Omituisten otusten kerho

Japanissa jo 80-luvulla debytoineen Dragon Ball Z -animen menestystarina on kestänyt näihin päiviin saakka, vaikka uusien jaksojen ilmestyminen on loppunut jo aikapäivää sitten. Aluksi vaatimattoman vastaanoton saaneesta sarjasta on kehkeytynyt vuosien mittaan suosittu niin Japanissa, Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Tosin viimeksi mainitulla alueella suurempi menekki on muodostunut vasta viime vuosien aikana. Sarjaa ruvettiin esittämään vastikään myös Suomessa. Lohikäärmepallojen tarinaa on yritetty hyödyntää myös pelimarkkinoilla, tosin mestariteoksia ei ole saatu aikaan. Valitettavasti Dragon Ball Z: Budokai ei ole poikkeus tästä. Vaikka sarjan henki ja tunnelma onkin tällä kertaa siirtynyt melko onnistuneesti mätkintäpelimuotoon, jatkaa Budokai lisenssipelien tuttua rahastuslinjaa.

Itse sarja seuraa useiden erilaisten sotureiden edesottamuksia. Sotureihin lukeutuu hiukan tavallisimpien kaduntallaajien ohella jopa supervahvoja sällejä ulkoavaruudesta. Vaikka sarjan vilskeessä tavataan reilusti toinen toistaan oudompia otuksia, on keskeisimmissä rooleissa usein Goku sekä hänen poikansa Gohan. Heidän lisäkseen Budokain taistelijakaartiin on eksynyt suurin osa sarjan tärkeimmistä veijareista, jotka lienevät tuttuakin tutumpia sarjaan enemmän perehtyneille. Aluksi näistä hahmoista on käytettävissä vain kourallinen, mutta loputkin saadaan melko pienellä vaivannäöllä komistamaan taistelijoidenvalintaruutua.

Mätkintää tarinankerronnan välissä

Pelin muutamista pelimoodeista kieltämättä mielenkiintoisin on Story, jossa nimensä mukaan kuljetetaan tarinaa eteenpäin taistelujen välissä. Mielenkiintoisuus johtuu kenties siitä, ettei peliä varten ole lähdetty vääntämään uusia juonikuvioita, vaan tapahtumat seuraavat uskollisesti televisiossa nähtyjen seikkailujen kulkua. Tämä on saavutus sinänsä, sillä pitkä saaga on saatu referoitua yllättävän hyvin peliä varten. Tätä on kuitenkin edesauttanut reilusti se seikka, että sarjan tavaramerkeiksi muodostuneet usean jakson mittaiset turpajuhlat ovat Budokaissa vain yhden otteluerän mittaisia. Siitäkin huolimatta tapahtumia riittää melkoisesti – jopa siinä määrin, että katsottavaa löytyy huomattavasti enemmän kuin pelattavaa. Ensimmäisellä pelikerralla moodin kolme osaa, Saiyan, Namekan ja Android, käydään läpi vain osittain, minkä jälkeen voidaan palata välistä jääneisiin kappaleisiin. Jokaisessa näistä taisteluista pelaaja ohjaa ennalta määrättyä hahmoa, mutta pelin muissa moodeissa valinta luonnistuu normaaliin tyyliin. Story-moodin jokaisen kappaleen läpäiseminen on kyllä suositeltavaa, jotta mittava hahmokatras avautuisi kokonaisuudessaan käytettäväksi.

Story-moodin edetessä useat hahmot saavat käyttöönsä uusia taitoja hahmoa monipuolistamaan, mutta taitoja voidaan hankkia myös ostamalla. Tällä tavoin eri hahmoja pääsee muokkaamaan suuntaan jos toiseenkin, mutta välttämätöntä tämä puuha ei suinkaan ole. Sen sijaan se on ihan kivaa näperreltävää, mikäli aikaa ei löydy parempaakaan tekemiseen. Rahaa näiden taitojen hankintaan saadaan pelin World Match -moodista, jossa tavoitellaan voittokoroketta pudotuspelimenetelmällä. Story-moodiin verrattuna World Match on huomattavasti haastavampi. Häviö voi tulla yllättävän nopeasti, mikäli vastustaja saa viskottua pelaajan ohjastaman hahmopoloisen pois pieneltä peliareenalta. Koska kyse on pudotuspeleistä, hävitessä koko helahoito on tietenkin aloitettava kokonaan alusta. Mikäli pelitaidot ja uudet liikkeet kaipaavat harjoitusta, on mukana tietenkin Practice-moodi. Vaikka harjoitus saattaisi tuottaakin jonkin verran tulosta, pelin kaksinpelimoodia Duelia pelatessa selvisi erittäin nopeasti se, että pelissä pärjää myös yksinkertaisesti rämpyttämällä näppäimiä. Ilmiö onnistuu ikävä kyllä myös yksinpelimoodeissa, joten haasteita kaivatessa vaikeustasoa kannattaa nostaa aste tai pari korkeammalle.

Budokain taistelusysteemi onkin siis pelin suurin kompastuskivi. Siinä on yksinkertaisesti jokaiselle toiminnalle, eli potkulle, lyönnille, Ki-hyökäkselle ja suojaukselle omat näppäimensä. Kolmea ensimmäistä kuluttamalla saadaan helposti aikaan vaatimattomia komboja. Useimmiten pelissä pärjää jo silläkin periaatteella, että osaa painaa yhtä näppäintä useammin kuin kerran. Yhdistelemällä kuitenkin saadaan aikaan näyttäviä liikkeitä, varsinkin jos kombo päättyy Ki-hyökkäykseen. Ne ovat erilaisia tulipalloja, jotka pääsevät oikeuksiinsa juuri pitkän iskusarjan jälkeen. Niiden suoritusta kuitenkin hankaloittaa hahmojen hidas ja kömpelö reagoiminen ohjaimen komentoihin, mikä vain heikentää taistelusysteemin kokonaiskuvaa entisestään.

Budokain taisteluille on ominaista hahmojen voimatasojen nostot, joiden avulla useimmat taistelijat muuttavat jopa muotoaan tarpeeksi korkealle tasolle mentäessä. Tämän tehdäkseen pelaajan on nostettava energiamittarin alapuolella oleva toinen mittari tarpeeksi korkealle vahingoittamalla vastustajaansa ja sen päätteeksi suorittaa tietty näppäinyhdistelmä. Aluksi tämä voi vaikuttaa melko turhalta, mutta käsitys muuttuu mitä enemmän peliä pelaa. Taisteluiden tuoksinassa hahmot myös saattavat nousta maasta ilmaan jatkamaan kamppailuaan, mutta tämä ei varsinaiseen toimintaan vaikuta loppujen lopuksi juuri lainkaan. Koska pelissä ei ole hyppynäppäintä, pelaaja ei voi itse määrätä korkeuttaan. Sen sijaan hahmo pysyy niin kauan samalla tasolla, kunnes vastustaja sattuu iskemään korkeammalle tai matalammalle pelialuetta. Miettimällä kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita tälläkin ominaisuudella oltaisiin voitu saada aikaan, on varsinainen lopputulos vain tylsä pintakoriste.

Vain sarjan suurille ystäville

Budokai on saatu graafiselta ilmeeltään muistuttamaan Dragon Ball Z -televisiosarjassa nähtyä tyyliä. Asian kanssa ollaan menty jopa niinkin pitkälle, etteivät hahmot ja taustat sisällä juurikaan yksityiskohtia, vaan ovat melko yksinkertaisia tekeleitä. Kun havaitsee taisteluareenoiden samankaltaisuudet ja hahmoista selvästi paistavat sahalaidat, on itku herkässä. Parhaimmillaankin peli muistuttaakin enemmän ensimmäiselle PlayStationille kehitettyä tuotosta. Kun ottaa kaiken tämän huomioon, ovat pelin pitkät latausajat se viimeinen pisara. Sarjan ystävät varmaankin pitävät sarjalle uskollisesta ilmeestä, mutta ne, jotka toivoivat näkevänsä Dragon Ball Z:n uuden uljastakin uljaamman ilmeen kanssa, saavat pettyä pahemman kerran.

Äänipuolella pientä kummastusta herättää japaninkielinen äänityöskentely, joka on televisiosarjan englanninkielistä dubbaustakin hupaisampaa tavaraa. Nauruhermoja kutkuttavia roolisuorituksia löytyy varsinkin World Matchin kuuluttajalta – etenkin hävitessä miehen raikuva huuto on todella hulvatonta kuunneltavaa. Etupäässä Story-moodin tapahtumia seuraillessa japaninkielisyys häiritsee jonkin verran vaikka mukana onkin englanninkielinen tekstitys. Musiikkipuoli ei sen kummempia tunnereaktioita herätä, vaikka toistoa tuntuu välillä olevankin runsaasti.

Kokonaisuudessaan Dragon Ball Z: Budokai on melko lyhytikäinen jopa mätkintäpeliksi. Kun Story-moodin kaikki kappaleet on kerran läpäisty, niiden pariin tulee harvemmin enää palattua. World Matchia jaksaa tietyn aikaa, kunnes vääjäämätön kyllästyminen iskee. Siinä vaiheessa pelastusta ei löydy edes Duel-otteluista kavereita vastaan, vaan katse suunnataan lukuisiin parempiin tuotoksiin. Budokain ainoaksi valttikortiksi jää sen lisenssi, jota fanien kannalta onkin hyödynnetty suhteellisen toimivasti. Muita se ei varmaankaan riitä inspiroimaan samalla tavalla, varsinkin kun toteutus mättää pahemman kerran – varsinkin taistelusysteeminsä osalta. Näin ollen peli lukeutuu siihen lisenssipelien runsaaseen keskivertomassaan, jota suolletaan pelimarkkinoille vuodesta toiseen suuret dollarinkuvat silmissä kiiluen.