Oletettavasti suurelle osalle KonsoliFINin seuraajista pelit ja joulu kuuluvat tavalla tai toisella yhteen. Monien lapsuudessa se mieluisin ja toivotuin lahja oli paketista paljastunut peli – tai parhaassa tapauksessa jopa uusi konsoli. Vastaavasti iän karttuessa pitkät joulun pyhät tarkoittavat toivottavasti kiireettömän yhdessäolon lisäksi mahdollisuutta paneutua kaikessa rauhassa liian kauan vuoroaan odottaneisiin rästipeleihin – tai vihdoin selvittää sisarusten välinen NHL-paremmuus samalla sohvalla nahistellen. On aika käydä läpi ylläpidon mieleenpainuvimpia muistoja menneiden joulujen varsilta.

Pleikkareita paketit pullollaan

harrihar:
Vuonna 2009 luulin vielä olevinani Xbox 360 -pelaaja. Vaimo kuitenkin otti ja osti jouluksi PlayStation 3 -konsolin. Tämän jälkeen aina sisälläni sykkinyt PlayStation-mies heräsi henkiin. Kun rouva valittaa pelaamisestani, muistutan häntä siitä, kuka laitteen lopulta taloon toikaan.

nooralogical:
Ainoa peleihin liittyvä joulumuistoni sijoittuu vuoteen 2002. Vuosi muistetaan historiassa myös sinä jouluna, jolloin sain ensimmäisen konsolini. Playstation 2 sai rakastavan kodin luotani, ja teinin niukan budjetin rajoittama pelien haalinta saattoi alkaa. Jouluna paketista paljastui Kingdom Hearts ja voi poijjaat, sitä oli odotettu. Innosta puhkuen istuuduin heti aattona pleikkarini ääreen ja seitsemään päivään en liikkunut muualle kuin toimittamaan elämisen kannalta tarvittavat toimenpiteet. Tämä viikko opetti pienelle kokemattomalle pelaajalle pari tärkeää asiaa. Ensimmäinen oli se, että jos pelaa koko viikon 15 tuntia päivässä alkaa hallusinoimaan silmät auki. Toinen oli se, että talouden ainoan television varaaminen saa vanhemmat hankkimaan niitä lisää yllättävän nopeasti.

Waluigi:
Vuonna 1998 olin ollut erityisen kiltti, sillä joulupukki yllätti tuomalla ensimmäisen PlayStationin ohella NHL 99:n sekä tuoreimman Ridge Racerin. Itsehän olen aina ollut erinomainen kaikessa, enkä ole tappion karvasta kalkkiakaan joutunut ikinä maistamaan, mutta pikkusisko ei valitettavasti ollut aivan yhtä innoissaan jatkuvista tappioistaan. Niinpä kakkosohjaimeksi saatu punainen 3rd party -kapula ei selvinnyt ehjänä joulunpyhien yli, kun kaahailupelissä koetun tappion jälkeen padi ja kirjahylly vertasivat kestävyyspisteitään napsakan heiton jäljiltä. Yhtä kaikki, se oli hienoa se.

Lyhyenä kakkosmuistona on kerrottava toissajouluinen iso paketti, jonne isäpukki oli kätkenyt legendaarisen Stiga-pöytälätkän. Silloin ymmärsin olevani omia hautajaisiaan nopeasti lähestyvä kalkkis, sillä nostalgian määrä meinasi nostaa kyyneleet silmäkulmiin. Timanttinen - joskin epäkestävä - peli edelleen.

Segaisin Segasta

Jaakkimo:
Lapsenomaisin peli-iloni oli suurimmillaan kultaisella 90-luvulla, jolloin asustelimme Posiolla. Tuolla kyläpahasessa ei ollut peliliikettä, joten pelit piti tilata postimyynnistä, josta luonnollisesti vanhemmat eivät tienneet mitään. No, tämän vuoksi joululahjojen tilaaminen jäi täysin omalle vastuulle ja samalla yllätysmomentti katosi joulusta lähes tyystin. Tämä ei silti haitannut, sillä fiksuna poikana tilauksen tehtyään tiesi tarkalleen milloin kovasti odotettu teos löytyisi jostain kodinhoitohuoneen kaapin perukoilta lahjasäkistä piilosta.

