Mitä saadaan kun yhdistetään Arnold Schwarzeneggerin Running Man, David Fincherin Fight Club ja perinteisen kolikkohallipelin konsepti? Tarkkaa vastausta en uskalla näin reikäpäiseen ideaan antaa, mutta Bizarre Creationsin pojat ovat ainakin lähellä mahdollista vaihtoehtoa. Project Gotham Racing -sarjasta tuttu tekijätiimi lainaa sydäntyönsä ideaa myös uutukaiseensa, mitä nyt renkaat on vaihdettu jalkapariin. Pisteestä A pitää edelleen päästä pisteeseen B, mutta nopeaa aikaa oleellisempaa on kulkea matka tyylillä – tällä kertaa aseet laulaen ja vastapelureita lanaten.

Herrasmieskerhon säännöt

The Clubin idea tulikin jo kiteytettyä, mutta lisätään hieman lihasta luun ympärille. Pelaaja on mysteeriseen Club-organisaatioon värvätty tai pakotettu henkilö, jonka tehtävä on taistella tiensä läpi kahdeksan taistelukentän mahdollisimman suurin pistesaldoin. Kentät vaihtelevat hylätyistä vankiloista aivan yhtä hylättyihin öljytankkereihin, mielisairaaloihin ja sodanaikaisiin bunkkereihin. Kenttäkohtaiset erot ovat merkittävät. Bunkkerissa ollaan lähikontaktissa suurin osa ajasta, kun taas ylellisen kartanon tai avoimen sotatantereen tappojahdit käydään avarammissa tiloissa. Toistavasta peli-ideasta huolimatta kentät tuovat tarvittavaa poikkeavuutta toisiinsa nähden.

Hahmokatras koostuu alkuun kuudesta tyypistä ja pelin edetessä avautuu vielä kaksi lisää. Pelkän ulkonäön lisäksi jokainen on tasapainotettu eri tavalla, mutta käytännössä erot hahmojen välillä ovat mitättömät. Nopeus näkyy luonnollisesti liikkeessä ja on kolmesta kyvystä selkeimmin havaittavissa. Sen sijaan kestävyyden ja voiman erot eivät korostu aivan niin paljoa, etenkään alemmilla vaikeustasoilla. Aseiden käsittelyn suhteen jokainen hahmo on identtinen, mikä laimentaa entisestään suuren hahmovalikoiman järkevyyttä.

Pelimuotoja löytyy yhteensä viisi kappaletta, joista näkökulmasta riippuen todellisia poikkeavuuksia on joko kaksi tai kolme. Time Attack - ja Run the Gauntlet -muodoissa juostaan aikaa vastaan kierroksia, Standard Mode on sama ilman aikaa ja Siegessä sekä Survivorissa pysytellään kalkkiviivoin rajatulla alueella kunnes aika loppuu. Pelimuodosta riippumatta tärkeintä on kuitenkin takoa tauluun mahdollisimman suuri pisteluku, jonka perusteella suoritus arvostellaan. Aikamuotoisissa osuuksissa oman kiireen tuo hiljalleen lipuva aika, jota nostetaan niin tapoilla kuin kentille sirotetuilla aikabonuksilla. Todellista vaivaa rajoitetusta ajasta tulee vasta korkeammilla vaikeustasoilla. Puolustuspelimuodoissa yritetään puolestaan löytää optimaalisin paikka kerryttää kombomittaria ja samalla suojata omaa ruhoa, mikä on helpommin sanottu kuin tehty joka puolelta hönkivien vastapelureiden vuoksi. Aloituksessa olevat aseet ovat kenttäkohtaisia, mutta kuolleiden sormista näpistetään lisävarustusta automaattisesti päältä kävellessä. Minkäänlaista rajaa kannettavalla asevalikoimalle ei ole, joten kentän lopussa takataskusta löytyy kaikkea singosta viiteen eri konekivääriin, kuuteen pienempään kuularuiskuun, pariin pistooliin ja muutamaan kranaattiin.

Vain kompulsiivisille pisteenkeräilijöille

Clubin peli-idea on siis pisteet. Jos kaipaat juonta tai tilastokärjen tavoittelu on sinusta lapsellista puuhaa, olet aivan väärässä paikassa. Jälkimmäinen on nimittäin pelin suola ja ainoa tavoite. Vihollisten ampuminen manan maille lepäämään nostaa kombomittaria aina yhden pykälän korkeammaksi, mikä puolestaan moninkertaistaa vihollisista saadut pisteet. Lisäbonusta tulee muun muassa etäisyydestä, ampumakohdasta ja tarkkuudesta (”Lyhyet, hallitut sarjat, tähdätkää päähän” -laina toimii tässäkin pelissä kultaisena ohjenuorana), kohteen ja pelaajan välisistä esteistä sekä tyylikkyydestä. Jälkimmäinen kilahtaa pankkiin esimerkiksi kuperkeikan jälkeisestä välittömästä nirhauksesta tai vaikkapa nassuun ammutusta kudista 180-asteisen jälkeen. Mitä korkeammalle kombomittarin saa nousemaan, sitä äkäisempi se on sieltä tuleva myös alaspäin. Ajastimen saa pysäytettyä ampumalla joko ilkeä mies kanveesiin tai täräyttämällä kenttiin piiloteltuja pääkalloplakaatteja.

Yksinkertainen ammusleikki on lisäkommervenkkien jälkeen yllättävän monipuolista ja aitoa taktikointia sekä ajatusta vaativaa puuhaa. Optimaalisen reitin ja vihollisten ilmaantumisajankohtien ja -paikkojen oppiminen ovat kaiken A ja O. Yhtä tärkeää on miettiä milloin ampua sinne tänne piilotetut pääkalloplakaatit; kerätäkö kaikki heti alkuun suuren kertoimen saamiseksi vai säästääkö niitä viime hetken pelastuksiksi. Tällaiset pikkusäädökset omassa pelityylissä ja uusien nopeampien reittien oivaltaminen kasvattaa pistesaldoa aina sillä parilla tarvittavalla sadalla, ja samojen kenttien parissa koluaa huomaamatta useita kymmeniä kertoja vain parantaakseen hieman edellistä pistemäärää. Näin siis, jos pelaajalla on pakonomaista taipumusta päästä pistetilastojen kärkeen. Pisteistä kiinnostumattomat pelaavat Clubin läpi yhdeltä istumalta parissa tunnissa, eikä se tee edes tiukkaa. Tämän jälkeen käteen jääkin enää moninpeli.

Löydät mut klubilta

Clubin verkkopeli on tavanomainen ja tuntuu lähinnä päälle liimatulta muodollisuudelta. Pelimuodot ovat iänikuiset tappomatsit joko joukkueiden kera tai yksin. Ainoastaan yksi pelimuoto on piste- ja kombopainotteinen, muiden tilastoidessa pelaajat tappojen mukaan. Nettikoodi toimii moitteetta, mutta selkeä painotus yksinpeliin on selkeästi havaittavissa. Kentät ovat samat kuin yksinpelissä ja hahmot kestävät luokattoman paljon osumaa ennen kuin kuolo korjaa. Viihdyttää tovin, mutta parempaakin on tarjolla. Klubiräimettä voi harrastaa myös neljän pelaajan turvin saman koneen ääressä jaetulla ruudulla.

Graafisesti peli luottaa karuuteen, avainsanan ollessa rappeutunut. Paletti on synkän harmaa ja ruskea, mikä tekee yleisilmeestä sopivan kolkon. Valaistusta pienentämällä suurin osa kentistä sopisi lähes sellaisinaan Condemned-pelin valikoimiin. Samankaltaisen värimaailman haittapuolena on kuitenkin vihollisten hukkuminen kenttien sekaan, mikä hankaloittaa kertoimien metsästystä. Kentät ovat lisäksi kiitettävän yksityiskohtaisesti suunniteltuja, vaikkei niitä kaiken kiireen keskellä ehdi juuri tiirailemaan. Ympäristön kanssa on myös lievää interaktiivisuutta laatoitusten halkeillessa luotien voimasta ja pienempien objektien tuhoutuessa tulivimman keskellä. Äänimaailma ei sen sijaan hirveästi jaksa innostaa ja etenkin aseet kuulostavat onnettomilta tuhnuilta. Reilun munakkuuden lisääminen olisi tehnyt tappokekkereistäkin huomattavasti mielekkäämmät.

Clubia voisi luonnehtia korealla ulkoasulla ja täysihintaisuudella varustetuksi kolikkopeliksi. Sen ainoa tarkoitus on vain ja ainoastaan parantaa omaa tilastoaan aina hieman paremmaksi opettelemalla kenttä kerrallaan hyvin ja suoriutumalla siitä mahdollisimman vähin virhein. Aivan kuten autopelien oleellisin pointti on ajaa mutkat mahdollisimman linjakkaasti, on Clubin tarkoitus napsauttaa mehevä päälaukaus juuri oikealta etäisyydeltä heti kulman takaa tehdyn kuperkeikan jälkeen, jonka jälkeen kevyen täsmällisellä sarjalla teloa jäljelle jääneet kyykkijät, pyrähtää pikaisesti kulman taakse ampumaan pääkallo, jonka jälkeen 180-asteisen käännöksen jälkeen lanata seinän takana kyykkivä vihollinen ja heittää lopuksi pisteenä I:n päälle kranaatti kulman takana kökkivien aseellisten pasifistien jalkojen juureen juuri ennen viimeistä pinnistystä edessä häämöttävään loppuun. Mikäli jälkimmäinen ei tunnu lainkaan houkuttelevalta, ei Club ole sinun pelisi.