Ace Combat 6: Fires of Liberation

Ace Combat -sarjan viimeisin osa ei jätä paljon sijaa arvailuille. Peli on alusta loppuun silkkaa hävittäjäpornoa, jossa pääosan varastavat upeat, oikeiden esikuviensa mukaisesti mallinnetut tuhonenkelit. Resepti on tuttu jo sarjan aiemmista osista, mutta uusi laitealusta on tuonut mukanaan vaativampaakin pelaajaa tyydyttävän teräväpiirtokuorrutteen, verkkopeliä unohtamatta.

Kuvitteelliset tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun erästä itäistä valtiota muistuttava Estovakia tekee yllätyshyökkäyksen kovin pohjois-amerikkalaiselta näyttävän Emmerian alueelle. Ylivoimaiselta ja vähintäänkin mielikuvitukselliselta näyttävä ilmapommitus ajaa pelaajan edustamat emmerialaiset nopeasti perääntymiskannalle.

Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen. Pelaaja nousee tohinassa ässien ässäksi, joka tarvittaessa vaikka yksin pudottaa vihollislentueet, upottaa -laivueet ja tuhoaa -panssarit. Lentomalli ei ilmailusimulaattoriksi kelpaisi, mutta elokuvamaiseen toimintaan se soveltuu mainiosti. Pienen totuttelun jälkeen koneet taipuvat kaikkiin tunnusomaisiin liikkeisiinsä halkoessaan pilviä satojen kilometrien tuntinopeudella. Mittarin lukemiin verrattuna korkealla lentely tosin tuntuu aluksi turhan verkkaiselta, mutta ensimmäisen vihollisohjuksen raapaistessa koneen pintaa fiilikset nousevat pelottavan autenttisiksi -- varsinkin jos hyökkääjää tähyilee ihan ohjaamosta käsin.

Ostinpa Super Hornetin

Pilotin työkaluarsenaalista löytyy liuta kampanjan aikana ostettavaa huippukalustoa, johon lukeutuu niin vikkeliä rynnäkköhävittäjiä kuin hieman raskaampia pommituksiin suunnattuja koneita. Yhteistä kaikilla on se, ettei aseista tule aivan heti pulaa. Erilaisia ohjuksia ja pommeja kannetaan koneissa hävyttömän paljon, mikä riittäisi varmasti vaikka kuun tuomiseksi taivaalta. Ja jos sekään ei vielä ole tarpeeksi, santsata voi lähimmässä tukikohdassa.

Tehtävärakenteen kannalta suurin uudistus on jopa kuuden samanaikaisen taistelun puhkeaminen kartalla. Näin pelaaja joutuu aktiivisesti pohtimaan omaa lähestymistapaansa, jotta olisi oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Emmerialaisjoukot eivät nimittäin selviä ilman ilmatukea, mikä hyökkäystilanteessa voi hankaloittaa tehtävän myöhempiä vaiheita. Menestyksekkäästä ilmatuesta pelaaja saa lisää tukijoukkoja taakseen ja pystyy silloin tällöin laukaisemaan tehokkaan yhteishyökkäyksen.

Vaikeustaso ei ole ensialkuun kovin korkea, mutta kampanjan puolivälin jälkeen tilanteet hankaloituvat tuntuvasti. Pelaaja joutuu yhtenään välttelemään vihollisen tuhoisia pommituksia sekä jahtaamaan – tai karistamaan kannoiltaan – peruspilotteja taitavampia vihollisässiä, joiden pudotuksista palkitaan pienillä taustatiedoilla.

Tarina jää etäiseksi

Tehtävien välillä peli kertoo tarinaa, joka ei kuitenkaan saumattomasti nivoudu pelitapahtumiin. Kertomus peilaa kotipuolen ja erään viholliseverstiluutnantin tuntemuksia käynnissä oleviin taisteluihin. On tavallaan mielenkiintoista nähdä, miten omat onnistumiset taivaalla heijastuvat siviilien kasvavaan toivoon ja toisen osapuolen huolestuneisuuteen, mutta elementit tuntuvat silti erillisiltä, toisiaan pätkiviltä kokonaisuuksilta.

Välinäytökset kärsivät myös imelästä käsikirjoituksesta, jonka stereotyyppiset karikatyyrit aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Lisäksi hahmojen puhe ei aina istu suun liikkeisiin. Audiovisuaalisella puolella se on silti niitä harvoja heikkouksia, sillä kokonaisuus hivelee aisteja. Lentokoneet, ympäristöt ja taivas on mallinnettu viimeistä nippeliä, metsien puita ja jokaista pilvenhattaraa myöten. Kerrankin voi ilmailupelissä sanoa, että jopa kaupungit näyttävät kaupungeilta, eikä visuaalinen tykitys heikkene siirryttäessä lähes fotorealistisiin vuoristosoliin. Kun siihen vielä lisätään hyvänkuuloiset koneet ja räjähdykset, sekä autenttinen pelinaikainen radioliikenne, lienee turvallista sanoa, että kyseessä selkeä tekninen taidonnäyte.

Sarjassa debytoivan verkkopelin saralla tekijät sen sijaan ovat tyytyneet optimoimaan vain sen kaikkein oleellisimman: verkkokoodin. Maailmanlaajuiset 16 pelaajan mittelöt sujuvat ilman häiritsevää viivettä, mutta missään mielessä kovin omaperäinen Live-toteutus ei ole. Mukaan on ympätty vain tutut tappomatsivariaatiot ja parin tehtävän yhteistyömoninpeli, jossa pelaajat taistelevat tekoälyä vastaan. Moninpelikenttiä saisi olla runsaammin ja niissä voisi olla selkeämpää ja mittavampaa tavoitteellisuutta. Varsinkin tappomatsien kaoottinen kieputtelu kääntää pelaajan nokan nopeasti kohti yksinpelitehtäviä.

Uudistumispyrkimyksistään huolimatta Ace Combat 6: Fires of Liberation ei jää muistiin merkittävänä hyppäyksenä sarjassa. Tuttu runko toimii kuitenkin sen verran hyvin, että korkealentoisesta ilmataistelusta pitävät viihtyvät pelin parissa. Loppukaneettina voisi todeta, että Ace Combat onnistuu loihtimaan sohvaperunallekin tunteen ilmojen herruudesta. Se on samalla huomionarvoisin kehu, minkä sarjalle voi antaa; kaikkihan joskus lentämisestä ovat haaveilleet.

Galleria: 

Kommentit

Ihan hyvää grafiikkaa ne osaa vanhankin boxien peleille näemmä loihtia.. :P

Kiitoksia huomiosta. Näemmä yksi vipu jäänyt kääntämättä. :)

Lähes nappiin osunut arvio, numeroksi olisin itse laittanut 9-
Muutoin hyvä peli kyseessä.

Kivaahan se on lennellä hävittäjillä, varsinkaan kun AC6:n perään ei ole lukittautunut yksikään vihollinen, joka haastaisi pelin ja loisi vertailupohjaa.

Tässä omat mietteet:
+ Lentäminen (ohjaus, koneet)
+ Juonen yritys (välivideot)
+ Helppo lähestyä
- Karu maaston grafiikka
- Toistoa toiston perään (tuhoa kaikki)
- Koneilla ei tarpeeksi eroa keskenään
- Vauhdin tuntu puuttuu

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi