Halloween pelottelee myös pelien puolella – toimituksen kauhusuosikit

Tykkäsi sitten kauhusta tai ei, halloween on oiva aika tutustua synkkiin videopeleihin. Ohessa toimituksen suosikit pimeneviin iltoihin ja öihin.

Petri Leskinen

Viime vuonna PC:lle julkaistu ja sopivasti juuri tämän vuoden halloweeniksi konsolipelaajille saapuva The Séance of Blake Manor täyttää kaikki hyvän kauhupelin kriteerit. Skotlantiin sijoittuva dekkari yhdistelee yliluonnollisia tapahtumia historiallisiin faktoihin. Tavoitteena on selvittää kadonneen naisen tapaus ennen viikonlopun vaarallista spiritismisessiota. Kuolemien, kummitusten ja useiden salaisuuksien täyteinen hotelliviikonloppu siis!

Syksyn mittaan on myös julkaistu erinomaisia indiekauhunimikkeitä: Silver Pines, Tenebris Somnia ja Curse of Resthaven. Suositus kaikille.

Niko Lähteenmäki

Hyppysäikyt ovat laiskaa kakkaa, sieluun porautuvaa psykologista kauhua sen olla pitää. En osaa nimetä vain yhtä suosikkia, joten menköön maininta kollektiivisesti Silent Hill -pelisarjalle. Kakkososa toimii niin alkuperäisenä kuin uusioversionakin, ja oikeastaan osat 1-4 toimivat vielä tänä päivänäkin. Ja jos pitäisi antaa jokin esimerkki viime aikaisesta mieleenpainuvasta kauhutoiminnasta, menisi se kaikin puolin loistavassa Resident Evil Villagessa esiintyvälle nukkekodille. Hyh, selkäpiitä karmivaa tavaraa.

Senja Littman

Rakastan jokaisella sieluni sirpaleella viihteen pimeämpää puolta: kirjoja, pelejä sekä leffoja! Pelaan silti aivan liian vähän kauhupelejä. Miksi niin? Ongelmani tässä asiassa on se, etten pidä selviytymiskauhusta. Karkuun kiljuen kirmaaminen ja kaapeissa hengitystä pidätellen piileskely eivät vain ole se minun juttuni. Ja suurin osa pinnalle nousevista pelottavista nimikkeistä kuuluu juuri tähän alagenreen.

Kun mietiskelen kauhupelejä halloweeniksi, niin mieleeni juolahtaa kyllä paljon huonoja lajityypin edustajia, mutta vain muutamia hyviä tuotoksia. Jos minun täytyy valita vain yksi kauhuteemainen suosikkini, niin ehkäpä se on goottikauhun mestariteos Sunless Skies. Myönnän, että olin jo unohtanut koko Fallen London -universumin, kunnes eräs KonsoliFINin toimituksen jäsen mainitsi sen Slackissa pari viikkoa sitten.

Viktoriaaniseen, maanalaiseen Lontooseen sijoittuva kauhuilu Sunless Skies on yksi suosikeistani ihanan hämyisän tunnelman sekä loistavan tarinankerronnan ansiosta. Simppelisti sanottuna tarkoituksena on matkata ympäri maailmaa lentävällä höyryveturilla ja selvitä hengissä. Mukana on toki niitä inhottavia selviytymiskauhuelementtejä, mutta ne eivät pilaa tätä kokemusta. Siitä on monta vuotta kun viimeksi vietin aikaani Sunless Skiesin parissa, mutta aion kyllä palata Lontooseen mahdollisimman pian.

Kunniamaininnan haluan antaa Vampire: The Masquerade - Bloodlines -pelin Ocean View -hotellille, joka on ehkä kammottavin paikka videopelien historiassa. 

Joonatan Itkonen

Ongelma kauhupelien kanssa on se, että valtaosa niistä ei ole lähimainkaan pelottavia. Jump scare -säikyttelyt eivät merkitse minulle mitään, vaan pikemminkin kyllästyttävät pidemmän päälle. Sen sijaan ahdistava tunnelma, epäluonnolliset vibat ja yleinen epämukavuus ovat aspekteja, joita todella kaipaan hyvässä kauhussa, eikä niitä näe tarpeeksi usein peleissä. 

Näin ollen omat suosikit viime vuosilta eivät välttämättä ole puhtaita kauhutuotantoja, mutta edustavat silti sitä parempaa pelkoa, mitä tästä taiteenlajista löytää. Ensimmäisenä täytyy mainita loistava Frostpunk (se ensimmäinen, jatko-osa mokasi tämänkin osa-alueen dramaattisesti), jonka maailmanlopun jälkeinen tunnelma tihkuu ahdistusta, pelkoa ja epätoivoa ensihetkistä alkaen. Vaikka kyseessä on simulaattori, peli jatkuvalla syötöllä pakottaa kokemaan kuolevan maailman pahimmat puolet silmästä silmään, eikä lohduttomuudelle tunnu löytyvän loppua. Jos Threads oli aikanaan yksi pelottavimmista kuvauksista ydinsodan välittömästä tuhosta, niin Frostpunk jatkaa sen hengessä kuvausta siitä, miltä maailma näyttää ihmiskunnan ajaessaan itsensä sukupuuttoon.

