Jalkapallopelit voidaan jakaa kolmeen sarjaan. On aidosti realistisia pelejä, joista parhaimpana esimerkkinä Konamin loistava Evolution Soccer -sarja. Toinen ja suurin ryhmä on keinorealistiset lisenssipelit, joita putkahtelee pelikaupan hyllyille muutaman kuukauden välein. Yleensä nämä ovat myös kaikkein mitäänsanomattomimpia. Puhtaita arcade-ryhmän edustajia on yllättävän vähän. Midwayn Red Card tajuaa onneksi pysyä puhtaana arcade-pelinä ja lopputuloksena on väkivaltainen ja kohtalaisen viihdyttävä potkupallopeli.
Nimensä veroinen?
Jo pelin alkudemo näyttää mitä maata Red Card on. Nimensä mukaisesti pelissä keskitytään punaisiin kortteihin tai oikeastaan tilanteisiin, joista niitä pitäisi tulla. Itse pelissä erilaisia taklauksia on enemmän kuin pallon potkimiseen liittyviä komentoja! Red Cardin arcademaisen yksinkertaiset kontrollit eivät vaadi kovin paljon opettelua. Keskitykset ja etenkin maan tasalla kulkevat syötöt menevät lähes aina omille pelaajille. Maalia kohti lähteviä laukauksia ei voi, tai ainakaan tarvitse, tähdätä mitenkään. Kone tuntuu arpovan milloin maalivahti torjuu ja milloin pallo menee maaliin. Myöskään omalla veskarilla ei ole paljoa älliä päässä. Omassa päässä verkko soi yleensä naurettavan heppoisten tilanteiden jälkeen. Pelin suola on turbomittari. Tätä turbovoimaa voi hyökättäessä käyttää joko pelaajan vauhdin kasvattamiseen tai supertilanteiden luomiseen. L2:ta ja vetonappia painamalla pelaaja saattaa esimerkiksi pallon ilmaan nostamisen jälkeen suorittaa nurmen pinnassa kärrynpyörän, joka päättyy salamannopeaan potkuun. Hyvällä tuurilla pallo vie maalivahdin mukaan maalin perukoille. Valitettavasti efektejä lukuun ottamatta turbopotkujen hyöty on varsin mitätön. Koneen pelaajat kyllä tekevät maalin näistä tilanteista, mutta pelaajan kohdalla pallo päätyy yleensä vain maalivahdin syliin. Minkäänlaista taktiikkaa pelissä ei siis tarvitse, mikä on arcade-pelille aivan ymmärrettävää, mutta kun menestyminen johtuu lähinnä siitä mokaako maalivahti vai ei, jotain on pielessä.
Puolustuspäässä pelaaminen on yhtä helppoa. Pelaajat osaavat kolme erilaista perustaklausta, joista jokainen on enemmän tai vähemmän jalkapallon sääntöjä vastaan. Liukutaklaus iskeytyy suoraan sääreen, pääpusku ja olkapäällä lyönti suoraan vartaloon. Edes tuomari ei säästy pelikentän koiruuksilta, sillä häntäkin saa töniä miten haluaa. Turboa voi käyttää myös puolustuspelissä. Päähän kohdistuneiden lentopotkujen jälkeen perussikailut eivät näytäkään enää yhtään niin pahoilta. Tuomarin tiukkuutta saa säätää, mutta tiukinkaan tuomari ei ole turhan ankara. Rapata ja sikailla saa siis ilman pelkoa korteista. Tämän takia ottelun tilastot ovat hupaisaa luettavaa. Kymmenen minuutin ottelussa tulee normaalisti 50–60 taklausta. Hieman ärsyttävästi myös tuomari tuntuu arpovan milloin kortti nousee ja milloin ei. Tosin muutaman pelaajan puuttuminen ei tässä pelissä vielä kovin paljoa ratkaise.
Varjomestaruuskisat 2002
Red Cardilla on käytössään samanlainen lisenssi kuin Pro Evolution Soccerilla. Suurin osa pelaajista on nimeltään aitoja, mutta erityisesti Euroopan ulkopuolisia maita lisenssi ei koske. Esimerkiksi Brasilian pelaajat ovat pelkästään numeroita, eikä nimiä ole jaksettu lähteä vääntämään hieman erilaisiksi. Aluksi pelattavana on vain epäaitoja turnauksia, mutta myöhemmin saa avattua myös MM-kisat oikeine turnausjärjestelyineen (vaikka 2002 FIFA:n takakannessa kuinka hehkutettiin MM-kisojen yksinoikeuksia). Ystävyysotteluiden ja tavallisten turnausten lisäksi pelattavana on erikoinen maailmanvalloitusmoodi. Tavoitteena on voittaa jokainen maa maailmassa ja edetä maailman parhaaksi joukkueeksi. Joukkueet tulevat vastaan maanosittain. Aina välillä vastaan tulee jotain erikoisempaa, kuten pelkistä eläimistä koostuva joukkue. Vaikka bonusjoukkueet ovatkin mielikuvituksettomia, sopivat ne pelin arcade-henkeen paljon paremmin kuin maajoukkueet. Lisenssin olisi siis voinut hyvin korvata jollain hauskemmalla ja vapaammalla teemalla.
Miksi näin tylsä ulkoasu?
Red Card käyttää jo hieman vanhentunutta Renderwaren grafiikkaengineä (jota käytti myös Pro Evolution Soccer), joten mitään visuaalista loistoa on turha odottaa. Pelaajat näyttävät hieman hassuilta, eivätkä ole mitenkään tunnistettavissa naamataulun perusteella. Myös stadionit ovat karuja, mutta ainakin grafiikka on tarkkaa ja erittäin sulavaa. Eniten pettymystä aiheuttaa grafiikan tyyli. Mielikuvitusstadionit varusteltuna SSX:n efekteillä ja vilkkuvaloilla olisivat olleet huomattavasti tunnelmallisempi vaihtoehto. Ainoiksi todellisiksi tunnelman kohottajiksi jäävät kamerakikkailut. Pelin viidestä kuvakulmasta kaikki ovat toimivia, mutta erityisesti toimintakuvakulma miellyttää. Matrix-tyyliset hidastukset turbo-laukauksissa ovat kuin kotonaan Red Cardissa. Myös pelaajien (tahaton?) koominen animointi on omiaan arcade-pelissä.
Tuskin on mikään yllätys, että myöskin Red Cardin selostus on täysin luokatonta. Keskiluokkaa huonomman siitä tekee se, että vaikka Red Cardin jalkapallo on kuin toisesta ulottuvuudesta meidän käsityksiin verrattuna, ei selostajakaksikko tunnu sitä tietävän. Pelin tasoon nähden keskivertoja taklauksiakin haukutaan aivan järkyttäviksi vastustajan tahallisiksi vahingoittamisiksi. Kuitenkin vähän ajan päästä päähän osunut lentopotku on ykkösluokan taklaus. Pelaajien nimiä kumpikaan ei tunne, vaan jokainen pelaaja on selostajille hän. Varsinaisia mokiakin selostuksessa on, esim. turnauksen finaaliin valmistautuessa selostaja väläyttää "vaikka kyseessä on vain harjoitusottelu, kumpikaan joukkue tuskin haluaa hävitä".
Ei nouse klassikoksi
Vaikka Red Cardin pelattavuus onkin ihan kunnossa, jää se valitettavasti vain keskinkertaiseksi peliksi. Jalkapallo on hidastempoinen ja taktinen laji. Jos siitä aiotaan tehdä kunnollinen ja hauska arcade-peli, vaatii se muitakin uusia ideoita kuin liioitellut taklaukset. Pelikentän pienentäminen, pelaajien vähentäminen (neljä vastaan neljä moninpelit olisivat varmaa hupia), sääntöjen uudistukset ja mielenkiintoinen visuaalinen ilme voisivat olla avaintekijöitä. Monipuolisemmat pelimuodotkaan eivät olisi pahitteeksi. Toivottavasti Red Card saa vielä joskus jatkoa, sillä periaatteessa tässä voisi olla ainesta parempaankin.
