Pimennän pelihuoneeni. Käynnistän keskiraskaan 5.1. kotiteatterijärjestelmäni ja 50" Sonyn televisioni. Lataan Playstationiin uuden Condemnedin. Olen yksin kotona rivarissani joten väännän volyymit kipurajalle kaakkoon. Tätä on odotettu. Kunnon kauhupeli isolla äänellä ja kuvalla.

Kolmen vartin päästä aukaisen oven ja suuntaan keittiöön. Päässäni tuntuu kummalliselta. Jotenkin ahdistaa. Keitän kahvia. Istun hiljaa keittiön pöydän ääressä ja hoen itselleni: "Se on vain peliä. Sie olet yli 30 vee. Se on vain peliä."

Paavi hyvin tuossa aiemmin tiivisti sen mikä teki minulle rakkaasta Halosta niin suuren. Kilpailullinen pelaaminen, toimiva, edistyksellinen pelimekaniikka, tiukat ja tasaiset pelit olivat Halon suola ja pippuri.

Stranglehold iski puskista. Toki John Woon elokuvat ovat aina olleet mieleeni, mutta silti joka kerta kun pelin kannessa loistaa jokin elokuvamaailmassa menestynyt henkilö tai brändi, alkavat hälytyskellot soimaan. The Chronicles of Riddick oli elokuvapelien osalta iloinen poikkeus, ja Stranglehold voidaan lisätä samaan kategoriaan.

Call of Duty 4 lukeutuu helposti kaikkien aikojen parhaimpien konsoliräiskintöjen harvaan joukkoon. Elokuvamainen, tunnelmallinen ja kaikin puolin nautittava yksinpeli tarjoaa komeaa ruudinkatkuista sotafiilistelyä muutaman illan tarpeisiin. Yksinpeliä voisi haukkua turhan lyhyeksi, mutta toisaalta tällaisenaan se ei sisällä mitään ylimääräistä täytettä, vaan tarjoaa kohtuullisesti vaihtelua ja pitää mielenkiinnon yllä koko pituutensa ajan.