Blue Dragon

Mistwalkerin neitsytropen myötä Xbox 360 saa ensimmäisen suuren budjetin roolipelin, jonka takana seisovat suuret miehet, suurissa kengissä. Hironobu Sakaguchin, Akira Toriyaman ja Nobuo Uematsun aivoriihin tulos näyttää kauniilta ja kuulostaa tutulta että hyvältä. Blue Dragon erottuu selkeästi yleisen RPG-tarjonnan joukosta värikkäine hahmoineen, ja sen sydämellinen juoni vie hyvin nopeasti skeptiset luulot pois. Oli peli kliseinen tai ei, itse jouduin syömään ennakkoluuloni hotkimalla ja hyppäämään Shun ja ystävien matkaan - kokopäiväisesti.

Oma kylä on pelastettava (maailma, odota!)

Kymmenen vuoden välein Talta-kylän asukkaat ristivät kätensä, kun violettien pilvien saatossa kurjuus ja kärsimys pyyhkivät kotiseutujen ylitse. Valon hämärtyessä perustukset tärisevät ja mullan syvyyksistä nousee Land Shark, mystinen peto, joka romuttaa kylän jokaisella visiitillään. Tämä vuosi on kuitenkin erityinen, sillä pieni joukko rohkeasydämisiä nuorukaisia on päättänyt pistää pedon pahuuksille pitkän pisteen. Tarinan ensihetkillä näemme Shun, pelin päähahmon, loikoilemassa kielekkeen reunalla, kiven päällä, kylän suurimman tuulimyllyn edessä. Pelin logo ilmestyy ruudulle ja ohjakset ovat välittömästi pelaajan. Shu hyppää ylös venytellen, eikä mene aikaakaan kun Land Shark ilmestyy ja pieni suuri tarina ottaa nopeat ensiaskeleensa. Shu, Jiro ja Kluke hyökkäävät ylivoimaisen vastuksen kimppuun, ja raahautuvat tämän perässä maanalaisiin raunioihin. Koti on takana ja tuntematon edessä. Vauhdikas ja mielenkiintoinen alku tuo väkisinkin mieleen erään toisen tarinan, jota tähdittää piikkihiuksinen blondi vastarintajoukkonsa kanssa. Tämä mielleyhtymä oivasti yhdessä upean välinäytöksen kanssa saa pelaajan tahtomaan heti lisää. Ja sitä saa mitä pyytää, sillä tapahtumien vyörytykselle ei näy loppua.

Jo se on harvinaista, ettei RPG-pelin alussa tarvitse ensimmäistä parituntista viettää dialogiboksien ja kotikulmien hillityssä seurassa. Vielä harvinaisempaa on se, että pelin pääpahis esittelee itsensä kasvoista kasvoihin alkumetreillä, eikä piileskele sadan muka-pahimmasta-pahimman kätyrin takana. Blue Dragonin kohdalla nerokkainta on kuitenkin se, että omat sankarit astuvat esiin yhdessä, ja heti seikkailun alussa. Muutamaa lisäystä lukuunottamatta hahmot sekä hyviksien että pahiksien leirissä pysyvät loppuun asti samoina. On sanomatta selvää, että asetelma jättää hurjasti mahdollisuuksia syvään ja kiinnostavaan hahmonkehitykseen, ja saa pelaajan aidosti välittämään avatareistaan. Ja vastaavasti myös vihaamaan vastapuolta; Nene, olio kärsimyksen ja onnettomien hetkien takana, vetää vertoja Kefkalle sadistisuudessaan ja puhtaassa ilkeydessään. Joskus on hyvä, että roolijako on selkeä, eikä sankareiden joukossa ole semihyvistä tai toisin päin, vaan pesäero hyvän ja pahan välillä on selvä kuin meteori sinisen kirkkaalla taivaalla. Klassinen kahtiajako hyveen ja paheen puolustajien välillä tekee kokemuksesta lapsenomaisen ja satumaisen, harvinaisen puhtaan ja rehellisen.

Mitä itse tarinaan tulee, ei peliä voi omaperäisyydestä useinkaan kiittää. Esimerkiksi sivuhahmojen ja kyläläisten löpinät ovat suoraan kuin mistä tahansa japsiropesta, eikä kiinnostavia kohtaloita ydinporukan ulkopuolella oikeastaan ole. Myöskään seikkailun miljööt eivät ole mitään omaperäisyyden riemuvoittoja. Löytyy jääluola, liian monta mekaanista mekkaa, vuoristomaisemat ja haamujen hallitsemat metsät sekä täysin järjetön ja typerä viimeinen luolasto. Viimeksi mainittua on vaikea ymmärtää, koska sama suunnitteluvirhe vaivaa noin joka toista peliä. Siis, kun kadenssin, huipennuksen tulisi astua esiin loppuhetkillä, astuukin esiin ruma kentänpoikanen, joka on täysin irrallaan kaikesta satoine päävastuksineen. Mikään näistä ei kuitenkaan käy sietämättömäksi, koska tarinan punokset ja käänteet pysyvät mielenkiintoisina alusta loppuun. Sivuseikkailu-friikeille pääjuonen ympäröimä tyhjyys on tietysti huono uutinen, muille noin kuusikymmentä tuntia eeppisyyttä on varmasti tarpeeksi.

Taistelua varjojen kanssa

Blue Dragonin "se juttu" ovat Varjot, jotka nousevat sankariemme takaa sinisinä petoina. Ilman varjojaan Shu, Jiro tai Kluke eivät muuta kuin kutita vastustajaa, mutta varjojen avulla taistelu käy usein liiankin helposti. Käytännössä koko varjo-teema ei heijastu pelimekaniikkaan mitenkään. Kykyjä, taikoja ja esineitä valitaan ja käytetään kuten missä tahansa ropessa, minkä jälkeen varjo ja hahmo yhdessä iskevät vihollista tai parantavat kaveria. Näillä kahdella on tietysti omat kokemuspisteensä, joten hahmo voi olla vaikka tasoa 36 ja varjo tasoa 3. Myöskään mitään eroa näillä henkilökohtaisilla takapiruilla ei ole, ellei pelaaja toisin tahdo. Pelissä on nimittäin yhdeksän luokkaa, aina mustasta velhoista miekkamestariin sekä munkista kyky -ja varustepaikkoja lisäävään Generalistiin. Alussa jokaisen hahmon henkikaveri pääsee käsiksi vain tiettyihin luokkiin, mutta kokemuspisteiden kasaantuessa loputkin duunit aukeavat. Tarkoitus ei kuitenkaan missään vaiheessa ole pitää kiinni vain yhdestä luokasta, vaan luokkien vaihteleminen on elinehto. Esimerkiksi maagi ei koskaan saa Hp+ 50% -kykyä tai ruista lihakseen, eikä soturi opi loitsuja tai saa tarvittavaa suojausta vihollisen taioilta. Loppujen lopuksi harmaita hiuksia aiheuttaakin vain se, miten vähäiset kykypaikkansa täyttää; valitako Black Magic level 6 vai kestävyyttä lisäävä Sentinel Shield jne.

Poikkeuksellisen mukavaa taistelemisesta tekee se, että viholliset ovat nykysuuntauksen mukaisesti näkyvissä. Vielä parempaa on se, että ennen varsinaista taistelua pelaaja voi ottaa selvän etulyöntiaseman tai jopa tuhota vihollisen kokonaan, jolloin taistelua (eikä tosin kokemuspisteitäkään) tule ollenkaan. Vihollisen voi vaikkapa pökerryttää Stun Bomb -kyvyllä tai ohittaa Silppuri-Samimaisesti Stealth-voimalla. Todellinen murskavoitto tulee kuitenkin silloin, kun pelaaja onnistuu saamaan kaksi tai useamman toisilleen vihamielisen hirviön samaan taisteluun. Sen sijaan että lyö suoraan vihollista, voi myös painaa ohjaimen oikeaa liipaisinta, jolloin hahmon ympäröi sininen kehä. Mitä useamman vihollisen pelaaja saa kehän sisälle, sitä useampi vastus on myös vastassa, mikäli valitsee taistelevansa kaikkia vastaan. Helpotusta vihollisvyöryyn tuo mahdollisuus valita jokaisen hirviöaallon jälkeen pyörivästä ruletista jokin useista bonuksista. Näistä osa palauttaa energiaa, osa lisää hyökkäysten voimaa ja osa nostaa agility-tasoa, jolloin väistely sujuu helpommin.

Sekä viholliset että omat hahmot ovat kahdella rivillä, ja tuttuun tapaan eturivillä antaa paremmin pataan, takarivillä ei, muttei myöskään kärsi yhtä paljon vahinkoa. Kaiken lisäksi takarivin vihollisia ei voi vahingoittaa ollenkaan, paitsi taioilla tai Long Range -ominaisuudella varustettuna. Avain voittoon löytyy tietysti elementeistä ja niiden oikeaoppisesta käytöstä. Pistämällä vesiloitsun Poo Snaken (!) päälle tämä pehmenee, jolloin iskut uppoavat torttukäärmeeseen tehokkaammin. Luonnollisesti epäkuolleet huutavat "Fungaaah!", jos loitsuvalikoimasta valitsee Light-elementin taian. Taistelu Blue Dragonissa on sopivan leppoisaa, kiitos nopeiden latausaikojen ja hauskojen vihollisten, jotka tuovat mieleen Chrono- ja Dragon Quest -sarjat. Perustaistojen lisäksi Shu ystävineen käy ilmataistelua shoot 'em up -hengessä ja näpyttää pahiksia vastaan reaaliaikaisissa välinäytöksissä. Mechat-aluksella lentely ja taistelu on yllättävän hauskaa, hyvin toteutettua puuhaa.

Ian Gillian, kohta katkeaa kaula!

CRT-töllön käyttäjänä havaintoni Blue Dragonin graafisista avuista ovat puutteelliset, mutta kyllä wanha Finluxkin paljastaa pelin komeat ympäristöt. Pelin suuri budjetti näkyy massiivisissa alueissa ja ennen kaikkea ROBOT-studion väsäämissä välianimaatioissa, jotka kaunistavat ruutua tasaisen säännöllisin väliajoin. Itse pelin grafiikka on kuitenkin välillä kovin keskinkertaista. Eräät hirviöt ovat kuin 90-luvun PSX-pelistä rumine tekstuureineen - mukaanluettuna vihoviimeinen päävastus - eivätkä muutamat alueet vakuuta suunnittelullaan. Laajuudella on silti hintansa, nimittäin eräs pelin erikoisuuksista on se, että kaikkea voi tutkia (painamalla A-nappia), ja yleensä kaikesta löytyy jotakin. Viis logiikasta, Blue Dragonissa hajonneesta putkesta löytyy lääkettä, kirjoituspöydästä rahaa ja vaatekomerosta jalokiviä. Ja pudonneesta oksasta mitaleja. Ja tietysti puunkannosta kokemuspisteitä. Generaattorista lisää agility-pisteitä... Jatkuva A-napin näpyttäminen yhdistettynä perfektionistin nysväilevään luonteeseen ja liian suuriin alueisiin johtaa luonnollisesti siihen, että ainakin 20% peliajasta menee tutkiskelun parissa. Pelaajakohtaista, mutta itse en ainakaan voinut jättää aluetta tietäen, että taakse jäi pieni omaisuus.

Suurimman osan tunnelmasta luo Nobuo Uematsun musiikki, joka kuulostaa tällä kertaa erityisen hyvältä. On helppo kuvitella, että tuttu pelisäveltäjämme on kaivanut esiin vanhat nuottinsa, raihnaiset vihkonsa ja keskeneräiset melodiansa vuosien takaa. Pelin musiikki nimittäin vilisee katkelmia ja sointuja, jotka ovat suoraan kuin Final Fantasy 7:n tai 9:n maailmoista. Teemamusiikki ansaitsee erityismaininnan kaihoisan tunnelmansa vuoksi, mutta myös risuja on annettava. Suhteellisen mitäänsanomaton taistelumusiikki pysyy samana alusta loppuun, kuten myös pelin suurin häpeäpilkku - pomotaistelun biisi. Kahden viikon nettipimennyksen takia en ole voinut ottaa selvää kuka Ian Gillian on, tuo pomostaistelun kipaleen järkyttävä esittäjä. Tämä Judas Priest -tyyliin rääkkyvä, engrishiä suoltava mies nimittäin onnistui aiheuttamaan sen, että ensimmäistä kertaa koskaan pelissä sormi hapuili mute-napille aina bossin tullessa vastaan. Eksploitaatio on koettava, ennen kuin sen mauttomuutta voi ymmärtää. Nobuo, jätä kasarihevifetissisi The Black Mages -orkesterin ja itsesi tietoon - kiitos!

Kaiken hypen, kritiikin ja ennakkoluulojen jälkeen Blue Dragon osoittautuu täysin päteväksi peliksi. Se ei ehkä tuo genreen juuri mitään uutta, kuten vaikkapa Persona 3, mutta kokemuksena Sininen Lohikäärme jää hyvin elämään mieleen. Sen simppeli ja lämmin tarina ovat edukseen synkistelyn ja itsetarkoituksellisen muka-filosofisen trendin täyttäessä RPG-genren. Shu, Jiro, Kluke, Marumaro ja Zola ovat kaikki muistettavia hahmoja, joihin ammattimaisella varmuudella ja eläytymisellä esitetty ääninäyttely puhaltaa eheän hengen. On korostettava, että nimenomaan japaninkielinen ääninäyttely on mainitsemisen arvoista; englanniksi kuultuna peli käy nopeasti sietämättömäksi. Seikkailunjanoisille, nuorille ja paatuneille JRPG-harrastajille Blue Dragon on pelaamisen arvoinen roolipeli.

Galleria: 

Kommentit

Tähän täytyy kyllä sanoa, että mikä siinä pomo taistelu musassa kaikkia risoo. Eihän se mikään mestari teos ole niin kuin pelin monet muut musiikit. Ei se kuitenkaan mielestäni ole niin hirveäkään, että musat joutuisi mutella panemaan.

Mitä? Eikö Deep Purple ole tuttu bändi Orionille? Ian Gillian on Deep Purplen laulaja!

Itsekin inhosin biisiä aluksi, mutta kun soundtrackia kuunteli muutaman kerran niin biisi rupesi kuulostamaan aivan mahtavalta.

Gillan on tehnyt paljon parempaakin

Ohho. Täytyy myöntää, ettei Purple ole koskaan tullut kovin tutuksi. Olen kyllä bändiä kuitenkin kuunnellut, mutta en olisi koskaan arvannut, että pomotaistelun biisin laulaa Purplen solisti. Noh, hyvä tietää sekin nyt :)

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi