Luistimet jalkaan ja vauhdilla kaukaloon
Midway on viime vuosina tullut tutuksi useista enemmän ja vähemmän laadukkaista arcadehenkisistä urheilupeleistään. Jenkkifutisrämistely NFL Blitz, koripallohurjastelu NBA Jam ja Nintendo 64 -pelaajia ilahduttaneet kaksi Wayne Gretzky Hockey -lätkäpeliä ovat vain muutamia esimerkkejä suunnasta, jonka tämä iso julkaisija on ottanut kilpaillakseen paikasta urheiluhullujen pelaajien lompakoilla. Aiemmin jo Xboxilla ja PlayStation 2:lla esiintynyt NHL Hitz 20-02 on nyt myös yhtiön uusin GameCube-tuotos. Kaikista versioista on ollut vastuussa Jenkeissä majaansa pitävä pelitalo Black Box Games, joka on aiemmin tullut tutuksi mm. hyvän vastaanoton saaneesta realisminhakuisesta Dreamcast-lätkäeepoksesta NHL2K.
Tämä peli esittelee kuitenkin Pohjois-Amerikan National Hockey League -jääkiekkosarjan aivan uudessa valossa sisältämällä tiukkaa kolikkopelityylistä kolme vastaan kolme -kiekkoilua aidoilla joukkueilla ja pelaajilla varustettuna. Heti ensimmäisestä ottelusta onkin huomattavissa, että kaikenlainen realismi on heitetty romukoppaan: pelaajat syttyvät tuleen hattutempun jälkeen, laidan lähellä tehdyt taklaukset lähettävät vastustajat kaaressa suoraan pleksin läpi ja tappeluissa häviäjä joutuu aina sivuun loppupelin ajaksi. Vauhtia on mukana todella runsaasti ja maaleja tehtaillaan liukuhihnalta - kolmen minuutin erillä varustetussa ottelussa ei ole harvinaista, että molemmat joukkueet saavat aikaan kaksinumeroisen maalilukeman. Näin ollen kunnon arcadepaketin perustat ovat kunnossa, mutta valitettavasti parilla osa-alueella mennään myös pahasti metsään.
Tekniikan miehet kahvitauolla
Muihin GameCube-titteleihin verrattuna NHL Hitz 20-02 on visuaalisesti heikko esitys. Keskinkertaisesti animoidut pelaajat, pienet efektikikkailut, polygoneista koostettu vähälukuinen 3D-yleisö ja katkoilla tulevat lyhyet välianimaatiot eivät nimittäin ole tarpeeksi nostamaan Hitziä varteenotettavien teknisten taidonnäytteiden joukkoon. Peli pyörii tasaisesti tökkimättä ja mukana on myös muutama eri kuvakulma visuaalista kakkua koristamaan, mutta verrattuna esimerkiksi pelin Xbox-versioon GameCube-editio tuntuu oudon huonolta graafisella osa-alueella. PS2-versiota ollaan kuitenkin edellä, mutta tekninen ulosanti on selvästi kärsinyt pelin lähes samanaikaisesta julkaisusta kaikille kolmelle alustalle.
Äänimaailma ei yllätä, vaan musiikki on jo useasta muusta vastaavantyylisestä extremerämistelystä tuttua teinimetalliuhoa. Limp Bizkit soi alkuintrossa, valikoissa sekä pelin aikana ja onpa mukaan mahtunut kappale tai pari myös sellaisilta bändeiltä, kuten Korn, Fuel ja Staind. Nämä kyseiset bändit sopivat kuitenkin pelin tunnelmaan ja niitä kuuntelee varsin mielellään etenkin, kun otteluiden aikana kuultava hirveä jenkkiselostus alkaa puuduttamaan korvia muutaman minuutin kärsimyksen jälkeen. Etenkin apukommentaattori tuntuu olevan paikka paikoin aivan pihalla -- miehen "loistavin" kommentti on varmasti "Hit Me Baby One More Time!", joka kuullaan usein kunnon taklauksen tiputtaessa vastustajan jään pintaan. Selostuskaksikon vaihtamista kannattaisi siis ehkä harkita seuraavaan osaan mennessä, mutta muut ääniefektit ovat sentään taattua laatua. Yleisön huudot, taklausten äänet, lasin särkyminen sekä muut vastaavat yksityiskohdat ovat kaikki paikallaan ja vaikka ne eivät tarjoakaan mitään mullistavaa, niin ne ovat silti varsin tasaista työtä.
Hauskaa pienissä erissä
Kuten kaikissa hyvissä arcadepeleissä on tapana, niin ohjauksen kanssa ei tule minkäänlaisia ongelmia. Pelaajien hypätessä kaukaloon harmaata analogista tattia käytetään luonnollisesti hahmojen liikutteluun, A-nappulasta syötetään sekä vaihdetaan pelaajaa, B:stä ammutaan ja katkotaan vastustajien syöttöjä, Y on kätevä pyörähdysharhautus ja X:ää käytetään kiekon suojaamiseen tiukoissa paikoissa sekä vastustajan taklaamiseen. Myös olkapäänappulat L ja R ovat käytössä, sillä niihin on kytketty elintärkeä turbopyrähdys, jota voi käyttää rajoitetun ajan. Nämä kontrollit sulautuvat varsin hyvin muuhun pelattavuuteen mahdollistaen lukuisia taklauksia, paljon maaleja ja muutenkin kovan vauhdin koko ottelun ajan. Näin ollen ohjekirjan selailu jää vähemmälle, mikä on aina positiivinen asia tämäntyyppisissä peleissä.
Pelimoodien osalta tarjolla on tuttujen yksittäisten otteluiden lisäksi kattava Franchise, jossa oma joukkue luodaan pelissä mukana olevalla editorilla ja tätä tiimiä ohjataan sitten 50 ottelun ajan lopullisena maalina Midway Cupin voittaminen. Jokaisen Franchise-ottelun jälkeen pelaaja palkitaan kokemuspisteillä, joilla omaa joukkuetta voi kehittää alasarjojen heittopussista NHL-luokan tähtisikermäksi. Mukaan on laitettu myös Championship-moodi, jossa yhdellä joukkueella pelattaessa tavoitteena on Stanley Cup -kiertopalkinnon voittaminen. Mukavana yksityiskohtana tässä moodissa tulee aina ottelun jälkeen jokin NHL-aiheinen kysymys, jonka tietämällä saa käyttöönsä ylimääräisiä rahapisteitä käytettäväksi Hockey Shop -kauppaan, jossa voi ostaa käyttöönsä uusia kaukaloita, joukkueita, pelipaitoja, sekä päämalleja pelaajanluontimoodiin. Näistä etenkin uudet kaukalot tuovat virkistävää vaihtelua muuhun peliin, tarjoten normaaleiden NHL-kehien lisäksi mm. discoa, piraattilaivaa tai colosseumia.
Lisäiloa moodien kirjoon tuo myös erilaisten minipelien ympärille rakentuva Skills-moodi, joka koostuu kolmesta eri vaikeusasteesta. Mm. lämäri- ja taklauskilpailu hoituvat tässä moodissa kellon tikittäessä armottomasti taustalla ja parhaat ajat palkitaan lämpimällä kädenpuristuksella. Skills-kilpailuissa ensimmäinen vaikeusaste on omiaan aloittelijoille pelin kontrolleiden oppimiseen, kun taas seuraavat tasot tarjoavat taatusti haastetta myös kokeneimmille pelaajille. Näin ollen pelaamista luulisi olevan tarjolla, mutta yksinkertaisista kontrolleista ja moodien kirjosta huolimatta (tai ehkäpä juuri siitä johtuen) peliä ei jaksa kovinkaan pitkissä erissä. Se on monien muiden arcaderymistelyiden tavoin hetken huumaa ja alkuinnostuksen jälkeen kiinnostus hiipuu hyvin nopeasti. Hitzin pariin palaa kuitenkin aina silloin tällöin, mikä on kuitenkin positiivinen osoítus tekijöiden ammattitaidosta.
Joko se loppui?
Vaikka peliin onkin siis yritettykin lisätä keinotekoisesti pituutta edellämainitulla joukkuekehityksellä, jääkiekkokaupalla sekä parilla hauskalla minipelillä, niin yksinpelistä jää silti vain luu käteen. Parin tunnin ahkeran pelailun jälkeen kaikki pakollinen on nimittäin nähty, eikä oman joukkueen kehittäminen tai lätkäkaupassa ostoksilla käyminen enää kiinnosta. Tietokonekaan ei pienen harjoittelun jälkeen tarjoa kunnon vastusta edes pahimmalla vaikeusasetuksella, joten yksinpeli jää pikavahtia taka-alalle. Näin ollen kokonaisuus sortuu hieman omaan näppäryyteensä - moodien arcadetyylinen rakenne takaa sen, että peli on hyvin nopeasti nähty kokemus monien muiden vastaavien tuotoksien tavoin.
Silti NHL Hitz 20-02 on kokonaisuutena erittäin viihdyttävä paketti niille, jotka eivät ota jääkiekkoa lajina turhan vakavasti. Tuleen syttyvät pelaajat, kovat taklaukset ja muutenkin amerikkalaishenkinen railakas meininki onnistuvat paikka paikoin nostamaan fiiliksen kattoon ja vaikka yksinpeliä ei kauan jaksa tahkota, niin erinomainen moninpeli pelastaa paljon. Jatko-osaan jää kuitenkin vielä paljon parannettavaa, joten Midwaylla on käytössään hyvä rahasampo myös loppuvuodesta, kun Hitz 20-03 ilmestyy kauppojen hyllylle. Talven kylmyyden ja uuden lätkäkauden lähestyessä tämä GameCuben toistaiseksi ainoa jääkiekkopeli täyttääkin varsin hyvin siihen kohdistetut odotukset tarjoillen oivan adrenaliiniannoksen kaikille lajityypin ystäville. Toivottavasti jatko-osaan saadaan kuitenkin hieman enemmän puhtia, tai Hitz-sarja voi nopeasti vajota alennushyllyjen synkkiin syövereihin. Sitä odotellessa voi kuitenkin ottaa vielä yhden ottelun arcadehenkisen jääkiekkoilun hengessä.
