Burnout

Vauhtia Cubeen

GameCuben julkaisusta pari päivää myöhästynyt Burnout oli kyseisen konsolin ensimmäinen autopeli, ja Nintendon tyylin mukaisesti kyseessä ei tietenkään ole mikään perinteinen lajinsa edustaja. Mistään yksinoikeuspelistä ei tällä kertaa kuitenkaan puhuta, sillä kyseessä on PlayStation 2:lla jo viime vuonna esitelty porttauspeli. Aika vaisun vastaanoton PS2:lla saanut hurjastelupeli kokeilee, josko Cubelta löytyisi oikea kohdeyleisö.

Perustarkoituksena pelissä on (yllätys yllätys), ehtiä ennen vastustajia tai aikarajan umpeutumista maaliin. Mutta koska peleissä pitäisi olla aina jotain uutta ja mullistavaa, ei tarina siihen lopu. Burnoutissa tätä asiaa ajaa vasemmassa alakulmassa näkyvä boost-mittari, joka kasvaa aina kun ajat vastaantulevien kaistalla, ohitat toisen auton lähes sitä hipaisten, tai kumeja vinguttaessasi mahdollisimman pitkän liirauksen muodossa. Kun boost-mittari on täynnä, painat vain napin pohjaan ja valmistaudut elämäsi kyytiin. Horisonttiraja venyy, näkökenttä sumenee, kuulet vain ohimenevien autojen suhahtavan, sekä moottorin kimeän, mutta voimakkaan äänen ja tunnet kuinka adrenaliini virtaa kehosi läpi. Tämä on siis vain tietysti, ellet törmää toiseen autoon.

Rytsölääkin hirvittäisi

Omalaatuisen boost-mittarin lisäksi Burnoutin tuomana uutuutena voidaan pitää kolaritilanteita seuraavat pikauusinnat, jotka antavat hyvän kuvan pelin näyttävästä vauriomallinnuksesta. Kamera-ajoja on useita, ja ne ovat toinen toistaan vaikuttavampia. Samassa rytinässä näytetään myös ruudun alhaalla pelaajan tekemä vahinkomäärä dollareina, mikä on sinänsä ihan hauska, mutta hohdoton optio. Hienoimmat rysäykset saa tallennettua muistikortille, jotka voi myöhemmin seurata hienolla Matrix-tyylisellä hidastuksella ja kameranpyörittelyllä, sweet. Parin tunnin pelaamisen jälkeen ei kuitenkaan uusinnat enää henkeä salpaa, ja tunnelman valtaa lähinnä kaipaus valintamahdollisuudesta, jolla uusinnat saisi pois päältä. Alkaa nimittäin pahemman kerran ärsyttämään, kun seuraa viidestä eri kuvakulmasta vihollisten kiitävän ohi, sillä välin kun itse olet puoliksi rekan alla - joka kerta.


Pelin grafiikkapuoli kulkee tasaista keskitietä; piirtorajaa ei näe, polygoneja on käytetty kiitettävästi ja kuvanpäivitys ei laske, vaikka kuvassa olisi useampikin auto. Yksi asia jäi kuitenkin kaivamaan mieltä, nimittäin jo PS2-versiossa ollut anti-aliasing -ongelma. Pikselit pistävät pahasti silmään, vaikka Cube-version grafiikkaa on selvästikin pehmennetty, tosin kovin suurta lopputulosta saavuttamatta. Tähän tottuu kuitenkin jo minuuteissa.

Audiopuoli taas on saatu jo keskivertoa parempaan jamaan. Moottorin äänet ovat oikean kuuloiset, ja ne muuttuvat hyvin vauhdin mukana. Myös pellinrysäykset kuulostavat hienoilta, joskin hieman vaimeilta. Musiikit ovat taas oma lukunsa. Niiden tahti ja tyyli muuttuu tilanteen mukaan - esim. jos aika on loppumassa, muuttuu musiikki kireäksi takaa-ajomusiikiksi, joka inspiroi painavampaan kaasujalkaan, kun taas normaalitilanteessa turvaudutaan tasaiseen rockahtavaan, osittain koneelliseen musiikkiin, joka luo hyvän ajotunnelman.

Näppäinvaihtoehtoja pelissä on kaksi. Toisessa A ja B toimivat kaasu- ja jarrunappeina, ja R:stä säädetään portaattomasti boostin käyttöä. Toisessa taas on päinvastoin: A:sta säädetään boostia, kun taas R ja L -napit toimivat portaattomana kaasuna ja jarruna. Itse tykästyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä silloin ei tarvitse aina näpytellä jarrua tai päästää kaasusta kokonaan irti lievemmissä mutkissa, vaan pieni kaasun löysääminen riittää. Myös Dreamcast- ja Xbox-ystävien uskon pitävän kyseisestä mahdollisuudesta. Jos valitsee manuaalivaihteiston, toimii molemmissa näppäinvaihtoehdoissa vaihteina X- ja Y-napit. Näin ensimmäisen Cuben autopelikokemuksen jälkeen on mukava todeta, että sen ohjain on kuin luotu autopeleihin.

Ei täydellinen ajo, mutta läheltä liippasi


Alussa ratoja on valittavana 3, mutta kun tarpeeksi pelaa Championship -moodia, on niitä lopuksi 16 kappaletta. Autoja alussa taas on 5, mutta kun tarpeeksi mättää Face Off -moodia, jossa voitetaan auto jota vastaan kisataan, on niitäkin lopussa 9 kappaletta. Tarpeeksi peliä pelaamalla avautuu myös pari muutakin moodia: Survival ja Free Run. Survivalissa ajetaan niin kauan, kunnes törmätään toiseen autoon, joka toimii hyvänä hien-nostattaja. Free Runissa taas ajetaan normaalia kisaa, mutta ilman liikennettä. Tämä on sinänsä ihan hauskaa, kun voi ajaa vastaantulevien kaistalla ilman pelkoa kolareista, mutta se vie pois myös vauhdintunteen, ja on loppujen lopuksi aika turhauttavaa. Free Runia voi Single Racen tavoin pelata myös kaksinpelillä.

Ensimmäisenä viikkona Burnout iskee ja kovaa. Sen jälkeen tulee pidettyä muutamien päivien tauko ennen pelaamista, kunnes taas jaksaa alkuhuuman kaltaisella innolla. Kunnes tämä toistuu taas. Ja taas, ja taas, ja taas... Peliä tulee siis pelattua pienissä erissä, pienien taukojen avulla. Tämä on sinänsä ihan hyvä asia, ja pidentää elinkaarta mukavasti. Peli ei ainakaan jää pölyttymään pitkäksi aikaa, paitsi kunnes lopullinen kyllästyminen lyö kuin vanhentunut maito. Burnoutissa on hyvä idea toteutettuna selvällä taidolla. PS2-version jo puhki pelanneet eivät tästä saa mitään uutta irti, mutta jos Burnout on uusi tuttavuus, kannattaa sille ehdottomasti antaa mahdollisuutensa. Cuben ohjain kun sopii autopeleihin kuin nyrkki silmään, ei voi muuta kuin odottaa kuola valuen lisää.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi