Burnout Legends

Ensimmäisen aallon PSP-pelejä tarjotaan nyt halpahintaisina Platinum-julkaisuina, joiden joukosta löytyy oikeutetusti myös Burnout Legends. Kyseessä on aiemmin muun muassa PlayStation 2:lla nähdyn arcadekaahailusarjan ensimmäinen käsikonsolivesa, joka osoittaa onnistuneesti, kuinka holtitonta ajamista voi harrastaa muissakin kuin GTA:n virtuaalikaupungeissa. Legends on periaatteessa sama kuin isommille konsoleille aiemmin julkaistu kolmososa Takedown, mutta sisältää myös syksyllä julkaistun Revengen ominaisuuksia.

Sarjaan tutustumattomille kerrottakoon, että burnouttien ideana ei ole yksinomaan kaahailu, vaan myös toiminnan tosielämässä ikävämpi puoli - kolarit. Kisan voittaakseen kanssakilpailijoita tulee kiilata ja työntää seiniin, esteisiin, toisiinsa sekä muuhun liikenteeseen. Mahdollisimman tylyistä iskuista palkitaan vauhtiboosteilla, ja onpa moisen aggressiiviselle tiekäyttäytymiselle pyhitetty oma pelimoodinsakin, jossa tosin pärjää turhan helposti pelkällä peräänajolla. Tyylinä jatkuu edesvastuuttomuus, kun oman kolaroinnin ilmalennon aikana voi yrittää osua muihin kuskeihin.

Burnouttien ajomallikaan ei realistisuudellaan huimaa; matkat taittuvat kaasu pohjassa reunoja pitkin. Samoin sivuluisuista ja kaikesta kuolemaa uhmaavasta, kuten vastaantulevien kaistalla ajamisesta, palkitaan lisävauhdilla, jota taas hallitaan kaasun tavoin. Kokonaisuus on sekä pirun vauhdikas että näyttävä, ja PSP pysyy mukana nikottelematta.

Käsikonsolipelinä Burnout Legends toimii mukavasti matkassa, sillä kisoihin ei montaa minuuttia uhraannu.


Mitä olisikaan legenda ilman voittoja?

Burnout Legendsin yksinpelin ydin on maailmankiertue, jossa kisaillaan viidessä autoluokassa perussedaneista huippunopeisiin urheilupirsseihin. Jokaisella ajokkityypillä kisataan noin kymmenessä maailmankartan kohteessa, joissa kussakin tulee suorittaa useita erilaisia haasteita, kuten kaksintaisteluja, peruskisoja sekä aika- ja takaa-ajoja. Näistä kaikista olisi sitten tarkoitus ansaita mitaleista kirkkain, jotta saisi avattua uusia ratoja, osuuksia ja autoja. Luokan lopuksi kisataan perinteisessä ja, kun jokaisesta haasteesta on voitettu kultaa, Legends-osakilpailuissa, joissa menestymisestä palkitaan - yllätys, yllätys - ajokeilla. Kiertueessa riittää mukavasti pelattavaa, kun erilaisista kisoista sitä kirkkainta mitalia saa metsästää oikein tosissaan otsa hiessä.

Onnettomuuksien kuninkuuden vie mainio, maailmankiertueen ohessa pelattava Crash-tila, jonka sadassa haastetilanteessa yritetään synnyttää mahdollisimman katastrofaalisia ketjukolareita. Tämä tuhon sinfonia saadaan aikaan esimerkiksi ajamalla auto hurjan kiihdytyksen jälkeen hyppyristä keskelle vilkasruuhkaista risteystä ja lopuksi kaiken tämän keskellä räjäyttämällä oma kosla. Temppu arvioidaan syntyneen tuhon ja kerättyjen rahaikonien perusteella. Ketjukolarit ovat PSP:lläkin uskomattoman näyttäviä, vaikka tekoälykuskit tulevat tilanteisiin joskus turhan huvittavasti kaasu pohjassa. Kaiken kruunaa mahdollisuus katsoa tuho uusintana, mutta harmillisesti pätkiä ei voi tallentaa muistikortille. Moodi on hauskimmillaan kavereiden kanssa vuoropohjaisesti pelattuna, jolloin voi kisailla ketjukolarikuninkuudesta tai yrittää mahdottomilta tuntuvia yksinpelin tavoitteita.


Ihan prameakin vielä

Legends näyttää mukavan pirteältä ja samalla melko realistiselta jatkaen kotikonsoli-burnouttien komeaa tyyliä. Autot saati kaupungit eivät ole autenttisia, mutta molemmat ovat silti varsin uskottavasti mallinnettuja. Tosin vauhtia on jatkuvasti sen verran, että yksityiskohtiin ei juuri ehdi kiinnittämään huomiota. Hidastettuna näytettävissä kolareissa pelimoottorin monipuolisuus tulee kuitenkin hyvin esille, kun pelti menee ryttyyn ja ikkunat särkyvät. Ja jos haluaa esitellä PSP:tä pelikäytössä, Burnout on oiva valinta.

Kenties yllätyksettä Legendsin äänimaailma kuulostaa tutun eamaiselta. Musiikkina soitetaan rähisevää punkrokkia, jonka parin päivän kuuntelun jälkeen kytkee mielellään pois, sillä kappaleita ei ole järin montaa siunaantunut. Tällöin valikot tuntuvat hieman autioilta, mutta pelatessa moottorin jyrinä, renkainen vinkuna ja kolariäänet täyttävät biisien jättämän aukon. Tämä efektimelu puolestaan ajaa asiansa käsikonsoliulosannin tasolla hyvin.

Teknisestä puolesta ei siis tavattomasti moitittavaa ilmene, mitä nyt lataustauot pääsevät pitkästyttämään.


Ei aivan legenda, mutta melko legendaarinen silti

Legendsin maailmankiertueen läpäisee pääosin noin viikossa, minkä jälkeen meno alkanee hiljalleen puuduttaa. Vaikka hauskoja moodeja ja Crash-tilanteita löytyy tahkottavaksi miltei liiaksi asti, menoa vaivaa yksipuolisuus. Kisoissa tekoäly ei tarjoa haastetta tarpeeksi korkealle, mutta puolestaan liian haastavat tekoälystä riippumattomat koitokset syövät miestä.

Game Sharing -ominaisuuden mahdollistama kaksinpeli on mukava lisä, mutta valinnoiltaan turhan rajoitettu ja käytännössä rasittavasti aikaa vievä. Legendsiä omistamattoman pelaajan laitteelle ladataan eräänlainen demo, jonka avulla voi liittyä pelilevyn haltijan luomaan sessioon. Homman joka käänteessä vain kuluu useita minuutteja datan siirtoon, joten kannattaa pelata monikierroksisia kisoja kerralla. Meno on kotikonsoleilta tutun menevää, vaikka kisailemaan saa vain kaksi autoa, mutta sentään liikennettä tulee yhä vastaan. Viivettähän ei lähiverkkotilan ansiosta esiinny lainkaan. Ad-hoc -tilassa pääsee myös autoja vaihtelemaan ja laajempaakin moninpeliä pelailemaan, mikäli kaveripiiristä löytyy sekä PSP:n että Legendsin omistavia pelureita.

Kyseessä on joka tapauksessa varsin laadukas ja PSP:n vauhdikkain ajopeli, jonka parissa rattiin palaa mielellään tuon tuosta. Jos pitää kaahailusta, rahat eivät näin Platinum-hinnan pulittaessa mene todellakaan hukkaan.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi