Ghosthunter

Pelottaa melkein leikisti

Jos olisit aloitteleva poliisi, joka vahingossa vapauttaa vankilastaan satapäisen kummitusarmeijan, lähtisitkö metsästämään sitä ympäri maailmaa vain hyvittääksesi mokasi? En minäkään. Onneksi on olemassa jalompiakin ihmisiä, kuten Ghosthunterin päähenkilö Lazarus Jones. Ilman hänenlaisiaan epäuskottavia sankareita maailma olisi varmastikin tuhoutunut jo ties kuinka monesti.

Pelin ensimmäinen vartti lupaa paljon. Pimeät käytävät, pelottava musiikki ja karmivat kuiskaukset luovat kuvan oikeasta kauhupelistä. Keinuvan kameran edessä tutiseva Jones saa pelaajan sympatiat puolelleen aina siihen asti, kunnes pelaaja näkee kummitukset ensi kerran. Sitten kauhu on poissa. Haamut ovat hienoja, mutta eivät pelottavia. Päähenkilö on ilmeikäs, mutta epäuskottava. Laserpyssystä löytyy lujasti potkua, mutta hei, se on laserpyssy.

Puolen tunnin jälkeen on selvää, että konsolissa hyrrää suoraviivainen räiskyttely, jonka mytologian syvyys on verrattavissa myöhäisillan kauhusarjoihin. Mutta eihän kaikkien pelien tarvitsekaan olla Silent Hillejä. Ghosthunterista voisi toki nauttia humoristisena toimintapelinä, ellei sen pelaaminen olisi niin tylsää.



Jones juoksee putkessa

Pelaajia aliarvioidaan nyt asenteella, sillä Ghosthunterissa ei voi tehdä mitään väärää. Jones teleportataan ennalta määrätyille alueille, joilla voi edetä vain ennalta määrättyjä reittejä. Ongelmat ratkaistaan painamalla X:ää silloin kun ruudulla lukee "paina X:ää ratkaistaksesi ongelma". Koska mihinkään ei voi vaikuttaa itse, ympäristöt tuntuvat pelkiltä ampumaradan kulisseilta.

Ghosthunteria ei silti voi syyttää liiasta helppoudesta. Eteneminen tyssää tasaisin väliajoin, mutta ihan vääristä syistä. Jumituskohdissa mietitään sormi suussa, mitä seuraavaksi kuuluu tehdä – tai pikemminkin, missä paikassa täytyy seuraavaksi käydä painamassa X:ää. Yleensä se varjoihin kätketty ovi tai rojukasan takana lymyävä kytkin löytyy vasta pitkän harhailun jälkeen. Joskus puzzlen olemassaolon hoksaa vasta, kun se on vahingossa ratkaistu.

Jones osaa kontrolloida läpikuultavassa yöpaidassa liihottelevaa Astral-haamua, jonka voi kutsua esille vain ennalta määrätyissä paikoissa. Nainen osaa vaikkapa raivata käytävää tukkivan rojukasan tai lentää näpräämään isännän ulottumattomissa olevaa nappia. Haamutyttö on hyvä yritys naamioida peliä monipuolisemmaksi, mutta se jää vain yritykseksi. Oli ongelma kuinka ilmiselvä tai epäselvä tahansa, ideana on silti vain käydä painamassa X:ää oikeassa paikassa.



Friikkishow-frisbee vangitsee

Tahallisen koomiseen haamukatraaseen kuuluu monenmoista casperia aina rämekylän punaniskoista kummituskartanon räyhähenkiin. Punaniskat tarkka-ammuskelevat Jonesia piilopaikoistaan ja näkymättömät räyhähenget viskovat tavaroita, kunnes niiden sijainnin saa paljastettua savupommeilla. Haamuissa on myös tyyliä. Kun pikkutytön nalle muuttuu isoksi karhudemoniksi tai kun alligaattori oksentaa uhrinsa puoliksi ulos ja alkaa juosta tämän jaloilla, ihastunutta virnistystä ei voi estää.

Kun on aika antaa aseiden laulaa, Ghosthunterin parissa voi melkein viihtyä. Heppoinen pistooli on siunattu rajattomilla panoksilla, mutta tappotilastoa kasvatetaan kunnolla vasta haulikolla, kiikarikiväärillä ja singolla. Perusaseena pysyy utopistinen laserpyssy, joka käy kummitusenergialla. Ammuksista ei tule pulaa, sillä jokainen vangittu mörkö tuo energiaa suunnilleen saman verran kuin sen kurmottamiseen vaadittiin.

Vangitseminen hoituu lamaannuttavalla bumerangikiekolla, joka heitetään kummitukseen kiinni. Heikentynyttä demonia tulitetaan sitten niin maan vimmatusti, kunnes kammotus katoaa kiekkoon ja palaa metsästäjän vyölle. Johtuuko sitten hienoista efekteistä vai mistä, mutta metsästämisessä on tiettyä vetovoimaa. Vaikka Ghosthunter muuten pitkästyttäisi, tauon jälkeen tekee aina mieli palata ohjaimiin ja likvitoida vielä pari haamua.



Metsästäjää jaksaisi katsella

Niin epäuskottava kuin Lazarus Jones onkin muuttuessaan Matti Meikäläisestä Rankka-Ramboksi, persoonaa hänellä kyllä piisaa. Ilmeikäs urho lähentelee kyynisyydessä Max Paynea, paitsi että Jonesin koppa suoltaa myös sarkastista huumoria. Valitettavasti miehen sutkauksista pääsee nauttimaan vain välianimaatioissa, kenttätilanteissa huuli ei heilu. Yksitoikkoista putkijuoksua olisi kenties piristänyt, jos Jones olisi reagoinut tilanteisiin nasevilla kommenteillaan.

Ghosthunterin ulkoinen toteutus loistaa hahmojen ilmeitä ja ääninäyttelyä myöten. Peli viljelee tiuhasti näppäriä nörttipoikaefektejä, aina kankaiden fysiikanmallinnuksesta hiipiviin varjoihin. Ulkoisten yksityiskohtien määrä elävöittää muuten kloonatun oloisia ympäristöjä.

Pelintekijät eivät ole siivilöineet kaikkia bugeja sopastaan. Kerran eräs raskaan sarjan pirulainen jäi jumiin seinän sisään, eikä peliä voinut jatkaa. Toisen kerran Lazarus jämähti juoksentelemaan maan alla avartuvaan tyhjiöön. Maailma olisi parempi paikka, jos pelinpysäyttäjäbugeista määrättäisiin ohjelmoijille sakkorangaistus.

Ghosthunterilla on kyllä hetkensä, mutta silti sitä on vaikea suositella vakavissaan. Peli tarjoaa pari kivaa kauhunvibaa, melkein hauskaa räiskintää ja umpitylsää putkijuoksua. Lazarus Jones ja muut persoonalliset tuttavuudet ovat kyllä tapaamisen arvoisia, mutta en minä heidän seurastaan silti rahaa maksaisi.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi