Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

The Lord of the Rings: Fellowship of the Ring

Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,
yhdeksän ihmisille jotka vie tuoni armoton,
yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaan
maassa Mordorin joka varjojen saartama on.
Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,
se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee
maassa Mordorin joka varjojen saartama on.

Kyseessähän on tietenkin John Ronald Reuel Tolkien ja hänen eeppisen kirjatrilogian ensimmäisen osan sanat - The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring. Tolkien tuskin kuvitteli tuolloin vuonna 1954, että juuri hänen kirjansa aloittaisi fantasiakirjallisuuden ja että trilogiasta tulisi maailman toiseksi luetuin kirja. Vuosia sitten ohjaaja Peter Jackson otti "elämäntyökseen" siirtää Tolkienin kulttikirjan magia valkokankaalle. Tasan vuosi sitten totuuden hetki koitti ja Tolkienin eepos oli siirretty valkokankaalle, se oli jättimenestys ja Peter Jackson teki sen, missä muut olivat epäonnistuneet. Taru Sormusten Herrasta -eeposta oli aikaisemminkin yritetty siirtää valkokankaalle piirretyn muodossa, mutta heikoin tuloksin. Elokuvan menestyksen saattelemana EA:n kiinnostus tätä eeppistä saagaa kohtaan kasvoi, ja niin he katsoivat tilaisuuden tulleen ja kaappasivat elokuvalisenssin. Mutta oli myös toinen lisenssi, jonka kaappasi Vivendi Universal, nimittäin itsensä Tolkienin eepoksen lisenssi. Moni pelkäsi pahinta, että molempien lisenssien pelit onnistuttaisiin pilaamaan täysin, etenkin kirjan puolesta pelättiin pahinta. Nyt kirjalisenssiin pohjautuva peli on saatu ulos ja kauppoihin, ja tietenkin minun - TSH-fanaatikon - piti ottaa selkoa tästä pelistä, suorastaan vaadin sitä.

Maassa pienen kansan

Kirjoja seuranneille tarina on tuttu ja uskoisin että he odottivat paljon tältä, mutta heti alkuvideosta näkee, ettei tekijät edes viitsineet kuvailla ihmisten ja haltioiden viimeistä liittoumaa Mustan Ruhtinaan armeijaa vastaan. Sen sijaan tekijät menivät siitä, mistä aita on matalin ja tekivät pienen pätkän, jossa on sodan jälkeistä tuhoa. Alkudemo jää siis todella vajaaksi eikä täyttänyt odotuksia sen suhteen. Kun löysän alkuvideon jälkeen päästään seuraavaan videoon, niin "ilokseni" sain huomata, että tekijät olivat siirtyneet suoraan siihen kohtaan, jossa Frodo saa sormuksen Bilbo-sedältään. Mihin jäi Bilbon 111-vuotissyntymäpäiväjuhlat, joissa hän käytti sormustaan ja katosi kuin tuhka tuuleen ja jätti samana iltana hyvästit Konnulle? Oliko alussa liikaa dramatiikkaa? Peliin päästyä pelaaja haluaa tietenkin tutkia Repunpäätä ja sen kätköjä. Tutkimista löytyy tasan kahden huoneen verran, jonka jälkeen iskee turhautuneisuus ja matka jatkuu ulos, jossa odottaa uskollinen Samvais Gamgi. Ulos päästyään pelaaja voi saada muilta kontulaisilta tehtäviä, joiden suorittamisesta saa jonkin palkkion ja suoritus kohottaa Frodon "purity"-mittaria. Purity-mittarilla katsotaan Frodon korruptiotaso. Kun Frodo käyttää yhtä Sormusta, mittari menee hitaasti pimeälle puolelle. Kun purity on nollassa, tulee Frodosta samanlainen kuin Sormusaaveista ja peli päättyy.

Kun pelaaja on suorittanut tarpeelliset tehtävät, voi hän hakea yhden Sormuksen ja aloittaa matkansa kohti Mordoria. Mukaan lyöttäytyy Sam, Merri ja Pippin, jotka pelaajan on määrä tavata Hobittilan ulkopuolella vanhan Maggotin farmilla. Jottei matka tapaamispaikalle olisi helppo, tulee matkalla vastaan sormusaaveita jotka eivät sitten millään meinaa huomata pelaajaa. Mikäli Nazgûlit saavat pelaajan kiinni, peli päättyy. Luojalle kiitos pelin voi tallentaa missä tahansa. Saattueen 4 jäsentä lähtevät matkaan ja aloittavat Vanhasta Metsästä, jossa puilla on oma mieli ja tahto. Näin siis kirjassa, mutta pelissä puut eivät tee mitään, muuta kuin tukkivat tien alkuun. Metsä ei toki ole täysin turvallinen paikka, vaan koko metsä kuhisee hämähäkkejä ja aaveita. Jälkimmäiset aiheuttivat allekirjoittaneessa ihmettelyä. Mitä ihmettä aaveet tekivät Vanhassa Metsässä, kun niitä ei kirjassakaan ollut siellä. Metsässä sentään kohdataan itse Tom Bombadil. Vivendin versio Bombadilista on hupaisa näky.

Sitä vain toivoo koko pelin ajan, ettei se poikkeaisi seuraavassa merkittävässä kohdassa pahasti kirjan juonesta, mutta turhaan. Peli onnistuu pysymään asiassa tasan yhden kohdan ajan, jonka jälkeen on pakko taas mennä pihalle koko juonesta. Vivendi on lisännyt liikaa omaa settiä ja tehnyt Gandalfista enemmän taistelijan kuin maagin. Vannoutuneimmat TSH-fanit eivät voi sulattaa tätä, mutta silti on pakko jatkaa eteenpäin paremman kohdan toivossa. Juoni ontuu pahemmin kuin jalkapuoli, eikä se ole fanaatikoille sopivaa seurattavaa.

Kaunis kansa alla auringon

WXP:n tiimi on tehty todella hienoa jälkeä graafisesti. Kontu näyttää upealta ja mielikuvitusrikkaalta paikalta, mikä on kertakaikkisen hieno suoritus. Vanha Metsä on synkkä, karu ja pelottavahko paikka, juuri kuten ajatteli sen olevan. Moria on pitkä ja mahtipontinen luolasto, jonka synkkyyttä siivittelee muutamat jättimäiset aukiot. Ainoat piirteet, jotka näitä kaikkia kenttiä yhdistää ikävällä tavalla, ovat älyttömät puzzlet ja turhauttava sokkelomaisuus. WXP on hakenut sisällä selvästi pelattavaa, mutta osuvat vain omaan jalkaan. Kentät ovat kauniita, mutta turhauttavia seikkailuosuuksia, joiden toivoo loppuvan pian ja toivoo seuraavalta kentältä jotain enemmän. Odotusta ei palkita, eikä läpäisykään tuo mitään ekstraa. Pelin kurjasta ruudunpäivityksestä voisi kirjoittaa novellin pituisen valituskirjeen, sen verran laiskaa se on. Peli kun nimittäin hidastelee, vaikkei ruudulla tapahtuisikaan juuri mitään, pientä nopeata kameran kääntelyä ja vääntelyä ja vóila! Töksähtelyä oikein joka suunnasta. Hävetkää kurjat WXP:n ohjelmoijat!

Hahmot ovat hienoja, mutta siihen se sitten jääkin. Kylät, joissa saattue seikkailun edetessä käy, ovat täysin elottomia ja ainoat hahmot, joita kaduilla tapaa, ovat niitä, jotka pitää piestä. Sisätiloista saattaa sitten löytyä jokunen hobitti, ihminen tai kääpiö, joiden kanssa vuorovaikuttaminen ei kiinnosta. Turhat repliikit ja ärsyttävä ääninäyttely takaavat kaikkea muuta kuin ihastusta ja ihmettelyä. Frodolla pelattaessa on mukava kivittää näitä koneen ohjastamia hahmoja. Ainoa koneen ohjastama hahmo, joka ei aiheuta turhautumista, on Tom Bombadil. Hyvin veikeä miekkonen.

Pelaajan ohjastamat hahmot ovatkin sitten erikoisempi tapaus. Frodo, Aragorn ja Gandalf ovat jokainen visuaalisesti hienoja, ääninäyttely on mukiinmenevää, mutta niillä toimiminen on älytöntä. Frodolla on aseena aluksi keppi ja kiviä, myöhemmin kiviä ja niiden erilaisia versioita, mm. Dwarf Shot ja Elf Shot ja piikki. Ja totta vieköön niitä täytyy käyttää kuin viimeistä päivää. Frodon ei periaatteessa siis tarvitse turvautua Sormukseen missään vaiheessa, sen kuin vain menee ja mättää porukkaa. Aragornin osuus on juosta ja mättää porukkaa, mutta jostain kumman syystä Frodollakin pelattaessa täytyy hakata enemmän kuin Aragornilla. Gandalf on oikea piste i:n päälle tässä asiassa. Gandalfin tehtävät on pelkkää puzzlea ja siinä ohessa örkkien mättöä. Miten WXP on voinut pilkata Tolkienin kirjaa näin karmealla tavalla?

The breaking of the Fellowship

Peliksi tämä luomus on keskinkertaista tavaraa, ja kirjaa kunnioittavaksi todellista roskaa. Kehittäjät turvautuivat tässä tapauksessa aivan liikaa fanien uskollisuuteen kirjaa kohtaan, olettaen pelkän nimen myyvän. Missään tapauksessa tämä ei aivan toivoton ole, eikä surkeiden pelien eliittiä. Se vain kompastuu tekijöiden laiskuuden verkkoon. Kontrollit eivät aiheuta muuta kuin hetkellisiä itkun parahduksia, mutta näitä tulee liian usein. Luojalle kiitos, ettei tässä ole älyttömiä tasoloikkakohtauksia, joita en olisi enään kestänyt. Mitä tässä nyt enää sanaa vääntelemään ja kääntelemään. Mikäli Taru Sormusten Herrasta on kuin uskontosi, on sinun pakko hankkia tämä, mutta jos vain pidit elokuvasta ja kirjasta, kannattaa kokeilla ennen ostamista.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi