Paint it Black

Blackistä on puhuttu paljon. Burnout-sarjan kehittäjän Criterion Gamesin ensimmäinen yritys ensimmäisen persoonan ammuskelupelien maailmassa on herättänyt kohua, eikä vähiten ruumiita kaihtamattoman toteutuksensa ja näyttävän grafiikkansa ansiosta. Pelin saavuttua on todettava, että Black ei petä lupauksiaan; se on täysin järjetön Hollywood-toimintaelokuvia muistuttava ilotulitus, jossa miestä pistetään halki, poikki, ja pinoon. Pääosassa pelissä ovat isot räjähdykset, aito asearsenaali sekä julmetun komeat maisemat.

Burnout-pelit ovat tuttuja kolikkopelimaisesta toteutuksestaan ja upeasta grafiikkamoottoristaan, eikä saman tekijän Black ole poikkeus. Peli näyttää upealta ja mikä mielenkiintoisinta, pelin Xbox- ja PlayStation 2 -versioiden välillä ei ole suurempia eroja. Ikkunaruudut hajoavat komeasti, kokonaiset rekat räjähtävät ilmaan muutamasta tarkkaan ammutusta sarjasta ja seinät sekä ovet lentävät sisään tarpeeksi vahinkoa otettuaan. Peli on kiistatta komein toimintapeli PlayStation 2:lla ja haastaa jopa Half-Life 2:n, jos fysiikkamoottori unohdetaan. Myös välianimaatiot ovat tyylikkäitä, vaikka kaikkia tuskin miellyttää niiden sisältämät Tony Scottin lanseeraamat huippunopeat leikkaukset. Blackissa ei näet tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin liipaisinsormen pitämiseen jäykkänä.

Äänimaailma on vastaavassa kuosissa. Musiikki tosin on hirveää 1980-luvun toimintaelokuvista tuttua mahtipontista myllytystä, jota kylläkin höystetään silloin tällöin sinfoniaorkesterin herkällä soitannalla. Äänipuolen parasta antia ovat kuitenkin mahtavat aseiden äänet. Ampuminen kuulostaa autenttiselta ja tällä kertaa sillä todella on väliä, onko kourassa miehekäs Kalashnikov vai Goldeneyestä tuttu hernepyssy Klobb. Black on todellinen huipputeknologian kokoontuminen. Tästä syystä onkin harmi, että itse pelattavuus jää puolitiehen.

Silmät kiinni ja toivotaan parasta

Pelattavuus ei tarjoa liiemmin variaatiota. Rambo-tyylisessä yksinpelikampanjassa miestä vyörytetään kimppuun loppumattomana virtana ja pelaajan on pidettävä ruumisluku korkeana. Varsinaisia suvantovaiheita pelissä ei ole, mutta vaihtelun puute on selvä ongelma. Tästä syystä tekijät ovat viheltäneet pelin poikki aikaisessa vaiheessa. Läpipeluu kestää vajaat kymmenen tuntia, eikä pelin pariin palaa mielellään ainakaan minkään muun kuin silkan machoilun takia. Kentät ovat laajoja, mutta eivät järin kekseliäästi suunniteltuja, ja vaikka ohjattavuus onkin erinomaisesti toteutettu, haukotteluefekti iskee sisään muutaman tason jälkeen. Mukaan on toki lykätty joitain suoritettavia objektiiveja, mutta ne hoituvat puolivahingossa lahtaamisen lomassa.

Tekoäly on toinen pelin ongelmista. Vastassa olevat terroristit kun eivät ole mitään järjen jättiläisiä ja useimmissa tapauksissa he vain rynnistävät päälle kuolemaa halveksuen. Joskus vastustajat yllättävät ja juoksevat suojien taakse turvaan, mutta useimmissa tapauksissa huppupäät ovat vain lihaa myllyssä. Vihulaisilla on myös käytössään hämmästyttävän hyvät luotiliivit ja kypärät, sillä useimpia miehiä saa kurmottaa kokonaisia sarjoja ennen kuin nämä mätkähtävät maahan kuolleina.

Aseintoilijoita miellyttää varmasti pelin asearsenaali, joka koostuu lähinnä maskuliinisista konetuliaseista. Toki mukaan mahtuu jokunen pistoolikin ja muu vaisumpi kanuuna, mutta tosimies ei moisia hernepyssyjä kaipaa. Joistain kentistä saa myös äänenvaimentimia, mutta Blackin kaltaisissa peleissä ne ovat turhia kapistuksia. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että useimmissa aseissa on erilaisia asetuksia. Näin esimerkiksi Kalashnikovilla voi ampua yksittäisiä laukauksia, kolmen laukauksen rykäyksiä ja vaikka koko lippaan kerralla. Aseisiin on kiinnitetty huomiota, mikä on harvinaista vastaavan lajityypin peleissä. Jokainen pyssy eroaa selvästi toisesta ja eri variaatioiden kokeileminen on mielenkiintoista. Pelaaja pystyy kantamaan samanaikaisesti vain kahta asetta, mutta tappovälineen voi nakata pois milloin tahansa ja korvata uudella.

Mustaa ja valkoista

Black on näkökulmasta riippuen joko tasaisen laadukas tai vain tasapaksu. Se ei sisällä lainkaan moninpeliä, joten yksinpeli jää ainoaksi huvitukseksi. Se tarjoaakin maskuliinisinta toimintaa miesmuistiin, mutta ei tarpeeksi vaihtelua. Peli loppuu onneksi nopeasti, mutta tästä syystä se tuntuu pikemminkin kuriositeetilta kuin täysipainoiselta toimintapeliltä. Juonipuolella on tarjolla kevyttä kannanottoa Yhdysvaltain terrorismin vastaiseen sotaan; ei kuitenkaan niin rankkaa, että kenenkään tarvitsisi suuttua. On myös mielenkiintoista huomata, että peli ei ole erityisen väkivaltainen huolimatta absurdeihin lukemiin kasvavasta ruumismäärästä. Tekijät ovat selvästi halunneet välttää sensuurin kouriin joutumista ja näin jälkeenpäin ajateltuna se tuntuu olevan oikea ratkaisu. Eiväthän pelin esikuvana olevat 1980-luvun toimintaelokuvatkaan olleet mitään verimässäilyjä, vaan väkivalta oli niissäkin oudolla tavalla siistiä.

Blackillä on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta ennakkoon kohutut asiat pitävät kutinsa: peli on erittäin komea, äänimaailma on kunnossa ja aseet on mallinnettu rakkaudella. Pelinä se ei ole kovin kummoinen ja onkin täysin pelaajasta kiinni, jaksaako tämä aivotonta ammuskelua tunnista toiseen. Criterion Games ei ole vieläkään tehnyt sisällöltään rikasta peliä, mutta pirun viihdyttäviä pelejä yhtiö silti puskee. Sellaisilla on tietysti paikkansa ainakin, jos ne ovat tuotantoarvoiltaan yhtä erinomaisia kuin Black.