Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Lord of the Rings: The Two Towers

Pahuuden comeback

Loistavan fantasiakirjaeepoksen Lord of the Ringsin ensimmäinen vierailu taskukonsoliuniversumissa päättyi varsin nolosti, kun Vivendin julkaisema The Fellowship of the Ring floppasi lähes täydellisesti melkein jokaisella osa-alueella. Tuolloinen Pocket Studiosin uutuus oli melkoinen pettymys, sillä Sormusten Herra -trilogia on tunnetusti yksi kaikkien aikojen loistavimpia kirjasarjoja. Viime vuosina tämä Tolkienin kynäilemä tuotos siirtyi kansien välistä myös elokuvateattereihin. Lopputulos oli uskomattoman onnistunut ja tähän mennessä julkaistut kaksi menestyksekästä leffaelämystä ovat poikineet jo tusinan verran niihin pohjautuvia lisenssipelejä eri alustoille. Kirjan pohjalta rakentunut ala-arvoinen The Fellowship of the Ring saa nyt seurakseen elokuvaosastoa mukailevan tarinan, jossa seikkailu nimeltä Kaksi Tornia on mahdollista kokea myös videopelimuodossa.

Julkaisijana toimiva Electronic Arts on rukannut leffan juonta jonkin verran tarjotakseen tuoretta lähestymistapaa monille tuttuun aiheeseen. Aragorn, Eowyn, Frodo, Gandalf ja Legolas ovat kaikki pelattavina hahmoina ja taustalla vellova juoni muuttuu aina pelaajan valitseman sankarin mukaisesti. Frodolla seikkailevat kokevat elokuvateatterista tutun katseluelämyksen, kun taas jotain muuta henkilöä kontrolloidessa vastaan tulee täysin uusia tapahtumia. Monet voivat kritisoida tekijöitä elokuvan parhaiden kohtien pilaamisesta uusilla elementeillä. Tällä tavalla peli tarjoaa kuitenkin uutta, eikä usea pelattava hahmo ole välttämättä pelkkää hämäystarkoituksessa mukaan ympättyä silmänlumetta. Jokaisella sankarityypillä samat tapahtumat kokee aina eri näkökulmasta, joten tarina kestää helposti useammankin kuin yhden läpipeluun.

Pelillisestä näkökulmasta tarkasteltuna The Two Towers on suoraviivainen toimintaeepos pienillä roolipelimaisilla elementeillä höystettynä. Pakollisen hahmonvalinnan jälkeen pelaaja heitetään kevyiden juonenkäänteiden saattelemana suoraan toiminnan keskipisteeseen. Yksinpelikampanjan aikana vastaan rymistelee satoja samasta muotista veistettyjä örkkirumiluksia, joita pistetään lihoiksi enemmän kuin keskiverrossa väkivaltarainassa. Vihulaisia tiputtamalla pelaaja palkitaan kokemuspisteillä, joiden avulla oman hahmon kykyjä voi kehittää niin rohkeuden, energian kuin voimankin osalta. Lisäksi vihreämmille metsästysmaille menolipulla lähetetyt vastustajat jättävät ajoittain jälkeensä vaatteita ja aseistusta. Näitä voi poimia mukaansa ja varustaa halutessa oma sankarinsa örkkien kirveellä tai muulla vastaavalla tuhovälineellä.

Fiilistä haettaessa

Ulkoasultaan The Two Towers ei pahemmin mukaile esikuvana toimivaa samannimistä elokuvaa. Hahmot itsessään ovat näppärästi animoituja. Niin sankareiden kuin vihollistenkin liikehdintä on luontevaa ja Lord of the Ringsin ystävät tunnistavat varmasti jokaisen mukana olevan sankarityypin pelkästään ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Ympäristöt ovat sopivan vaihtelevia ja asiaankuuluvan tummahkoa väripalettia käytetään hyväksi vakaalla ammattitaidolla. Kovin yksityiskohtaisia pelin tapahtumapaikat eivät kuitenkaan ole, mutta tämä korvataan leffojen ystäviä kosiskelevilla lyhyehköillä videopätkillä, joita pyöritetään näytöllä aina silloin tällöin juonenkuljetukseen tarkoitettujen tekstipätkien lisämausteena.

Leffamaista yleistunnelmaa yritetään korostaa entisestään elokuvatyylisellä ääniraidalla, joka sisältää enimmäkseen kevyesti miksailtuja musiikkiotteita The Two Towers -rainan soundtrack-kappaleista. Mukaan on myös mahtunut digitalisoituja efektejä, jotka kaikessa loistavuudessaankin tuntuvat soveltuvan GBA-version näkemykseen Lord of the Rings -universumista. Minkäänlaiseen korviahivelevään auraaliseen elämykseen ei Nintendon pienehkö taskukonsoli kuitenkaan ymmärrettävistä syistä yllä.

Pelattavuuden lumovoimaa

Ohjaussysteemi on Kahdessa Tornissa kaikin puolin toimiva. Vaikka pöytäkonenäkemyksistä tutut monimutkaiset komboliikkeet ja eri väistömahdollisuudet onkin karsittu kokonaan pois, niin pelaaja tuntuu silti olevan tapahtumien keskipisteessä. Muutamaan nappiin puristetut kontrollit ovat kaikessa yksinkertaisuudessaankin mukavan toimivia. Ärsyttäviä äkkikuolemia ei mukana ole, joten viikatemies korjaa satoaan vain pelaajan omien hölmöilyjen takia.

Mukavana yksityiskohtana tulevat hahmojen erikoiskyvyt, joiden oikea-aikainen hyödyntäminen on elintärkeää tarinan etenemisen kannalta. Jokaiselle wannabe-sankarille ominaisten apuominaisuuksien lisäksi käytössä on myös tusinan verran erilaisia taikoja sekä hyökkäyksiä. Näitä taitoja kehitellään jatkuvasti pelin aikana kerättävillä kokemuspisteillä ja loppupuolella vastaan rynnistelevät örkkiarmeijat ovat suurissa vaikeuksissa, kun tehokkaimmat taiat otetaan hyötykäytöön. Jotkut kyvyt ovat elintärkeitä myöhemmässä vaiheessa, mutta onneksi jo kertaalleen läpäistyihin kenttiin pystyy kätevästi palaamaan takaisin kokemusta kartuttamaan. Tasojen kokonaissuoritukset tallennetaan kätevästi muistiin tulevia parannuskertoja odottelemaan.

Kotikonsoliversioista on valitettavasti jouduttu karsimaan mukana olleita bonusominaisuuksia, kuten DVD-materiaalia ja tyylikkäitä taidegallerioita. Onneksi näitä puutteita on laitettu korvaamaan PlayStation 2 -editiosta puuttunut moninpeli. Linkkikaapelin ja kahden kasetin omistajat pääsevät nautiskelemaan kevyesti riisutusta co-op-yhteistyömuodosta, jossa sooloseikkailussa kehitetyillä hahmoilla pääsee läpäisemään kolmea kokonaan uutta tehtävää. Moninpelimuodon säännöt ovat suhteellisen avoimet ja kaverukset voivat myös vaivatta erota toisistaan eri alueita tutkiakseen. Tiukan paikan tullessa pelaajat voivat myös vaihdella tavaroita toistensa kanssa. Tämä ominaisuus tuleekin tarpeeseen, sillä linkkikaapelimoodin kentät ovat varsin loogisesti vaikeampia sisältämällä suuria määriä vihollisia. Ystävysten onkin työskenneltävä yhdessä, jotta lopussa siintävät palkinnot saadaan korjattua parempaan talteen.

Ei niin huono lisenssipeli

Varsinainen seikkailu on lyhyehkö, mutta uusintapeluuarvoa löytyy huomattavasti loistavien moninpelimahdollisuuksien ja viiden pelattavana olevan hahmon muodossa. Tarinan loppupuoliskolla tekijöiltä tuntuu kuitenkin menneen sormi suuhun ainakin, mitä ideapuoleen tulee. Viimeisiä hetkiä onkin yritetty keinotekoisesti pidentää lisäämällä vastaan hyökkäävien örkkijoukkojen lukumäärää. Toisaalta tämä on vain loogista, sillä pahan voimat harvoin häviävät ilman kunnon veristä taistelua. Tästä huolimatta loppu alkaa tylsistyttämään viimeisten hetkien toistaessa samaa tuttua kaavaa. Vanhan sanonnan mukaisesti vaihtelu virkistää ja tekijöiden olisikin ollut syytä keskittyä tuotteen hiomiseen vielä muutaman lisäkehityskuukauden verran. Tälläisenään loppu jättää itsestään vaisun kuvan ja sen tarkoituksena onkin vain hypettää Kuninkaan Paluu -elokuvan ensi jouluna tapahtuvaa ensi-iltaa.

Vaikka The Fellowship of the Ring jätti itsestään varsin vaisun kuvan, niin The Two Towers yllättää positiivisesti. Diablon ja Gauntletin kaltaisia hack 'n slash -eepoksia mukaileva kokonaisuus ei syvällisyydessä pysty pärjäämään Shining Soulin tai The Legend of Zeldan kaltaisille mestariteoksille, mutta se on silti piristävä poikkeus surkeiden lisenssipeliviritelmien täyttämässä harmaassa maailmassa. Mitään uskomatonta tykitystä on kuitenkin täysin turha odottaa. Tekijänä häärinyt Criptonite Games on luonut kohtuullisen laadukkaan toimintatuotoksen, joka saa itselleen pakko-ostos-leiman vain siitä nimenomaisesta syystä, että Lord of the Rings -saagan ympärille rakentuvista peleistä on edelleen huutava pula. Ongelma on kuitenkin korjaantumassa ja pikaiseen örkinmätkimisnälkään Kaksi Tornia soveltuu vallan mainiosti.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi