merkitsee altavastaajan asemaan joutumista vihollisten vyöryessä päälle. Tämä rajoittaa varsin tehokkaasti sitä, miten raskasta aseistusta pelaaja voi käyttöönsä ottaa. SP-pisteiden lisäksi pelaaja voi kokemuksen kautta kehittää vain kahta muuta arvoa, eli roolipelille tyypillistä kestopistearvoa ja hieman epämääräisempää Luck-arvoa eli hahmon onnea. Onnen merkitys ei avaudu pelissä missään vaiheessa kovinkaan konkreettisesti, mutta ilmeisesti se vaikuttaa siihen, kuinka paljon tavaraa ja rahaa tapetuilta hirviöiltä tippuu. Lisäksi sillä voi parantaa mahdollisuuksiaan käytössään olevien esineiden kehittämisessä.

Tietyissä välineissä olevat lisäominaisuudet ovat jonkinlainen yritys tuoda edes jotain syvyyttä tähän muuten niin suoraviivaiseen peliin. Miekassa voi esimeriksi olla ominaisuus, joka tuo iskuihin sitä enemmän tehoa, mitä suuremman osumasarjan saa tehdyksi. Jousipyssyyn taas voi laittaa maaliin hakeutuvat nuolet. Ominaisuuksia voi vielä vahvistaa yhdistämällä kaksi samoilla ominaisuuksilla varustettua esinettä idolin luona. Mitä useammin näin tekee ja mitä voimakkaammasta esineestä on kyse, sitä vaikeampi ja kalliimpi tämä prosessi on. Sankarin onnella voi yhdistelyn onnistumisen mahdollisuutta parantaa. Ominaisuuksien lisäksi yhdistelyllä voi parantaa tai huonontaa esimerkiksi aseen hyökkäysvoimaa tai hyökkäyksen vaatimaa SP-määrää. Tavaroilla kikkailu jaksaa viehättää hetken, mutta loppua kohden siihen ei viitsi enää panostaa. Nopeampaa onkin vain tarpeettoman roinan muuttaminen rahaksi, jolla on kivuttominta ostaa idoleilta valmiiksi paremmat varusteet.

Kuin päivä liukuhihnan äärellä

Yksinpelinä Circle of Doomin puurtaminen läpi käy suorastaan työstä, sillä pelissä ei ole tarpeeksi vaihtelua. Kaikki kentät ovat käytännössä suunniteltu perinteistä luolajuoksentelua varten, vaikka ympäristöt ovatkin vaihtelevia. Ensin ollaan metsässä, myöhemmin jonkinlaisessa massiivisessa linnassa, tai sitten esimerkiksi jääluolissa. Kartat peli luo satunnaisgeneraattorilla, mutta ne koostuvat silti ennalta suunnitelluista palasista, joten mitään todellista vaihtelua eivät kentät tuo uudestaan pelatessa. Kenttien välillä on genrelle tyypillisesti pomotaistelu, joissa on aluksi kohtalaisen paljon haastetta, mutta mitään erityistä taktikointia nekään eivät vaadi. Kaikissa on kyse lähinnä vahingon tuottamisesta hyökkäysnappia rämpyttämällä. Unimaailmassa opeteltavilla erikoishyökkäyksillä voi yrittää tuoda vaihtelua mätkintään. Pomotaistelut helpottuvat 2-4 pelaajan yhteistyöpelinä Liven kautta. Itse asiassa kavereiden kanssa pelatessa Circle of Doom jaksaa innostaa hieman enemmän, mikä ei genren huomioiden ole mikään ihme. Harmillisesti yhteistyömoninpeliä ei voi pelata samalla konsolilla, eikä moninpelikään yleistä puuduttavuutta ja paikallaan junnaavuutta poista.

Graafinen toteutus on oikeastaan pelin ainoa varsinainen kohokohta. Erilaiset hirviöt ovat suurimmaksi osaksi varsin mielikuvituksellisesti toteutettuja, mikä ei pelisarjan aikaisempiin osiin tutustuneille tule yllätyksenä. Hahmot näyttävät varustuksineen erittäin hienoilta ja yksityiskohtaisilta. Taisteluissa on mukavaa väkevyyttä kymmenien vihollisten velloessa ympärillä ja veren roiskuessa sankarin aseistuksen tehdessä tuhoa ympärilleen. Jopa maasto ottaa lievää vahinkoa kaikkein jykevimpien aseiden voimasta. Ympäristöjäkin katselee mielellään, joskin peliä vaivaa omituinen tilanpuute ja ahtaus. ”Luolastojen” lisäksi olisi toivonut myös hieman avarampia kenttiä mellastamista varten. Asiaan vaikuttaa myös kamera, jonka etäisyyttä omaan pelihahmoon ei voi säätää. Myös kameran pyörittely hahmon ympärillä saisi käydä rivakammin kuin mihin peli antaa mahdollisuudet. Äänitoteutus on suurimmaksi osaksi toimivaa taistelun mätkettä maustettuna tympäisevällä taustamusiikilla. Unimaailmassa puhuttu dialogi on ehkä tarkoituksella suorastaan tökkivää ja epäluontevaa, mutta lisää silti yhden naulan lisää pelin keskinkertaisuuden arkkuun.

Kingdom Under Fire: Circle of Doom on siinä mielessä tyypillinen joulun jälkeinen julkaisu, ettei se edes yritä olla yhtään parempi kuin on. Pelimekaniikka ei tuo mukanaan mitään, mitä ei olisi nähty sitten Diablojen. Vihollislaumojen mäiskintä ja oman hahmonsa kehittäminen jaksaa viihdyttää hetken, moninpelinä hieman pidempään, mutta hyökkäysnapin hakkaamiseen väsyy peukalon lisäksi varsin pian myös aivot. Jos genre kolahtaa erityisen vahvasti, voi pelin kokeilemista harkita. Muuten ei tähän pakkopullaan kannata koskea.