Metal Gear Solid: The Twin Snakes

Klassikon paluu

Hideo Kojiman luoma Metal Gear -sarja vietti hiljaiseloa lähes koko 90-luvun ajan, mutta vuosikymmenen loppupuolella se ponkaisi parrasvaloihin ensimmäiselle PlayStationille ilmestyneen Metal Gear Solidin myötä. Kahden virallisen ja yhden epävirallisen edeltäjänsä peli-ideaa jatkaneessa toimintaseikkailussa pääpaino oli pysynyt vastustajien päättömän lahtauksen sijasta salamyhkäisessä hiiviskelyssä, mutta tuolloin tarinankerronnasta tuli entistä tärkeämpi osa sarjaa. Monet muistavatkin Metal Gear Solidin juuri sen juonikoukeroista ja niitä kuljettavista välianimaatioista – puhutaanpa pelistä usein interaktiivisena elokuvanakin. Myös pelillisesti tuotos oli toimivaa jälkeä, ja sen ansiosta viholliskatseilta piilossa pysymisestä on tullut entistä suositumpi ilmiö nykypeleissä. Seikkailun klassikkoasemaa korostaa myös PlayStation 2:lle ilmestyneen Metal Gear Solid 2: Sons of Libertyn kehitysvaiheiden tarkka syynäys uutisotsikoissa. Kun jatko-osa pitkän odotuksen jälkeen saapui pelikansan ulottuville, se ei kuitenkaan tyydyttänyt tarinallisesti kaikkia edellisosan ystäviä, mutta pelillisesti sarja oli ottanut suuria harppauksia eteenpäin lukuisilla osa-alueilla.

Konamin hittisarja tuntui jääneen Sonyn konsoleiden yksinoikeudeksi, mutta tilanne muuttui Metal Gear Solid 2:n Xboxillekin ilmestyneen Substance-version ansiosta. Ainoa pimentoon jäänyt osapuoli oli Nintendo, kunnes Hideo Kojima ja Shigeru Miyamoto sopivat kaikessa hiljaisuudessa GameCubelle kehitettävästä Metal Gear Solidin uusintaversioista, joka ajan mittaan sai lisänimen The Twin Snakes. Kojiman ja hänen pelitiiminsä kiireet Metal Gear Solid 3: Snake Eaterin parissa kuitenkin siirsivät kehitystyön Nintendon ehdotuksesta Silicon Knights -kehitystiimille. Uusi kehittäjä herätti huolestusta fanien keskuudessa, vaikka peliä työstettiinkin hyvin tarkassa yhteistyössä Kojiman tiimin kanssa. On kuitenkin ymmärrettävää, että klassikon muokkaaminen herättää aina ristiriitaisia tunteita. Joka tapauksessa on myönnettävä, että Metal Gear Solid 2:n jälkeen alkuperäinen seikkailu näyttää varsin suttuiselta, joten kasvojenkohotus oli toisaalta ihan odotettukin veto.

Puhtaaseen toimintaan tykästyneet voivat hermostua pelaamista vähän väliä katkoviin videoihin ja radiokeskusteluihin, mutta monien mielestä Metal Gear Solidien viehätys pohjautuu yhtä paljon juonikoukeroihin ja karismaattisiin hahmoihin kuin itse pelillisiinkin ominaisuuksiin. The Twin Snakes seuraa uskollisesti alkuperäisestä versiosta tuttua tarinaa, jossa Foxhound-erikoisjoukot ovat valloittaneet Alaskan Shadow Moses -saarella sijaitsevan ydinohjusvaraston. Kahdella suuremman luokan panttivangilla ja ydinohjusiskulla uhkaamalla terroristit toivovat saavansa haltuunsa huippusotilas Big Bossin jäännökset, joita he tarvitsevat geneettisiä kokeilujaan varten. Hätiin kutsutaan Foxhoundista eläkkeelle siirtynyt agentti Solid Snake, joka vastahakoisuudestaan huolimatta suostuu estämään terroristiuhan. Vaikka pääsankarimme on hommansa osaava ammattilainen, ei vastapuolikaan koostu aivan tavallisista partiopojista – etenkin Foxhoundin ryhmänjohtaja Liquid Snake vastaa Solid Snakea, ei ainoastaan taidoiltaan ja koodinimeltään, vaan myös ulkonäöltään.

Luikerrellen halki ohjusvaraston

The Twin Snakesin perusideanahan on alkujaankin ollut yhdistää Metal Gear Solidin tarina ja Sons of Libertyn pelimekaniikka, ja juuri tämän lopputuloksen peli saavuttaa. Ensimmäisen seikkailun rakenne on säilynyt muuttumattomana, mutta Snaken monipuolisempien liikkeiden ja ominaisuuksien myötä useisiin tilanteisiin löytyy nyt enemmän lähestymistapoja. Siksi on mukava havaita siirtymisen GameCuben ohjaimeen tapahtuneen onnistuneesti ilman sen suurempia ongelmia. Snaken kuljettaminen halki Shadow Moseksen ydinohjusvaraston tarkkaan vartioitujen alueiden tapahtuu vaivattomasti, sillä kontrollien makuun pääsee hyvin nopeasti. Vaativimmatkin kikkailut, kuten vartijoiden yllättäminen tai nurkkien takaa ampuminen, tulevat tutuksi pienellä harjoittelulla, elleivät moiset ole jo entuudestaan tuttuja Sons of Libertystä.

Vaikka Shadow Moseksen maisemia on jouduttu hieman muokkaamaan uusien piirteiden myötä, muutokset ovat hyvin minimaalisia. Suurin ero alkuperäiseen lienee ympäristöön sinne tänne ripotellut kaapit, joihin voi piilottaa itsensä tai vaikkapa vihollisruumiita. Sen sijaan muiden taitojen mukaantulo ei ole muokannut ympäristöä melkeinpä lainkaan; esimerkiksi mahdollisuus hyppiä kaiteiden yli ei suinkaan ole lisännyt kaiteiden lukumäärää. On tietenkin aivan eri asia ovatko kaikki tämänkaltaiset uudistukset välttämättömiä etenemisen kannalta, mutta niiden avulla on mukava tuottaa päänvaivaa hieman rajoittuneille vihollissotilaille. Pelialueen vartioinnista huolehtivat Next Generation Special Forces -joukot ovat likinäköisyydestään huolimatta kova pala purtavaksi, varsinkin jos heidän kykyjään ryhtyy aliarvioimaan. Etenkin heidän kuuloaistinsa on erittäin hyvässä vireessä, minkä vuoksi useissa tilanteissa kannattaa turvautua äänekkään juoksemisen sijaan hiljaiseen kävelyyn.

Siitäkin huolimatta, että normaaliolosuhteissa vartijat osoittavat vajaaälyisyytensä useaan otteeseen, turha pelleileminen heidän kanssaan voi johtaa kohtalokkaisiin tuloksiin. Mikäli Snake havaitaan, vartijat hälyttävät radiopuhelimillaan luotiliiveihin ja mellakkakilpiin turvautuvat lisäjoukot apuun. Muutamassa sekunnissa paikalle rynnistävän katraan miesylivoimalle ei enää nauretakaan, ja ainoa keino selviytyä on lähteä käpälämäkeen ja piiloutua kunnes tilanne ympärillä rauhoittuu. Hälytystilassa lisäjoukot kuitenkin tekevät sen verran tehokasta yhteistyötä, että suurin osa päivänselvistä piilopaikoista tutkitaan järjestelmällisesti. Tämän takia etenkin vaikeimmilla vaikeustasoilla hälytyksen synnyttämistä kannattaa välttää kaikin keinoin. Havainnon tehneen vartijan voi yrittää vaimentaa, mutta ruumis on syytä raahata piiloon siltä varalta, että viholliskeskus rupeaa ihmettelemään radioyhteyden katkeamista. Tosin pelin ollessa vaikeimmillaan tämä ei enää onnistu, sillä peli päättyy heti kun Snake tulee havaituksi.

Uusi avartava näkökulma

Soliton-tutkan avulla on helppo seurata vastustajiensa liikkeitä, mutta halutessa sen saa myös pois käytöstä. Tutkattomana liikuskelu tekeekin hiipimisestä entistä tunnelmallisempaa ja jännittävämpää, kun kiinnijäämisen pelko piinaa pelaajaa jatkuvasti. Ympäristön ja sen tapahtumien hahmottaminen onnistuu kuitenkin myös first-person-kuvakulmasta, jossa voidaan Sons of Libertyn tapaan tähdätä aseella. Vaikka liikkuminen ei tässä tilassa olekaan mahdollista, sen avulla useat vaaratilanteet voidaan ehkäistä etukäteen, vaikka se hieman latistaakin pelin ideaa. On kuitenkin hieno yksityiskohta, että vakaakätisimmät voivat muutamalla hyvin tähdätyllä luodilla tuhota vihollisen radiopuhelimen ja välttyä täten hälytykseltä. Ammuskellessa on kuitenkin aina syytä muistaa, että laukauksen ääni herättää muiden vartijoiden mielenkiinnon, joten äänenvaimennin on hyvä etsiä käsiinsä.

Silmävinkkelin käyttäminen helpottaa erityisesti pomotaisteluita, joissa Silicon Knights on selvästi halunnut pysyä mahdollisimman uskollisena alkuperäisversion yhteenotoille. Tämän seurauksena useimmat vastustajat pysyvät lähes koko ajan tähdättävissä, toisin kuin Sons of Libertyn pomomittelöissä, joissa tähtäystä on vaikeutettu nurkkien taakse suojautuvilla tai muuten vain nopealiikkeisillä vastustajilla. Alkuperäisen pelin pomotaisteluiden hiomattomuus kakkososaan nähden on havaittavissa jo siltä osin, ettei The Twin Snakesin useimmista kahakoista voi selviytyä vahingoittumatta lainkaan. Tämän takia Sons of Libertyn vaikemmilta vaikeustasoilta tutut kertalatinkikuolemat loistavat poissaolollaan. Vaikeustaso onkin varmasti monille veteraaneille pieni pettymys, mutta joka tapauksessa vastaan tulevat Foxhound-jäsenet ovat vaihtelevia kilpakumppaneita. Kukin miekkonen on oman alansa ekspertti, ja tietyissä vastustajissa on jopa erityinen kikka, joka on keksittävä voittaakseen.

Ase- ja tarvikevalikoimat ovat pysyneet alkuperäisessä kokoonpanossaan, eli kaikki kauko-ohjattavista Nikita-ohjuksista aina huomiota herättämättömiin pahvilaatikoihin on yhä mukana kuvioissa. Sons of Libertystä ovat tarttuneet mukaan muun muassa M9- ja PSG-T-aseet, jotka ovat tainnuttavia vastineita Socom-pistoolille ja PSG-1-kiikarikiväärille. Niiden lisäksi mukaan ovat eksyneet myös vihollisten kiinnostuksen herättävät tyttölehdet ja Snaken verenvuodon tyrehdyttävät siteet. Melkeinpä kaikkia varusteita tullaan tarvitsemaan pelin aikana, mikä luokin pelaamiseen mukavasti vaihtelua. On kuitenkin sääli, ettei Silicon Knights ole lisännyt täysin omia ominaisuuksia peliin, sillä olisi ollut mukava nähdä minkälaista jälkeä miekkoset olisivat saaneet aikaiseksi.

"There definitely is a resemblance, don’t you think?"

Monista lupailuista huolimatta The Twin Snakes ei täysin saavuta graafisella ilmeellään Sons of Libertyn tasoa, mutta häkellyttävän lähelle kuitenkin päästään. Havaittavin ero lienee hahmomallinnuksissa, jotka jäävät etenkin kasvojen ja hiusten suhteen astetta taaemmaksi. Lisäksi on muistettava, että Sons of Liberty on jo kaksi vuotta vanha peli, joten The Twin Snakeskään ei yllä graafisella asullaan nykystandardien kirkkaimpaan kärkeen. Ne, mitkä tekevät pelistä kuitenkin upeaa katseltavaa, ovat sen kaikenlaiset interaktiiviset yksityiskohdat, joita matkan varrella tulee vastaan vähän väliä. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon palosammuttimet, joita ampumalla voidaan hetkeksi sokaista lähistöllä seisovat vartijat. Myös lumeen jätetyt jalanjäljet ja Snaken verijäljet ovat tuttuja ilmestyksiä – ja riesoja. Myös muut pienet yksityiskohdat, kuten peliruudun jäätyminen todella kylmissä olosuhteissa ja kameraan tarttuneiden lumihiutaleiden sulaminen, ovat vaikuttavia ilmestyksiä. Ruudunpäivityskin pysyy useimmiten aisoissa, tosin muutamissa ruuhkaisissa tilanteissa hidastelua esiintyy jonkin verran.

Myös pelin omaa grafiikkamoottoria hyödyntävät välipätkät ovat hyvin näyttäviä. Niiden uudistaminen on kuitenkin varmasti yksi suurimmista mielipiteenjakajista koko pelissä, sillä japanilaisen toimintapätkäohjaaja Ryuhei Kitamuran kädenjälki näkyy läpi koko seikkailun. Videoiden kohtauksiin on tullut mukaan huimasti liioiteltuja taistelukohtauksia, joissa ei Matrix-tyylisiä hidastusefektejä säästellä. Itse lukeudun uuden suuntauksen kannattajiin, ja monet efektikikkailut ovatkin hienoimpia sitten ensimmäisen Matrixin. Videopätkät vievät yhdessä Codec-radion välityksellä käytävien keskustelujen kanssa noin puolet lopullisesta peliajasta, mutta niiden ja pelaamisen välillä on huomattavasti parempi tasapaino kuin esimerkiksi Sons of Libertyssä.

Mittavien juoniosuuksien ansiosta suureen rooliin Metal Gear Solideissa nousee myös audiopuoli. Puhetta on paljon, ja eri hahmoille on saatu karismaattisuutta jo laadukkaalla äänityöskentelyllä. Vaikka joidenkin hahmojen aksenteissa on tapahtunut pieniä muutoksia, ovat ääninäyttelijät salaperäistä kyborgininjaa lukuun ottamatta täsmälleen samat kuin alkuperäisessä. Useat heistä ovat pitkän linjan veteraaneja, kuten Solid Snakena myhäilevä David Hayter. Vahvin taidonnäyte lienee kuitenkin Cam Clarken suoritus Liquid Snakena, mutta myös muut tekevät hienoa jälkeä. Peliosuuksissa äänimaailma on tietenkin yhtä tärkeässä osassa. Ympäristöä kuuntelemalla saadaan hyvä kuva siitä, mitä ruudun ulkopuolella tapahtuu, ja Dolby Pro Logic II -tuen avulla moiset piirteet saavat varmasti lisäpotkua. Uusitut musiikkiraidat ovat pitkälti ihan kelvollista jälkeä ja monet vanhoista teemoistakin on yhä mukana miksattuina. Suureksi harmiksi muutamat tunteisiin vetoavat kappaleet on kuitenkin korvattu huomattavasti vaisummilla tekeleillä.

Seuraavan sukupolven klassikko?

Läpipeluu onnistuu monilta kymmenen tunnin uurastuksella, joten välipätkien määrän huomioon ottaen kyseessä ei ole kovinkaan mittava seikkailu. Siksi pelikokemusta ei kannata mennä pilaamaan aloittamalla helpoimmilla vaikeustasoilla, joissa pelaaminen on pelkkää läpijuoksua. Pelissä on kuitenkin sen verran imuvoimaa, että se tulee pelattua useita kertoja alusta loppuun asti, varsinkin kun kaikenlaiset pikkubonukset aukeavat vasta muutaman läpäisyn jälkeen. Lisäksi vihollissotilaita yllättämällä voidaan varastaa heidän tuntolaattojaan, joita on kerättävänä kullakin vaikeustasolla melkoinen nippu. Innokkaimmat voivat etsiä käsiinsä erityiset aavekuvat, joita on sijoitettu ympäri Shadow Mosesta odottamaan valokuvaajaansa. Peli-ikää ei myöskään vähennä kaksi eri loppuvaihtoehtoa, joten tekemistä kyllä halutessa riittää.

Metal Gear Solid: The Twin Snakes on osoitus siitä, ettei Hideo Kojiman hiiviskelysarja ole menettänyt hohtoaan vuosien varrella. Se näyttää ja kuulostaa hyvältä, toimii pelillisesti, sekä tarjoaa yhden pelihistorian hienoimmista juonikokonaisuuksista. Silicon Knights ja Konami ovat onnistuneet tekemään sen, mitä luvattiinkin – ei sen enempää, eikä sen vähempää. Useat sarjan veteraanit voivat kenties pitää tuotosta vanhan kertauksena, mikä onkin totta. Varmasti kaikki tulevat mieltämään osan pelin muutoksista parempaan ja toiset taas huonompaan suuntaan, ainakin mitä pieniin yksityiskohtiin tulee. Itselleni uusintapainos oli monin paikoin positiivinen yllätys, vaikka alkuperäistä seikkailua ja Sons of Libertyä onkin tullut tahkottua jopa laittoman paljon. Siksi The Twin Snakesin ainoa todella suuri pettymys on sen vaikeustason alhaisuus verrattuna kakkososan tuskallisen vaikeaan European Extreme -tasoon. Mikäli Solid Snaken seikkailuihin ei ole jostakin kumman syystä aiemmin perehtynyt, The Twin Snakesiä on syytä testata ajan kanssa. Elleivät peliä katkovat juonikohtaukset aiheuta liikaa vaivautuneisuutta, lopputulos tulee todennäköisesti yllättämään positiivisesti.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi