Näyttävä, mutta päämäärätön yhteistyöseikkailu.
Aina ajoittain arpalippu osuu oikeaan, ja Kickstarter-kampanja onnistuu. Kuten usein joukkorahoitusten kanssa, olin useamman vuoden myöhästymisen jälkeen jo luopumassa toivosta Soul Raiderin suhteen – kunnes suuri postipaketti putkahti ovelleni.
Komponentit ovat perusversiossakin näyttäviä.
Soturivelhojen aika
Heti laatikon päällä myyntiargumenttina on Marc Andrén nimi. Lautapelejä enemmän harrastavat tuntevat hänet ensisijaisesti mainion Splendor-pelin kehittäjänä, vaikka hänen portfolioonsa mahtuu myös kourallinen vähemmän tunnettuja julkaisuja.
Yhteistyöpeleille on kysyntää erityisesti perheissä tai kaveriporukoissa, joista löytyy huonoja häviäjiä. Puhaltaessa yhteen hiileen pelimekaniikkaa vastaan myös kovan luokan minmax-nörtit ja pelivuoronsa optimoijat pääsevät näyttämään voimansa ilman, että kenenkään tarvitsee moisesta pahastua.
Soul Raiders vie yhteistyöaspektin vielä hieman pidemmälle kuin esimerkiksi Gloomhaven, sillä pelaajien terveyspisteet ovat yhteisessä potissa. Pelaajat voivat myös pelata kortteja vapaassa järjestyksessä ilman vuororajoitteita. Yhteisten poolien vuoksi kaikkien kannattaa siis todella puskea eteenpäin kohti yhteisiä tavoitteita. On vain harmillista, että nämä jätetään pelaajille harvinaisen epäselviksi.
Nimikkosankarit ovat muinaiseen soturivelhojen lahkoon kuuluvia noviiseja, jotka joutuvat keskelle yhteisöään uhkaavaa hyökkäystä. Mitä on tapahtumassa, ja kuka on petturi, joka on mahdollistanut hyökkäyksen turvapaikkana toimivaan luostariin? Tästä käynnistyy intensiivinen ja taisteluntäyteinen seikkailu.
Loitsuja, taistelukortti ja kultainen kokemustasoista saatava erikoiskortti.
Joulutoiveissa vielä suurempi pelipöytä
Pelimekaanisesti kyseessä on mainiosti rytmitetty korttienhallintapeli, jossa hahmofiguurit liikkuvat huoneesta tai tilasta toiseen ja lähes jokaisella vuorolla päätyvät taistelemaan hirviöitä vastaan. Yhden vuoron aikana pelaajat saavat käteensä uupumustasosta riippuen kahdesta neljään korttia, joista yksi on mahdollista säilöä tuleville vuoroille.
Kortteja voi käyttää kolmeen tarkoitukseen: hyökkäämiseen, liikkumiseen tai loitsuihin. Mikäli vihollinen on voimakas tai liiketoiminto vaikea, on samaan toimintoon mahdollista käyttää useampi kortti samalla kertaa. Loitsut tarjoavat vaihtelevia etuja laajoista hyökkäyksistä teleportaatioon ja näkymättömyyteen.
Koko toiminnan sielun muodostavat pöydälle asetettavat suuret kortit, jotka kuvastavat sijainteja. Saapuessa huoneeseen aktivoituu usein joko hirviöiden ilmestyminen tai tarinaa edistäviä toimintoja. Usein myös huoneeseen jääminen tuottaa lisää hirviöitä tai muuta kauheaa pelaajan niskaan. Neutraalit huoneet ovat hyvin arvokkaita.
Hirviökortit asetetaan pelaajan eteen, jolloin ne on mahdollista nitistää pelaamalla riittävästi hyökkäyskortteja. Viholliset lyövät takaisin vasta vuoron päätteeksi, joten sukkelalla toiminnalla vahinkoa on helppoa vältellä. Peli pitää kuitenkin painetta yllä, sillä tiimi menettää aina vuoron päätteeksi terveyttä, joten turha vatulointi johtaa ennen pitkää tappioon.
Yksi 3-5 tuntia kestävä tehtävä sisältää noin 40 aluekorttia. Tästä muodostuu nopeasti ongelma, sillä suurenkin pöydän tila loppuu pian kesken, jolloin kortteja on säilöttävä sivuun. Ne eivät myöskään muodosta selkeää karttaa, joten liikkumisesta tulee nopeasti haparoivaa. Kerran päädyin vahingossa hyppäämään ikkunasta alas vihollisten täyttämälle sillalle, koska en hahmottanut siirtymänuolien suuntia.
Tavoitteet ovat usein epämääräisiä. Pelaajien on löydettävä päätehtävän ratkaiseva kortti sekä siinä sivussa suorittaa sivutehtäviä. Valitettavasti oheita ei juurikaan anneta, joten tämä merkitsee outoa hortoilua ympäriinsä ja loputtomien geneeristen vihollisten teurastamista hahmojen sahatessa ympyrää. Vaikka säännöt ovat napakat, on itse seikkailu sekava.
Kartat muuttuvat nopeasti melkoisiksi sillisalaateiksi.
Palkataan pätevä kartanlukija
Harmillisesti alkuinnostuksen jälkeen Soul Raiders paljastuu ongelmalliseksi tapaukseksi. Korkeista tuotantoarvoista ja näyttävästä grafiikasta huolimatta itse seikkaileminen on epätyydyttävän sekavaa. Kysymykset, kuten: "Ollaanko me käyty huoneessa 32?" tai "Onko tämä nyt reitti eteenpäin vai takaisin?" ovat turhauttavan yleisiä.
Lisäksi muoviset hahmofiguurit ovat heppoisesti rakennettuja. Neljästä figuurista peräti kaksi oli rikkoutunut saapuessaan, koska niiden kosketuspinta alustaan oli suunniteltu liian ohueksi. Palat olivat helposti liimattavissa – ja premium-paketin metallihahmoilla ongelmaa ei liene – mutta asia on silti hintaansa nähden pettymys.
Tarjolla on komea seikkailu, jota karttaruutujen hienot grafiikat tukevat vahvasti. Myös itse taisteleminen tuntuu näppärältä, varsinkin kun pelaaja onnistuu tehokkaissa korttikomboissa. Mikään ei kuitenkaan pelasta sitä faktaa, että sekavuus pilaa kokemusta liian paljon. Harmillisesti arvosana jää tämän vuoksi kolmeen tähteen.
