The Club ottaa erikoisen lähestymis tavan räiskintään ja tekee siitä hieman urheilun kaltaista toimintaa. Periaatteessa The Club on hyvin suoraviivaista räiskintää mutta se keskittyy pisteiden keräämiseen ja aikojen paranteluun. Tämä antaa pelille jonkin verran uudelleen peluuarvoa sillä vain harvalta onnistuu parhaan tuloksen rikkominen ensimmäisellä pelikerralla.

Tiberium Wars oli rakenteeltaan raudanluja RTS-paketti konsoleille, mutta porttaus oli mennyt pahasti pieleen, mikä näkyi karmeissa kontrolleissa. CC Kane's Wrath korjaa isoveljensä virheen suunnittelemalla ohjaussysteemin uusiksi puhtaalta pöydältä: tuloksena on Command Circle -pyörövalikko, jonka kautta kaikki komennot suoritetaan. Uudelleensuunnittelu kannatti, sillä Command Circle on nopea käyttää, sillä voi hallita monta asiaa yhtäaikaa, ja sen komentojaottelu iskostuu selkärankaan jo tunnin naksuttelun jälkeen.

Motorstorm oli parasta mitä PS3 tarjoili julkaisussaan. Ajopelinä yksinkertaisen toimiva tapaus loistaa moninpelipuolella. Valitettavasti verkkopuolen tekninen toteutus oli melkoisen kehnoa, mutta toisaalta mainiot laajennuspaketit antoivat pelin kaipaamaa ensiapua sisällön ohuuteen.

Ajettavuudeltaan eri luokat on pelissä saatu mukavasti tasapainoon, radat on mielenkiintoisia ja grafiikkakin rokkaa. Kaiken kaikkiaan Motorstorm on ajopeli, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan jaksaa kiinnostaa niin kauan kun siinä pelattavaa riittää, mikä on itselleni jo melko paljon nykyään.

Resistance oli itselleni pettymys. Teknisesti toimiva, paperilla kiinnostava julkaisu, joka kuitenkin väsähti pian alun jälkeen. Yksinpelissä ei ole fiilistä, ja kun ei ole fiilistä, ei pelissä eteneminenkään tunnu enää merkitykselliseltä. Edes perinteisesti mainiot Insomniacin suunnittelemat aseet eivät jaksaneet kiinnostaa, vaan osoittautuivat melko persoonattomiksi perustussareiksi, joissa ei vain ollut munaa.

Sanon sen heti alkuun: GRID ei ole mikään ajosimulaattori, ei sinne päinkään. Codemastersin DIRT-rallipeliä vaivannutta heikkoa ajotuntumaa peiteltiin silloin hulppealla grafiikalla, ja samaa kaavaa on sovellettu myös tiimin uusimpaan julkaisuun. Ajokit kääntyvät vieläkin kuin yhden näkymättömän pystyakselinsa ympäri, ja vekotin tuntuu olevan liimattu ajotiehen kiinni. On selvää, Race Driver -sarjan fanittajille sunnuntaisuhaaminen on pettymys. Arcade-ajotuntuma ei kuitenkaan mitenkään automaattisesti tarkoita, että peli olisi huono.

Eye of Judgment on oikeasti uudenlainen ja innovatiivinen peli. Sen kameraohjaus yhdistettynä korttipelin fyysiseen keräilypuoleen vetoavat vain ilmeisen harvaan pelaajajoukkoon, mutta se joukko tuntuu rakastuneen peliin oikein kunnolla. Itseenikin tuotos iski, varsinkin keräilyaspektin kautta, mutta myös alta paljastui mainio peli. Korttipelinä EoJ on yksinkertaisempi kuin moni kilpailija, mutta konsolipelinä ja etenkin verkkopelinä se on aivan omanlaatuisensa.

Häpeilemätön "virallinen kisapeli" -kaneetilla ratsastava rahastus. Pelaaminen on tylsää nappuloiden takomista vailla kunnollista kontaktia itse urheilusuorituksiin, eivätkä mukaan ahdetut monet kymmenet lajit eroa toisistaan. Erityisesti juoksulajit tylsistyttävät, vaikka 'oikeasti' ne ovat kisaviikon katsotuimpia. Ainoa yhteys varttimailin juoksun ja 400m:n rämpytyksen välillä ovat suorituksen jälkeiset (mahdolliset) rasitusvammat.