En ole itse aiemmin Ace Combat -sarjaan tutustunut ja ihmettelinkin hieman muutamien innokasta AC4:n odotusta, varsinkin kun PS2:n muut vastaavat pelit eivät ole olleet kovin kovaa tasoa (Dropship ja Top Gun). Onneksi fanit olivat oikeassa ja minä lievine ennakkovarauksineni väärässä.
Aces high
Kyseessä on siis neljäs osa Ace Combat -lentoräiskintäsarjaa. Pelissä tosin on jopa juoni, tarkasti ajatellen kaksikin, joita seurataan rinnakkain. Virallisessa juonessa, johon pelin tehtävät pohjautuvat, käsitellään tapahtumia kun erusinialaisten Ulysses 1994XF04 -meteoriparvea torjumaan rakentama Stonehenge-tykistöjärjestelmä osoittautuukin tehokkaaksi ilmatorjuntajärjestelmäksi ja niinpä erusinialaiset valtaavatkin lähes koko Usean mantereen ahdistaen ISAF:n (Independent States Allied Forces) nurkkaan ja tuhon partaalle. Tässä kohtaa ISAF löytää salaisen aseensa, Mobius 1:n eli pelaajan. Peli aloitetaankin huonolla kalustolla tehtävien ollessa aluksi epätoivoista selviäimistaistelua.
ISAF saa kuitenkin koottua rivinsä nopeasti ja alkaa vastaisku (käsi ylös kaikki joille tämä tuli yllätyksenä) jossa pelaajalla on jälleen kerran kriittinen osuus. Pelissä on muutama suoraan Tähtien Sodasta lainattu kohtaus, mutta se ei menoa haittaa, päinvastoin.
Kakkosjuonessa kerrotaan yhden pikkupojan tarina tuossa sodassa ja lopulta kuinka pelaajan ja tuon pojan tiet risteävät erikoisella tavalla. Tätä juonta kuljetetaan muutaman tehtävän välein käsin piirretyillä kuvasarjoilla. Piirrokset ovat upeita ja kerronta luontevaa. Joku saattaa pitää näitä välitarinointeja turhana, mutta minusta ne toivat loistavan lisän pelinautintoon.
Rahalla saa ja Sukhoilla pääsee
Pelissä eteneminen perustuu tehtävissä ansaittuihin pisteisiin, joita täytyy yleensä olla tietty määrä, että tehtävän pääsee läpi ja sen jälkeen ylimääräiset bonuspisteet näkyvät suoraan tehtävästä saatuna rahana, joilla voi ostaa uusia lentokoneita ja aseita. Lentokonevalikoima pelissä on kiitettävän laaja, alussa nahistellaan F-4E Phantomeilla ja lopussa päästään jo Su-35:n ja 37:n puikkoihin. Lisäaseet ovat osittain mukavan ylivoimaisia, kuten esimerkiksi moneen kohteeseen kerralla iskevät ilmasta-maahan- ja ilmasta-ilmaan-ohjukset.
Pelin tehtävät ovat aika simppeleitä. Yleensä tehtävänä on tuhota vihollisen maajoukkoja ja mukaan laitetaan vähän ilmataistelua ja joskus käydään muutama yksinkertainen ilmataistelu. Erilaisia kaavasta enemmän tai vähemmän poikkeavia tehtäviä tosin alkaa ilmetä pelin loppua kohti enemmän ja enemmän, aivan kuin pitämään mielenkiintoa yllä. Tehtävissä on poikkeuksetta aikaraja, jonka kireys ja käyttötapa määräytyy tehtävän mukaan. Alun tehtävien jälkeen lentokoneensa voi käydä korjauttamassa ja aseistamassa uudelleen tukikohdassa. Laskeutuminen ja nouseminen on otettu mukaan vapaaehtoisina hauskuuttimina.
Pelissä on vaikeustasoja neljä kappaletta very easystä hardiin. Itse pelasin peliä normalilla ja peli on keskimääräisesti ehkä hieman liiankin helppo, jouduin ottamaan vain muutaman tehtävän useamman kerran ja silloinkin yleensä maahansyöksyn takia.
Ohjaustuntuma pelissä on juuri sopiva. Se ei ole simulaatiomaisen jäykkä eikä ylilepsu vaan terävä ja nopea. Nopeuden hallinta tosin muistuttaa välillä enemmän Wipeoutia kuin ilmakehässä lentämistä, mutta se annettakoon anteeksi. Peli hyödyntää analogisuutta nappien painovoimakkuuksissa ja niinpä esimerkiksi kartan zoomausaste vaihtelee painovoimakkuuden mukaan.
Kromia ja lentopetroolia
Ulkoasultaan peli on tyylikäs. Valikot on tehty minun silmääni sopivalla sähkönsinisellä digitaalityylillä ja asiat vain paranevat kun päästään ilmaan. Maasto on kohtuullista katseltavaa läheltä, mutta näyttää upealta korkeammalta, kuten lentopeleissä aina. Ympäristö on muutenkin upeaa ja tunnelma on koko ajan hyvä. Koneet ovat oikean ja tunnistettavan näköisiä. Räjähdysefektit ovat nekin hienoja. Valitettavasti vain tietty yksityiskohtaisuus pelistä puuttuu, vahingot eivät näy missään ja muutenkin tuhoutuneet yksiköt vain katoavat pienen animaation jälkeen.
Kuvakulmia pelissä on kolme, sisältäpäin ohjaamolla ja ilman sekä suoraan koneen takaa. Ohjaamossa ollessa voi katsella ympärilleen oikeaa tattia hyödyntäen, joskaan mikään virtuaaliohjaamo ei ole kyseessä, sillä mittaristoa ei pysty edes katsomaan. Itse havaitsin käytännöllisimmäksi ohjaamottoman sisäkuvan, HUD:iin kun heijastetaan kaikki mitä tarvitsee.
Äänet ovat keskitasoa ilman sen kummempia erikoisuuksia. Konetykin ääni on joissain koneissa tosin käsittämättömän ompelukonemainen. Radioliikenteessä pelissä on tehty mielenkiintoinen ratkaisu. Sinänsä käsittämättömältä vääryydeltä tuntuva vihollisen kommenttien kuuleminen tuo kuitenkin tunnelmaa peliin. Radioliikenne on pelissä muutenkin mukavan vilkasta ja kerrankin tulee tunne, ettei lennä tehtäviä robottisiipimiesten kanssa vaan muiden lentäjien. Välillä on kiva myös kuunnella maajoukkojen tilanteesta ja pelin loppuvaiheessa lämmittää sydäntä kun kuulee maajoukkojen puhuvan, että eikös tuo ole Mobius 1.
Musiikin tyyli vaihtelee pelin kuluessa japanilaistyyppisestä sähkökitaraelämöinnistä tuomiopäivän aatolta kuulostavaan kuoromusiikkiin vaihdellen väliä kohtuullisesta hyvään. Suurimman osan ajasta musiikki on piilossa eikä juurikaan vaikuta pelaamiseen.
Peli onnistuu olemaan tunnelmaltaan sopivan leppoisa. Simulaattorimaista haudanvakavuutta ei ole koko aikaa vaan tilaa uskomattomille sankaritempuillekin on jätetty. Pelin ylenpaattinen tekosotilaallisuuskaan ei jostain syystä tunnu haittaavan ollenkaan toisin kuin esimerkiksi Dropshipissä.
In the center of the lightning speed waltz
Peli on tehty kaikin puolin hyvin. Ainoana suurempana moitteena väittäisin pelin olevan vähän liian lyhyt, mutta onneksi kaksinpeli ja tehtävien pelaaminen uudelleen halutussa järjestyksessä ovat pelin elinikää pidentämässä.
Kevyttä lentotoimintaahan tämä on, mutta erinomaista sellaista. Mahtavaahan se on kiitää 2500km/h lasissa taistelualueelle ja katsoa kuinka maa vilistää alla, pyyhkäistä kerran ohi ja sitten palata aloittaakseen kunnon ilmavalssi nopeudella, joka saisi kenet tahansa autokuskin kateelliseksi.
