Ikaruga

Kulttuuriteko

Kaksiulotteiset räiskintäpelit eivät enää vähään aikaan ole olleet ns. mainstream-yleisön suosiossa, mutta genrellä on yhä oma innokas seuraajakuntansa. Alan klassikoksi kruunattu Radiant Silvergun on ensimmäisenä pelityypin ystävien huulilla, mutta legendaarisen Treasuren työstämä Ikaruga on niinikään sementoinut maineensa todellisten kulttipelien kastissa. Onpahan tekelettä tituleerattu jopa Saturn-klassikko Silvergunin manttelinperijäksi. Ex-Infogrames Atari ja alkuperäinen tekijätiimi päättivät pitkän harkinnan päätteeksi kääntää uuden tulokkaan GameCubelle laajemman ostajakunnan toivossa. Japanista kantautuneiden myyntilukujen mukaan moinen järkeily tuntui olevan vain epätoivoista haihattelua, joten Ikarugan länsimainen lanseeraus oli sinänsä jo pienoinen ihme. Ihme kuitenkin toteutui ja lattia alkoi vähitellen täyttyä retropartojen limaisesta kuolasta.

Moppausoperaation jälkeen Ikaruga paljastuu pelimekaniikaltaan suhteellisen vakaaksi tyyppinsä edustajaksi. Muutaman käytössä olevan elämän puitteissa taistellaan ylivoimaista vihollista vastaan. Mojovasta tappotahdista saa palkinnoksi pisteitä, jotka kartoitetaan ennätystaulukoihin. Mitään varsinaista bonussälää ei ahkeralla tahkoamisella valitettavasti ole tiedossa, mutta viitseliäämmät vääntäjät saavat haluamansa jo huippupisteiden myötä. Viisi pelattavaa kappaletta - Ideal, Trial, Faith, Reality ja Metempsychosis - on kukin jaettu muutamaan hirvittävän vaikeaan osioon. Jokaisen pätkän välissä setvitään myös olemattoman kepeää taustajuonta, mutta pääosassa on luonnollisesti lähes taukoamaton toiminta.

Oivalluksien rajaton riemujuhla


Ikaruga eroaa edukseen muista genren pakkopullapeleistä muutamalla nerokkaalla oivalluksella. Kentät eivät ole täynnä kerättävää lisäenergiaa tai poimittavia tehostepalleroita. Elossa pysytteleminen vaatii vanhan koulukunnan tärkeintä taitoa eli hyviä refleksejä. Pelaajan piskuinen alus on vihollisten jatkuvan huomion kohteena ja oikea-aikaiset väistöliikkeet sekä muut manööverit on syytä opetella tekemään virheettömällä tarkkuudella. Vaikeusasteen säädettävyydestä huolimatta jokaista kenttää on suorastaan pakko vääntää kerta toisensa jälkeen. Onneksi porrastus on sen verran hyvällä mallilla, että alkupään ohjausprobleemat saa nopeasti hallintaan ennen todellisen vyörytyksen alkua. Todelliset puristit pelaavat tietenkin vain ja ainoastaan ristiohjaimella, mutta Cuben ohjaimen heiveröinen nuolilaatta saattaa aiheuttaa jonkin verran sadattelua etenkin nakkisormisien pelaajien keskuudessa. Onneksi analoginen tikkukin soveltuu navigointiin erinomaisesti.

Mielenkiintoisen lisänsä tuovat kahdella eri värillä varustetut viholliset. Mustaa tai valkoista maalia kantavat tietokonealukset räiskivät pelaajan avaruuslaivaa erityyppisillä ohjuksilla. Vitsi piilee siinä, että sankarimme raketti omaa myös nämä kaksi sävyä. Näistä käytössä on vain yksi kerrallaan ja vastustajien ammusten lähestyessä tikunpyörittäjän tehtävänä on vaihtaa väriä oikealla ajoituksella. Homman toimiessa vihulaisten ammukset imeytyvät runkoon ja kasvattavat erityistä energiapalkkia. Tarpeeksi voimaa kerättyään pelaaja voi laukaista tukun tuhovoimaisia erikoisluoteja. Vääränvärisillä osumilla on luonnollisesti päinvastoinen vaikutus akuutin hengenvaaran muodossa. Taivaan täyttyessä valojuovista oikean rytmin löytäminen on aluksi hyvin vaikeaa, mutta lopulta silmä oppii tunnistamaan oikeat välit. Tällöin eteneminen helpottuu.


Virheettömästä toteutuksesta kielii saumaton yhdistelmä 3D-taustoja ja kaksiulotteista toimintaa. Virtuaalikuoleman siivittämä valoshow on GameCuben-kansalle ennennäkemätöntä tykitystä. Hämmästyttävää on kuitenkin se, että vaikka ruutu täyttyykin mitä moninaisimmista erikoisefekteistä, niin pelaaja ei missään vaiheessa huku valoviidakon ammottavaan labyrinttiin. Pelimoottorista löytyy potkua vaikka muille jakaa, mutta silti toiminta pysyy siedettävissä mittasuhteissa. Edes puoli ruutua täyttävät, kunnioitusta herättävät loppuvastukset eivät valtavasta koostaan huolimatta aiheuta sen kummempaa turhautumista. Se on oiva osoitus tekijöiden ammattitaidosta, sillä liian moni ammunta on sortunut liiallisen visuaalisen herkutteluun pelattavuuden jäädessä pahasti taka-alalle. Ikaruga kiertää sudenkuopat ja tekee sen vielä huomattavan tyylipuhtaasti.

Psykedeelinen paraati

Maksimissaan viiden elämän ja kolmen jatkomahdollisuuden normaalipeli ei ole mikään läpihuutojuttu, mutta kova harjoittelu ja tekstipohjainen tutorial-tiedosto vievät pitkälle. Perusvaikeusasetuksella luulot otetaan pois hyvin nopeasti, mutta lisäekstrojen avaamiseen ei onneksi vaadita yli-inhimillistä napinhakkauskykyä. Bonuksia saa nimittäin käyttöönsä myös pelituntien perusteella. Tarpeeksi minuutteja kelloon nakuttamalla rajattomat jatkomahdollisuudet ja muut herkut saa helposti pois lukitusta alkutilastaan. Idea on erinomainen ja se myös toimii käytännössä. Liiallisen turhautumisen iskiessä jokaista kenttää voi tietenkin vääntää myös kahden pelaajan voimin. Mukavana bonuksena tasonäkymää voi myös vaihdella kiitettävän laajasti. Ikarugaa voi pelata sivuttain, pystyttäin, rajoitettuna, koko ruudusta tai välimuotona. Variaatio on loistavaa.


Muutenkin pelattavaa riittää useammankin 2D-räiskinnän edestä. Standardikamaksi muodostuneiden yksin- ja moninpelimoodien lisäksi tarjolla on vaihteleva valikoima mielenkiintoisia muotoja. Practice tarjoaa mahdollisuuden treenata jo kertaalleen läpäistyjä tasoja, kun taas Conquest on periaatteessa samaa tavaraa mielenkiintoisella porkkanalla varustettuna - siinä nopeus pudotetaan puoleen ja ylihektinen pelitilannekaaos saadaan hetkellisesti tuntumaan hallittavissa olevalta kokonaisuudelta. Challenge taas on melko identtinen normaalin pääseikkailun kanssa, mutta se tallentaa ennätyspisteet erilliseen Rankings-valikkoon. Jokaisen läpäistyn haastekentän jälkeen pelaaja palkitaan myös koodiavaimella, jolla oman huipputuloksensa voi käydä rekisteröimässä pelin virallisella nettisivulla. Tarpeeksi hyvin pelattuaan valikkosekasotkuun avautuu myös alan veteraaneille selvästi suunnattu Prototype-moodi. Siinä käytössä olevien ammusten määrä on rajoitettu ja pelaajan on kerättävä lisää energiaa keräilemällä vastustajien ampumia ohjuksia.

Vaikka suuri yleisö todennäköisesti missaakin jälleen yhden helmen, niin Ikarugaa voi pienellä varauksella suositella kaikille hyvien toimintapelien ystäville. Se on audiovisuaalisesti erittäin miellyttävä paketti, joka iskee varmasti hyvän kärsivällisyyden omaavaan pelikansaan. Kenttien uudelleentahkoaminen ja huippupisteiden nakuttaminen ei miellytä kaikkia, mutta muutama hyvä oivallus tekee Treasuren näkemyksestä klassikon omalla alallaan. Rämpytyssinfonia on korvautunut taktisella ilotulituksella, joka hakee vertaistaan genren merkkipaaluista aikojen takaa. Ikaruga on parasta, mitä shoot'em up -peleille on tapahtunut vuosiin. Ja se on paljon sanottu.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi