Kanadalainen Compulsion Games on tullut vuosien saatossa tunnetuksi lähinnä narratiivisista, mutta paikoin ontuvista teoksistaan, sillä niin Contrast kuin We Happy Few'kin saivat aikoinaan hyvin kaksijakoisen vastaanoton. Ei kuitenkaan kahta ilman kolmatta, sanotaan – Microsoftin siipien suojissa seitsemän vuoden kehityssyklin aikana syntynyt South of Midnight otti totisesti oman aikansa valmistumiseen, mutta pieteetillä devaaminen kannatti, sillä säväyttävä toimintaseikkailu keräsi viime vuonna kosolti kehuja ympäri maailmaa. Teos palkittiin muun muassa The Game Awardseissa Games for Impact -kategoriassa sekä D.I.C.E. (Design Innovate Communicate Entertain) -palkintogaalassa Outstanding Achievement in Animation -palkinnolla.
Tämän ohella South of Midnight esiintyi lukuisissa arvovaltaisissa vuoden peli -listauksissa ja nimettiin jopa BAFTA-ehdokkaaksi kahdessa eri kategoriassa. Audiovisuaalinen ilme on siis kiistatta upeaa työtä, mutta teosta myös moitittiin lehdistössä erityisesti yksipuolisesta pelillisestä annista. Esimerkiksi viime vuonna arvostelun saitillemme tehtaillut Risto Karinkanta kirjoitti, että "masentavia tarinoita kertova genreblender tarjoaa vähän kaikille, muttei kenellekään paljon". Nyt kun nimike on saapunut PlayStation 5:lle ja Switch 2:lle, on otollinen aika toiselle mielipiteelle.
Myrskyn jälkeen on... kissakala?
South of Midnight sijoittuu syvälle eteläiseen Yhdysvaltoihin, vähän samanlaiseen ympäristöön kuin True Detectiven ensimmäinen kausi, ja siihenpä yhtäläisyydet oikeastaan loppuvatkin. Tarina seuraa Hazel Flood -nimistä sankaritarta, joka on juuri kotosalla valmistautumassa Lacey-äitinsä kanssa tulevaan hirmumyrskyyn. Pakkaaminen keskeytyy kuitenkin kovasanaiseen väittelyyn, jonka päätteeksi Hazel häipyy talosta. Nainen kiertelee naapurustossaan kotvasen haastattelemassa muita asukkaita, ja sankarittaremme palatessa talolle myrsky osuu juuri kohdalle. Samassa hyökyaalto vie kotitalon mennessään, Laceyn vielä ollessa sisällä.
Hazel lähtee epätoivoisesti jahtaamaan virran mukana menevää taloa, nähden matkallaan omituisia ilmassa roikkuvia nauhoja. Talo katoaa silmänkantamattomiin, jonka jälkeen hänen ainoa toivonsa on kääntyä hulppeassa kartanossa asuvan, etääntyneen ja epäempaattisen Bunny-mummin puoleen. Kun Hazel kertoo illan tapahtumien ohella nähneensä omituisia nauhoja, ei Bunny katso tätä hyvällä, vaan hän yrittää sulkea tytön väkisin kartanoonsa, jottei tieto hänen yliluonnollisista havainnoistaan leviäisi kylän muille asukkaille. Hazel ei tietenkään "vangitsemistaan" hyväksy, vaan onnistuu pakenemaan kartanosta. Pian seikkailu pääsee kunnolla alkamaan, kun sankarittaremme saa pikkuhiljaa käyttöönsä enemmänkin työkaluja maailmassa elävien henkiolentojen päihittämiseen.
Draaman kaaren rytmitys, käsiteltävien teemojen raadollisuus sekä audiovisuaalinen toteutus ovat stop motionmaisen animaatiotyön ja käsikirjoituksen ohella toden totta heittämällä pelin parhaita puolia, sillä en ole hetkeen pelannut mitään näin katseenvangitsevaa teosta, täyteläisestä äänimaailmasta puhumattakaan. Ympäristöt ovat mielikuvituksekkaita ja visuaalisesti muutenkin upeita, ja jopa matkan varrella kohdattavat sivuhahmot – kuten kerrassaan verraton eteläisellä aksentilla puhuva Kissakala – ovat kirjoitettu todella hyvin. Pelimusiikin saralla meritoitunut ranskalaissäveltäjä Olivier Derivière on puolestaan onnistunut tekemään kenties uransa parhaan sävellystyön, sillä erinomaisen musiikin ohella biiseissä kuullaan muun muassa lapsikuoroja sekä oikeasti eteläisestä Yhdysvalloista lähtöisin olevia laulajia, kuten Stephanie Rosadoa sekä Michael Luskia.
Vaihtelu virkistäisi
Kaiken tämän upeuden keskellä nököttää kuitenkin aavistuksen yksipuoliseksi jäävä pelillinen kokemus. Käytännössä seikkaileminen koostuu hyvin yksinkertaisesta syklistä: katsotaan mitä tarinalla on kerrottavanaan, juoksennellaan melko lineaarisia polkuja pitkin välillä tasohypellen sekä kerättäviä etsien, ja lopulta päädytään areenamaiselle taistelukentälle, jossa piestään tietty määrä tummanpuhuvia varjo-olentoja. Toista tätä, kunnes välillä joko juostaan isompaa mörköä karkuun tai sitten yritetään päihittää sellaista pomotaistelun turvin. On harmittavaa, ettei edes kookkaampien hirviöiden päihittämiseen ole pystytty valjastamaan samanlaista luovuutta kuin audiovisuaaliseen toteutukseen, vaan niitäkin vaivaa lievä mielikuvituksen puute.
Toimintaa värittää hiukan kuitenkin Hazelin hahmonkehitys. Seikkailun edetessä hahmolle voi hankkia taistelua helpottavia ominaisuuksia Floof-"valuutan" turvin, kuten tuplaväistön sekä maamäiskäyksen, joka horjuttaa sen lähelle osuvia vihollisia. Pelaajan apuna hääräävää Croutonia voi puolestaan hyödyntää vihollisten mielen valtaamiseen, mikä sekin tuo hieman lisää mielekkyyttä mähinään. Pidän myös seinäjuoksentelusta, sillä sankaritarta voi sen aikana liikutella vaivatta vertikaalisestikin. Samalla annan markan vinkin ilmaiseksi: älä jätä huomiotta ajoittain ilmestyviä kettuja!
Mutta eihän siitä pääse yli eikä ympäri, että pelillisesti tämä muistuttaa vahvasti PlayStation 2 -aikakauden tuotosta. Omissa silmissäni tämä ei toisaalta ole kohtuuttoman suuri miinus, sillä viihdyn edelleen hyvin vähän vanhempienkin nimikkeiden parissa. Mutta ymmärrän hyvin, jos aikakapseliin jumiutunut kokemus ei iske kaikille.
Seikkailu, joka sopii kaikille (kunhan ikä riittää)
Vanhanaikaisuudesta huolimatta on todettava, että Compulsion Games on mielestäni yrittänyt tehdä South of Midnightista mahdollisimman laajalle yleisölle helposti lähestyttävän. Kuten todettua, teemoiltaan se ei sovi missään nimessä perheen pienimmille edes ikärajansa puolesta, mutta saavutettavuudeltaan se on kerrassaan esimerkillinen. Valikoista löytyy eri vaikeustasojen ohella kattava valikoima visuaalisia apuja. Lisäksi teosta voi kohdella kuin elokuvaa, sillä monet toimintakohtauksista voi halutessaan skipata tyystin. Ilokseni voin todeta huomioimisen koskevan myös äänimaailmaa, sillä audiopuolella on tarjolla dedikoitu miksaus erilaisiin käyttötarkoituksiin – ominaisuus, jota ei aina löydy edes kolmen A:n teoksista.
Tarinaltaan South of Midnight on kiistatta yksi viime vuosien kohokohtiani, sillä koin Hazelin matkassa tunteita laidasta laitaan – jopa siinä määrin, että se herätti kaukaisempia (ei niin mukavia) muistoja lapsuudesta. Pelattavuudeltaan se on lopulta hieman liian yksipuolinen, joskin sen verran laadukas, ettei toiminnassa varsinaisesti turhauta mikään muu kuin toisto. Tämän audiovisuaalisen nirvanan keskellä en täten kykene millään rokottamaan arvosanaa kolmeen tähteen asti, sillä Compulsion Gamesin taideteos pyrkii vioistaan huolimatta löytämään jokaiselle pelaajalle jonkinlaisen tavan kokea seikkailu. Ja se on iso ansio se, sillä reissun kokeminen todellakin kannattaa.