Sonicin räjäytettyä maailman ensimmäisellä pelillään, oli jatko-osa luonnollisesti odotuslistan kärkipäässä. Olivathan sinisen siilin vauhdikkaat seikkailut tuohon aikaan kuuminta hottia, ja Mega Drive konsoleista se ylivoimaisin tehomylly. Itse pelin ehdin pelata jo alusta loppuun läpi reilusti ennen joulua. Yritä siinä sitten aattona esittää yli-innokasta, kun peli on jo tahkottu alusta loppuun läpi. No, Sonic the Hedgehog 2 kyllä keräsi ansaitsemiaan pelitunteja tuonkin jälkeen. Edelleen yksi parhaita – tai ehkä paras – tasohyppelyjä koskaan.

PS: Oli muuten todella tarkkaa hommaa, miten Segan tarrasinetin sai irrotettua repimättä sitä.

TeRm0z:
Pelaajan uraa muutaman vuoden Commodore 64:llä harjoiteltuani alkoi haaveissa väistämättä siintää uutta rautaa 14-tuumaisen matkatelevision kaveriksi. "Kuusnepan" kasettiaseman minuuteissa mitatut latausajat (silloin kun pelit edes suostuivat toimimaan), surkealaatuiset ilotikut sekä 8-bittiset mopografiikat alkoivat syödä mini-TeRm0zin mieltä muiden hehkuttaessa Nintendon matolaatikkoa tai öky-Amigaa. Vuonna 1992 tummanpuhuva, futuristisen näköinen ja ilmeisen SUPERtehokas Sega Mega Drive poltteli päivä päivältä enemmän. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin käynnistää usean kuukauden mittainen kampanjointi kohti joulua, vanhempien hermoja säästämättä.

Aattoiltana väsymätön inttäminen tuotti vihdoin tulosta, kun pehmeiden kääröjen seasta paljastui kauan kuolattu High Definition -kokemus stereoäänillä. Jos joku väittää, ettei maallinen materia tuo onnea, ei ole selvästikään kokenut ensimmäisen ikioman konsolin korkkaamista paketistaan. Joulun -92 hekuman kruunasi kaksi loistavaa peliä: koneen kylkeen pultatun Sonic the Hedgehogin lisäksi valistunut joulupukki ymmärsi tuoda mukanaan yhden kaikkien aikojen parhaista Formula-rällästyksistä. Miehekkäällä nimellä varustettu Ayrton Senna's Super Monaco GP II tarjosi huikean hienon uramoodin, jossa noustiin muita haastamalla hitaasti mutta varmasti kohti edesmenneen legendan valloittamaa piikkipaikkaa. Tähän herkkuun verrattuna vuosia myöhemmin saapuneen PlayStation-formulan kausitila tuntui varsin ontolta hienommista puitteistaan ja virallisesta lisenssistään huolimatta. Myös alkuperäisen ja ehdottomasti rakkaimman Sonicin tunnusmusiikin kuuleminen palauttaa yhä joulun tunnelmat välittömästi mieleen. Näitä kahta teosta väännettiin kyllästymättä suurin piirtein seuraavaan juhannukseen asti. Tai no, ehkä joskus kyllästytti, mutta se on toinen tarina se.

Zanis Dust:
Vaikka pelaamista on tullut harrastettua jo ammoisista ajoista lähtien ja jouluisia pelikokemuksia on lukuisia, mieleenpainuvin lienee vuoden 2000 joulupyhät. Muutamaa vuotta aiemmin innostus pelaamiseen oli alkanut hiipua melkoisesti, mutta Nintendo 64 onnistui sytyttämään vanhan rakkauden uudestaan suorastaan roihuavaksi. Vaikka tuo ikimuistoinen joulu ei kulunutkaan N64:n pelivalikoiman parissa, oli laitteella kiistaton osuutensa pyhäpäivien onnistumisessa: Olin nimittäin muutamaa kuukautta aiemmin vaihtanut kyseisen konsolin Segan Dreamcastiin. Puhkipelatut Sonic Adventures, Sega Rally sekä pari muuta mitättömämpää tekelettä saivat oivaa seuraa itselleni joululahjaksi ostamastani Shenmuesta.