Toinen viime vuosien hienoimmista kokemuksista on Slay the Princess, joka päällisin puolin näyttää humoristiselta visuaaliselta novellilta, jossa kirkasotsainen sankari lähtee pelastamaan prinsessaa kaukaisesta vankilasta. Hetkessä käy kuitenkin ilmi, ettei prinsessa tai edes tarina ole läheskään sellainen kuin perinteitä kunnioittevalta lajityypiltä odottaisi, eikä mikään mene kuten saduissa. Pian käsitteet ajasta, moraalista ja kaikesta, mikä tuntuu loogiselta, lentävät ulos ikkunasta, kun Slay the Princess muuntautuu metafyysiseksi H.P. Lovecraftia kunnioittavaksi kauhueepokseksi, jonka loppua ei arvaa millään ilveellä. Kaiken tämän ohella se onnistuu olemaan ahdistava, jopa pelottava kokemus, kun pelaajalta vedetään matto jalkojen alta kerta toisensa jälkeen.

Kuva

Petri Kataja

Itse en ole kauhupelien tai kauhun ystävä noin muutenkaan. Ainoan poikkeuksen tekevät Jordan Peelen ohjaamat elokuvat, jotka on pakko nähdä ennemmin tai myöhemmin. Mutta kauhupelien saralla olen silti pelaillut läpi muutamat nimikkeet, jotka ovat jättäneet jälkeensä positiivisen fiiliksen. Little Nightmaresit ovat kauhua, joskin ehkä vähän kevyempää. Bramble: The Mountain King myös, joskin saatoin äskettäin kysellä pelin tekijöiltä erinäisiä asioita: Parahimmat Bramble: The Mountain Kingin tekijät, mikä teitä vaivaa?

Eniten mieleen on jäänyt kuitenkin kotimaisen Remedy-pelistudion Alan Wake II. Ensimmäinen Alanin seikkailu oli oivaa viihdettä, joka säikytti muutamat kerrat, mutta ei välttämättä ollut puhdasta kauhua. Kakkososa sen sijaan saa puklaamaan housuihin jo alkutahtiensa säikyttelyjen ansiosta. Vaikka en kauhusta innostu paljoa, niin tässä kokonaisuudessa oli niin monta mieleenpainuvaa kohtaa ja kohtausta, että seikkailu oli pakko kokea loppuun asti. Vaikka sitten keskellä aurinkoista päivää hiljaisella äänenvoimakkuudella pelaten.

Kuva

Sanna Löytönen

Itse innostuin kauhupeleistä vasta vanhemmalla iällä, mutta koskaan en ole gore-kauhusta erityisemmin perustanut. Erityisesti sydäntä lähellä ovat kauhupelit, joissa ei voi taistella, vaan vihollisia täytyy paeta tai väistää. Kaikkein mieleenpainuvin kokemus on Amnesia: The Dark Descent, jonka pelaamisessa kesti pelkästään siksi, että se pelotti liikaa. Mutta juuri siksi se on niin loistava, ja yhä edelleen yksi ehdottomista suosikkikauhuistani. 

Viime vuosina olen pelannut jo aiemmin julkaistuja kauhupelejä, ja tänä vuonna pelasin ensimmäistä kertaa Song of Horrorin. Ihan uskomaton kokemus, pitelin ohjainta käsissä kämmenet hioten – tunnelma pelissä on todellakin kohdillaan, ja rakastuin tarinaan niin täysin, että pelasin sen kahdesti peräkkäin. 

Erikoismaininnan saa kuitenkin Soma. Amnesia: The Dark Descentin tekijöiden scifi-kauhu oli todellakin yksi upeimmista kokemuksista ikinä, ja loppu saa yhä edelleen vain tuijottamaan televisiota ihmeen vallassa. 

Kauhupelien saralla olen edelleen aloittelija, mutta parasta onkin se, että on vielä paljon kauhua koettavana, enkä malta odottaa. 

Tero Lepistö 

Mieleen tulee vain yksi kauhupeli, joka on oikeasti päässyt ihon alle ja kenties myös uniin. Commodore 64:llä koettu Forbidden Forest kylmäsi selkäpiitä niin karmivalla ääniraidallaan kuin metsän siimeksestä paljastuvilla hirveyksillään. Yön hiljalleen laskeutuessa alkaa monstereiden kamaluuskerroin vain lisääntyä, eikä sankarina toimivan jousimiehen huojentuneet välitanssit enää paljon tunnelmaa kevennä – etenkään loppuvaiheessa, kun varjoissa hiipivä Demogorgon lähenee vääjäämättömästi, näyttäytyen vain salamaniskujen valaistessa ruutua.

Kenties fiilikseen vaikutti myös se, että tuon karmaisevan seikkailun pääsi kokemaan aivan liian nuorena – liekö peleistä vasta kiinnostuneella natiaisella ollut ikää tarpeeksi edes koulutielle.  

Risto Karinkanta

Parhaat kauhupelit löytyvät Remedyltä: Alan Wake ja Alan Wake 2 osuvat parhaiten omiin pelihermoihini. Kyseessä ovat kauhupelit, mutta eivät varsinaiset pelotteluseikkailut, sillä pelaajalla on käytössään kättä pidempää. Ammusten vähäisyydestä huolimatta pelaajalla on tilaa ja toimijuutta, ei pelkästään mahdollisuus juosta karkuun ja piiloutua.

Hieman samaan kategoriaan menevät oikeastaan kaikki Doomit. Kyseessä on toki pelotteluelementeillä terästetyt ammuskelufantasiat, mutta erityisesti Doom 3 vuodelta 2004 pyrki maksimoimaan pöö valot pois -elementtejä.