Valmistaudu kliseiden karnevaaliin, koska kohta mennään ja lujaa. Tarina kertoo kirotusta soittorasiasta, jonka sävelmän soidessa ajaudutaan unen ja todellisuuden väliseen maailmaan. Kuuluisa kirjailija Sebastian P. Hunter on kadonnut perheineen mystisesti, ja heitä etsimään lähtenyt yksityisetsivä Daniel Noyer ei koskaan raportoinut takaisin. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Jotain uutta, jotain vanhaa

Jokaisessa jaksossa seikkaillaan paikoissa, jotka ovat genrelle tyypillisiä. Tutkiminen tapahtuu muun muassa kuumottavassa kartanossa ja hylätyssä luostarissa. Lokaatioihin on otettu vaikutteita muista genren legendoista. Esimerkiksi neljäs episodi muistuttaa Amnesiaa, ja valveutunut kaveri bongaa nopeasti muitakin populaarikulttuuriviittauksia.

Pelimekaniikaltaan Song of Horror tuntuu vanhanaikaiselta. Ohjaus on kankeaa, eikä asioiden tutkiskelu ole sekään järin tyydyttävää. Tavaroita katsellaan oikeaa tattia liikuttamalla, mikä saa hahmon pään kääntymään kohteeseen. Seikkailussa eteneminen edellyttää myös todella epäloogisten pulmien selvittelyä. Turhautuminen pakottaa turvautumaan internetin keskustelupalstoihin nopeasti.

Pelottaako?

Epäloogisuuden lisäksi Song of Horror koettaa ratsastaa paljon mainostetulla tekoälyllään, joka toimii pelaajan tekemisten perusteella. Tekoälyn kikkailu ei itsessään nosta ihokarvoja pystyyn, sillä tilanteita oppii nopeasti ennakoimaan. Se vaanii jokaisen oven takana, minkä takia ei kannata rynnätä suoraan sisään.

Lisäksi vaikeustasosta riippuen tekoäly reagoi kävelynopeuteen ja muuhun ihmettelyyn. Tutkittavat paikat on rakennettu niin, että ovia on miljoona ja huoneiden välillä rampataan jatkuvasti. Tilanteet muuttuvat oikeastaan joka askeleella. Kauhun elementti kärsii jatkuvasta tepastelusta ja onnistuu turhauttamaan, koska pahat voimat hyökkäävät aina paikalle, kun johtolankoja alkaa selvitä lisää.

Kuumottavia ääniä kellarista

Varsinainen kauhun tunne syntyy pitkälti äänimaailman ansiosta. Mielikuvitukseen vetoavat ambienssiäänet saavat ajatukset heti laukkaamaan. Myös hahmon tunteet välittyvät ruudun toiselle puolelle, sillä syke saattaa nousta äkillisesti tai korviin kantautuu aavemaista huminaa.

Aikaisemmat kehut vesittyvät kuitenkin viimeistään muun äänitoteutuksen toimesta. Dialogi kuulostaa halvalta, eikä asiaa lievennä oudolla venäläisellä aksentilla puhuva herrasmies tai jamaikalainen valkoihoinen poliisi. Hupia tuo lisäksi töksähtelevä animointi.

Vaikka Song of Horror ansaitsee enemmän risuja kuin ruusuja, on sille nostettava hattua tyylistään. Tönkön hahmosuunnittelun taustalla loistaa upeasti tehty ympäristö. Tarina kulkeekin hienosti eteenpäin episodien välillä nähtävien sarjakuvamaisten toteutusten ansiosta.

Nirri pois lopullisesti

Syvyyttä seikkailuun tuo entisestään niin sanottu permadeath. Käytännössä tämä tarkoittaa, että pimeyden yllättäessä ja hahmon kuollessa ukko on kokonaan poissa pelistä. Episodia jatketaan uudella kaverilla, mutta jo kerätyt tavarat saa sentään pitää, kunhan vain metsästää ruumiin olinpaikan.

Etenemiseen tuo mukavan pikku tvistin myös se, että kuollut hahmo saattaa jäädä pelikentille kummittelemaan. Joissain tapauksissa kummituksen kohtaaminen saattaa tarkoittaa välitöntä kuolemaa. Hahmokaarti ei ole kovin laaja, joten oljenkorsien loppuessa jakso pitää aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. Kauhukokemusta voi helpottaa alentamalla vaikeustasoa, mutta se tekee kokemuksesta tylsemmän.

Meh

Kauhugenressä seikkailu asettuu keskinkertaisten tekeleiden rivistöön. Se muistuttaa hyvin paljon männävuosien Pleikkarille ja Xboxille julkaistua Alone in the Dark: The New Nightmare -pelottelua, joka ei sekään ansaitse kovasti kehuja. Song of Horror tekee kuitenkin enemmän asioita oikein, mutta fiilis on jälkikäteen mitäänsanomaton. H.P. Lovecraftin tarinoista kiinnostuneille se saattaa silti tarjota kättä pidempää. Tutustu, ihastu tai vihastu.