Ryo Hazukin saappaisiin astuminen oli niin maata järisyttävä elämys, että harva peli on yltänyt samaan ja tuskin tulee enää yltämäänkään. Jo pelkkä Yokosukan kaduilla kävely oli kokemus itsessään, puhumattakaan kaupoissa ja baareissa vierailuista. Kaupunki oli täynnä elämää, ja ympäristön luoma immersio niin vahva, ettei edes surkea englanninkielinen ääninäyttely kyennyt sitä rikkomaan. Joulun pyhät kuluivatkin vauhdilla mittaillessani Yokosukan katuja. Muistan vieläkin kuinka ensilumi laskeutui verkkaisesti hurmaavan lähiöalueen pihatielle.

Ehkä joskus Sega suo minulle uuden joulun ja kääntää ensimmäisen Shenmuen jollekin nykykonsoleista. Onneksi siihen asti voin rypeä nostalgiassa Xboxille käännetyn jatko-osa parissa – minä typerys kun menin myymään Dreamcastini pois. Toistamiseen.

Kotitietokoneiden kouluttajat

P33RO:
Vuoden 1994 jouluaattona lahjakääreistä paljastui odotettu Beneath a Steel Sky Amiga 500:lle. Yli kymmenellä levykkeellä toimitettu tieteisseikkailu koetteli pikkupojan malttia, koska yksi disketeistä oli rikkinäinen suoraan paketista. Siihen aikaan kivijalkamyymälät olivat harvinaisuus, ja suurin osa tuotteista tilattiin Pelit- tai MikroBitti-lehdissä mainostavista postimyyntipalveluista. Joululahja lähti heti pyhien jälkeen palautukseen ja korvaavan tuotteen sain loppujen lopuksi kesäkuussa hieman ennen syntymäpäiviäni. Hyvää kannattaa odottaa, sanovat.

TT-2k:
“Avatar, The Time has come. Now the Skies will open and PC comes down to you. Näin kävi siis Jouluaattona. Ja nyt mä vain palvon PC:tä ja pelaan sillä enemmän kuin Amigalla koskaan." Mitämitämitä? Vannoutuneen konsolipelaajan rakkain jouluaaton pelimuisto liittyykin PC:hen! Päiväys oli 24.12.1992, kun Amiga-pojusta alkoi kasvaa PC-mies. 50 megahertsin kellotaajuudella sykkinyt 486-prosessori, 8 megatavua muistia, 210 megan kiintolevy ja 14 tuuman SVGA-monitori olivat aikansa ehdotonta kärkeä. Isukin kukkaroon lahja iski noin 18 000 markkaa (~3 500 inflaatiokorjattua euroa) syvän loven. Vaan kyllä tuolla myllyllä kelpasi pelata Ultima VII: The Black Gatea, joka löytyi pukin kontista itse koneen lisäksi. Kiitos isä, rahallinen uhrauksesi oli todella merkittävä, mutta viimeistään PC:n myötä sinetöityi kohtaloni pelejä ja tietotekniikkaa rakastavana ihmisenä. Tuskin parempaa lahjaa voi saadakaan.

Nipamiesten kasvutarinat

Kastle:

Kultaisimmat pelijoulumuistot liittyvät joulun ajan pitkiltä tuntuneisiin päiviin. 80-luvun loppupuoliskolla teini-ikäisenä tahkottiin veljen kanssa Atari ST:n joystickit heikkoon kuntoon – pelivalikoimaan kuului muun muassa pelattavuudeltaan aivan mainio Super Sprint, hauska tasohyppelytapaus Nebulus, vinksahtanutta huumoria viljelevä Mission Elevator (josta muuten avatarini) sekä lukuisia urheilupelejä, kuten World Games ja Winter Games. Jouluna 2007 Wiin saapuessa talouteen, alkoi uusi kausi aktiivipelaamisessa. Nykyään Wii U:n Wii-menun taustamusiikista tulee aina mieleen samainen jouluyö, jolloin pääsin selailemaan Virtual Consolen valikoimaa kieli pitkällä.

Ulukai:
Kultaisimman joulumuistoni (ainakin pelaamisen saralla) ykkössijan jakaa Mega Man 4:n pelailu mummini eteisen rupuiselta pikkutelkkarilta vuonna nakki ja kivi, sekä ensikosketus Nintendo 64:n loistotasoloikka Super Mario 64:ään. Kumpikin oli jotain niin hienoa, että pahaa teki. Mega Man 4 oli ensimmäinen omistamani sinisen robotin tähdittämä rymistely, ja Super Mario 64 neitseellinen kosketukseni kolmiulotteiseen tasoloikkaan. Viime vuosina ei ole kuitenkaan tullut innostuttua kovinkaan paljon joulun (peli)lahjoista, vaan tärkeämpänä asiana on ollut perheen kokoontuminen yhteen ja samaan paikkaan.

Erilaiset nuoret

J. Pikkarainen:
Yhtään videopeliä tai konsolia en ole ikänä joululahjaksi pyytänyt, enkä siksi niitä myöskään ole koskaan saanut. Silti yksi ikimuistoisimmista joululahjoista saapui vuonna 1997, kun parin vuoden itkemisen jälkeen joulupukki kantoi viimein kookkaan paketin eteeni ja sieltä paljastui Warhammer 40,000 -figuurilautapeli. Koska edustin jo nuorena hulttiota ilman tarkoitusta (nykyään vain tarkoituksetonta hulttiota) ja halusin erottautua joukosta, pyysin nimenomaan Games Workshopin futuristiseen tulevaisuuteen sijoittuvan version, enkä fantasiamaailmaan sijoittuvaa Warhammeria, jolle minulla olisi ollut jo entuudestaan lähialueella ystäviä. Joten muiden taistellessa miekoilla, minä kuvittelin yksin mielessäni tuhotun universumin, jossa örkit, ihmiset ja ultramariinit sotivat keskenään viimeiseen mieheen saakka.

Samainen fanitus jatkui myös virtuaalimaailmaan, jossa Space Hulkit, Final Liberationit, Chaos Gatet, Dawn of Warit ja viimeisimpänä Space Marine ovat vieneet mukanaan. Ja tulevat varmasti viemään myös jatkossa. Eivätkä figuuritkaan edusta mennyttä elämää, vaikka ovatkin kerryttäneet pölyä varastossa jo vuosikymmenen verran. Aina silloin tällöin herättelen ajatuksia laatikoiden kaivamisesta valosalle, tarttuvani pensseliin ja maalaavani arvon ystävilleni väriä pintaansa. Ehkä joskus.

ps. Samaisena vuonna joululahjaksi saatu Warhammer 40k -peli voitti vain niukasti parhaimman lahjan tittelin Spice Girlsien Spiceworld-levyltä.

Paavi:

Sitä luulee tietävänsä jotakin peleistä ja tuttujen pelitottumuksista, joten ehkä parhaat jouluaiheiset pelimuistot liittyvät siihen omahyväiseen tunteeseen, kun ostaa vaikkapa Stephen Kingiä jumaloivalle veljelle lahjaksi Alan Waken. Joskus vähemmän valistuneista ostoksista seuraa kuitenkin ikimuistoisia hetkiä. Vuotta en muista, mutta joku joulu toinen veljistäni päätti ostaa lahjaksi pelin nimeltään Perfect Assassin. Ymmärrettävää, jos et ole koskaan kuullut kyseisestä tuotoksesta, sillä en ollut minäkään ennen sen kokeilemista – enkä oikein sen jälkeenkään.

Perfect Assassin oli melkoisen tönkkö, karulla grafiikalla koristeltu ja paikoin helvetin kryptinen. Miltä kuulostaisivat muukalaiset, jotka kiihottuvat nähdessään yhdellä jalalla seisovan rotutoverin? Entäpä sankari, joka vaihtaa tyystin puhumaansa kieltä vihastuessaan tai anellessaan? Jotakin pelissä on kuitenkin onnistuttu tekemään oikein, kun sitä vieläkin toistelee toisinaan sankarin hämmentäviä äännähdyksiä tai harmittelee, kuinka seikkailun loppu jäi näkemättä.