Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Dragon Quest: The Journey of the Cursed King

Kruunuton kruunataan?

Länsimaissa on pitkään vallinnut kummallinen käsitys, jonka mukaan Final Fantasy olisi Japanin se suurin ja kaunein roolipelisarja. Näinhän ei tietenkään ole, vaikka moiselle harhaluulolle on varsin hyvät perusteet. Kirkkain kruunu kuitenkin kuuluu perinteikkäälle Dragon Quest -saagalle, joka on vihdoinkin rantautunut eurooppalaisille markkina-alueille sarjan kahdeksas osa, The Journey of the Cursed King, ankkurinaan. 

Final Fantasyihin verratessa Dragon Questin ensivaikutelma on hyvin vaatimaton. Se ei yritä olla räikeä, uudistusmielinen tai saati sitten erityisen maisemarikas. Juoni kypsyy täyteen kukoistukseen vasta kymmenien pelituntien jälkeen ja taistelumekaniikkakin vaikuttaa varsin yllätyksettömältä. Hätäisten johtopäätösten päätteeksi huomaa jo lumoutuneensa täysin fantasiamaailman ja siellä odottavien seikkailujen pauloihin. Vanha sanaparsi "hiljaa hyvä tulee" pätee varsin osuvasti pelin leppoisaan tunnelmaan.

Ei mitä tahansa tusinasankareita 

Dragon Questin ihastuttavin piirre on, ettei se ota itseään liian vakavasti. Perinteikkäästä hyvä vastaan paha -asetelmasta huolimatta tarinasta ja hahmoista paistaa läpi myös se perijapanilainen huumorin kukkanen. Sankareiden kommellukset tuovat mieleen yhden yhtenäisen tarinakokonaisuuden sijaan joukon erinäisiä seikkailuja, jotka pidemmällä tähtäimellä edesauttavat heitä kohti päämääräänsä. On varsin piristävää pohtia seuraavan sopan laatua kuin yhden jatkuvaa laajentumista, vaikka sitäkin on toki luvassa. Punainen lanka kun on jo heti alkumetreiltä asti harvinaisen selvä: Trodainin kuningas Troden ja tämän Medea-tyttären päälle langetetun kirouksen poistaminen.

Kirottujen kuninkaallisten ainoa toivo päästä eroon kirouksesta on kukistaa sen langettanut Dhoulmagus-hovinarri. Koska kunkku on muuttunut sammakkomaiseksi otukseksi ja prinsessakin hevoseksi, lankeaa varsinaiset urotyöt heidän värikkäälle seurueelleen. Melko eleettömän päähahmon rinnalle kasaantuukin yksi kummallisimmista sankarijoukoista, jota roolipelimaailma on vähään aikaan päässyt ihmettelemään. Elämänmuutoksen tehnyt maantierosvo Yangus, elitistinen aatelistyttö Jessica sekä playboy-temppeliritari Angelo ovat kaikki rakastettavia hahmoja, joiden yhteisen taipaleen seuraaminen tapahtuu aina pieni hymy suupielillä. Vahvat persoonallisuudet kannattelevatkin peliä koko sen läpipeluun ajan, eli pyöreästi noin 80 tunnin verran.

Hahmokehitystä kerrakseen

Pelimaailman nurmikentillä kirmatessa ajantaju hämärtyy melkoisesti. Välimatkat ovat kohtuullisen pitkiä, mikä toisaalta myös tarkoittaa useita ruudulle putkahtavia satunnaistaisteluita. Kylästä, linnasta tai luolastosta toiseen siirtymiseen kannattaakin valmistautua aina huolella, sillä tallennuspaikkoina toimivia kirkkoja tulee harvemmin vastaan asutuskeskuksien ulkopuolella. Hupaisista olemuksistaan huolimatta viholliset osaavat tilaisuuden tullen antaa kunnollisiakin selkäsaunoja, jos päästää keskittymiskyvyn herpaantumaan. Taisteluissa ei ole kiire minnekään, joten omille hahmoille valikoista ladeltavia hyökkäyskomentoja voi pohtia rauhassa vaikka kuinka kauan.

Sankareiden taistelutaitojen ja -kokemuksen nostattamiseen on usein syytä uhrata jopa tunteja kerrallaan, sillä vastustajien taso kasvaa edetessä päätähuimaavalla vauhdilla. Kokemuksen myötä hahmot oppivat käsittelemään eri aselajeja, ja onpahan jokaisella sankarilla täysin oma erityispiirre kehitettävänä. Jessica voi esimerkiksi kehittää seksikkyyttään, jotta viholliset kiinnittäisivät omalla hyökkäysvuorollaan huomionsa muuhun kuin iskujen latelemiseen. Pilke silmäkulmassa -meininkiä voi bongailla taisteluissa sopivin väliajoin, ja mikäs sen mukavampaa. Harva voi pidätellä nauruaan kesken tiukan taistelun, kun Yangus iskee kehiin vihollisissa suurta pelkoa herättävän kalsaritanssinsa!

Kahinoinnin lisäksi käytössä olevat varusteet ja aseet nostattavat sankareiden voima- ja kestävyystasoa. Marketeista ostamisen lisäksi tavaroita voi hankkia yhdistelemällä vanhoja rojujaan erityisessä alkemia-padassa, joka kulkee jatkuvasti pelaajan matkassa. Ihan mitä tahansa tusinatavaraa ei pataan kannata kuitenkaan tunkea, sillä vain tietyt yhdistelmät toimivat. Pelimaailmaan on onneksi ripoteltu kasa reseptejä, joiden avulla saattaa valmistua vaikkapa kaupassa maltaita maksavia aseita.

Puff-puffia makuhermoille

Vaikka käsittämättömän laaja pelimaailma on täynnä tutkittavaa, itse maisemia vaivaa vaihtelunpuute. Toisiaan muistuttavia nurmikenttiä riittää vaikka muille jakaa, eivätkä useimmat kylät ja luolastotkaan ole kovin sykähdyttäviä. Virkistäviä poikkeuksia tulee vastaan silloin tällöin, etenkin tarinan loppupuoliskolla. Kokonaisuutena Dragon Questin ulkoasu on kuitenkin vakuuttavaa jälkeä: vaikka itse maisemat jättävät hieman toivomisen varaa, tuo piirrosmainen cel-shading-grafiikka Dragon Ball -sarjasta tutun Akira Toriyaman mainioihin hahmoihin sydäntälämmittävää eloa. 

Pelin länsimaista versiota varta vasten uusittu äänimaailma on myös korkealaatuista tasoa, vaikka hahmojen karikatyyrimäisten äänien joukosta löytyykin pahimpia kuviteltavissa olevia stereotypioita. Piirrosmaiset äänet kuitenkin sopivat Dragon Questin ilmeeseen ja henkeen. Musiikkipuolella otetaan hieman vakavammin, sillä taustalla pauhaa eeppisen kauniita ja tunteita herättäviä sinfonioita. Harmi vain, että pelin laajuuden vuoksi samat musiikkiraidat pärähtävät käyntiin turhan usein.

Dragon Quest: The Journey of the Cursed King on pakkohankinta jokaiselle hyviä japanilaisroolipelejä arvostavalle pelaajalle. Kirotun kuninkaan seikkailu ei ole yhtä vakavahenkinen ja uudistusmielinen kuin täkäläisittäin tunnetumpi Final Fantasy -saaga, mutta ei se siihen pyrikään: se pistää kampoihin perinteikkyydellä ja puhtaalla persoonallisuudella.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi