Iron Man

Elämän vääjäämättömin asia on kuolema. Heti viikatemiehen perstuntumassa saapuvat luokattomat lisenssipelit, joiden kunniakkaaseen kastiin lukeutuu myös Segan kehittämä Iron Man. Leffan takoessa massia tekijöilleen Black Sabbathin tahdissa, ansaitsee peli ainoat tuohensa mistään ymmärtämättömien tätien ostellessa lahjatäkyjä omille silmäterillensä. Karvaasta pettymyksestä ja sisäänpäin suuntautuneesta ärsyyntyneisyydestä pääsevät nauttimaan pikkunassikoiden ohella myös paatunut peliväestö sekä heidän vuokseen niska limassa raatavat arvostelijat. Onnekseen Iron Man ei ole tuskallisen rasittavaa pelattavaa, kuten valtaosa muusta lisenssikuonasta.

Raskaat kengät tehty lyijystä, saa uhrit värisemään pelosta..

Löyhästi elokuvan päätapahtumia seuraava pelikäännös astuttaa pelaajan itsetuntonsa löytäneen Tony Starkin teräksisiin buutseihinsa, tämän kierrellessä ympäri maailma puhdistamassa omia jätöksiään ilkeiden terroristinilkkien tukikohdista. Vaikka vastustavat organisaatiot muuttuvatkin pelin edetessä, ei vaihtelevuus näy ainakaan vastaan tulevissa vihollisissa. Samat tankit, helikopterit, lentokoneet ja tuulenvireeseen kaatuvat jalkasotilaat ovat vastassa niin Lähi-idässä kuin pohjoisen Siperian tundraisissa maisemissa. Ainoastaan maisematekstuurit kokevat kosmeettisia muutoksia, jotta pelaajalle syntyisi edes hetkellinen siellä olon tunne.

Pelimekaniikka on yksinkertainen, aivan kuin itse pelikin. Punaiseen rautapanssariin pukeutunut supersankari pystyy levitoimaan, lentämään ja ampumaan joko partikkeliplasmaa tai ohjuksia. Jälkimmäisiä löytyy muutamia erilaisia hakeutuvista raketeista isompaa lämää tekeviin, joita voi mielensä mukaan päivitellä aina tehtäviä ennen. Muutokset eivät rajoitu pelkästään aseisiin, sillä eri ruumiinosia pystyy myös päivittämään. Lähinnä kahteen eri ääripäähän (kestävyys/tehokkuus-nopeus) rajoittuvat säädöt ovat kuitenkin kovin heppoiset. Tehtävien järkyttävät vihollisarmadat kannustavat überkestävän tuhonkylväjän rooliin, eikä ketterä mies ole muuta kuin pikaisesti kuollut mies. Lisäksi kenttien aikana tehojaan voi panostaa nopeuteen, lähitaisteluun, aseisiin ja kestävyyteen, mutta viimeistä lukuun ottamatta niistä ei ole minkäänlaista hyötyä.

Reilun tusinan satsi kenttiä noudattelee vakiokaavaa. Tökeröhköjen välianimaatioiden voimin pelaaja viedään kivenheiton päähän varsinaisesta taistelutantereesta ja monipuolisen tehtävänannon (tuhoa aseet/tuhoa laatikossa olevat aseet/tuhoa maasta nouseva mega-ase/tuhoa voimageneraattori, jotta voit tuhota vielä suuremman supermega-aseen/tuhoa..) jälkeen pelaajan tehtäväksi jää lentää ruudussa näkyviä oransseja kolmioita päin. Paikalle saavuttua tuhotaan siellä olevat viholliset, jonka jälkeen kartalle ilmestyy uudet oranssit kolmiot, joiden jälkeen taistellaan hieman kestävämpää pomovastusta vasten. Toimivin taktiikka tähän lobotomisen monotoniseen iloitteluun on lentää noin sadan metrin päähän vihollisista ja levitoida edestakaisin liipaisin pohjassa – jännää! Neljä kuolemalta pelastavaa uudelleenkäynnistystä helpottavat huimaa vaikeusastetta entisestään.

..juoksevat karkuun nopeaan, rautamies elää uudestaan!

Graafinen ulkoasu ei silmiä hivele. Lennon tiimellyksessä nopeasti alhaalla vipeltävä maisema on ihan muikean näköistä, mutta valtaosa ajasta levitoidaan metrin alueella, jolloin tekstuurien heikkous ja hahmojen vähäpolygonisuus tulevat selkeästi esille. Audiopuolella mennään metallijyskeen sijaan teknopimputuksen tahdissa, ja tehostemaailma on varsin perinteistä lisenssi- ja genreroskaa ilman sen kummempia fiilistelyjä. Pelin budjetista valtaosa on luultavammin mennytkin alkuperäisnäyttelijöiden palkkaamiseen ääninäyttelijöiksi.

Pelin läpäistyä avautuvat tapa n-määrä vihollisia ennen ajan loppumista -tyyliset lisätasot, ja kenttien pienhaasteet kannustavat uusintakierrokselle, joskin kuka tahansa täysijärkinen on lopettanut pelaamisen jo ennen puoliväliä – ajallisesti mitattuna noin puolentoista tunnin kohdalla. Sekin aika on suositeltavaa käyttää ennemmin vaikka katsomalla Iron Man -elokuva. Siitä sentään saa rahoillensa vastinetta.

Galleria: 

Kommentit

Ehdottomasti liikaa pisteitä. Demo oli aivan hirveä.

No näyttäähän toi peli kuvien perusteella hyvältä, ei se huono voi olla!

Pikkarainen tylyttää aivan asiasta, tämänkaltaisten tekeleiden takia lisenssipelit pitäisi kieltää lailla..

Newbia:"No näyttäähän toi peli kuvien perusteella hyvältä, ei se huono voi olla!"

Onneksi arvostelu paljastaa tilanteen todellisen luonteen.
Demokin oli mulle liikaa, varsinaista pashaa.

Joops. Pisteisiin en sen enempää kommentoi, vaikka nelosen täkykin asiansa olisi ajanut. Lähemmäksi alapäätä oltaisiin menty, mikäli peli olisi ollut raivostuttava. Nyt se oli vain puoliunessa eteenpäin lentelyä liipaisin pohjassa, mikä ei sekään ole järin mieltä ylentävää. Eipähän hermot ainakaan mennyt:p

..mut voihan siinä lentää!

Milloinkohan viimeksi olen odottanut jonkin lisenssipelin saapuvan kauppoihin?

Slouwros, mä ainakin ootan jonkunlaista James Bondia tuleman :)
Kunhan se on kunnolla tehty peli, eikä juosten kustu.

Vähän käy sääliksi arvostelijoita kun tälläistä schaibaa joutuvat pelaamaan =)

Herra Pikkarainen tuo esiin kyllä oman musiikkimakunsa kovin selvästi. Metallinjyske vs teknopimputus, aika kovia stereotypioita puoleen jos toiseenkin.

Kannattaa aloitaa genreen tutustuminen vaikka kuuntelemalla vanhojen Detroit Techno partojen rytinää 90 luvulta niin tulee metallimiehelle pisut housuun!

AraZo, onneksi elän maailmassa, jossa kaikki musiikki on oikeassa mielentilassa ja paikassa sulosointuja korville. Joten siinä mielessä olet hieman hakoteillä, vaikka pidänkin metallijyskettä mielekkäämpänä kuunneltavana kuin teknopimputusta. Jälkimmäinen sopii fiilistelevän massajoukon sekaan sopivassa mielentilassa, harvemmin yksinkertaisena ja mitään sanomattomana äänimattona pelin taustamusiikiksi.

Se nyt vaan oli helpompaa kuitata tylsä musapuoli yhdellä lausekkeella noin:) Ei siinä mitään taka-ajatuksia lähdetty virittämään. Maidenin Iron Mankin on tylsä sen ekan kerran jälkeen.. ja sitähän saa kestää vielä sen reilu viisi minuuttia ensisointujen jälkeen.

No juu hieman vitsinpoikaseksi tuo kommentti oli tarkoitettu. Teknopimputus on aivan hyvä luonnehdinta tietyn tyyppiselle musiikille nimen omaan ei niin positiivisena kannanottona.

Varsinaista Technoa esiintyy peleissä minusta aivan liian vähän ja syy on tietysti musiikkilajin oikeasti marginaalinen asema.

Hätäisesti tulee mieleen vain Rez josta täytyy mainita erityisesti japanin pojan Ken Ishiin; Creation the State of Art sekä Creative State. Minulle henk. koht. unohtumattomia hetkiä pelimaailmassa.

Wipeout on toki tässä yhteydessä myös mainittava. Ridge Racer on siinä rajoilla kehtaako sitä tässä yhteydessä nostaa esiin. Sen verran epätasaista ja nippon painotteista se audiopuoli on tuossa sarjassa.

Kaikenkaikkiaan Ironmaniin sopiva musiikkigenre olisi minusta ollut ehkäpä joku fiftarihenkinen fiilistely. Mutta se ei tuota tekelettä olisi luultavasti hetkauttanut kokonaisuutena suuntaan jos toiseenkaan.

Omat soundtrakit yksinpeleissä on minusta herjaa koko pelimediaa kohtaan. Kyllä hyvässä pelissä itse musiikin pitäisi tukea toimintaa eikä olla vain vaihdettavana mitäänsanomattomana taustana. Eheän pelin pitäisi olla sellainen, ettei sen musiikkivalikoimissa olisi tarvetta tarjota "vettä kaikille kukkasille" niin kuin EA:lla on tapana nykyään loppuunsa tuotteistetuissa julkaisuissaan tehdä. Poikkeuksiahan tähänkin periaatteeseen toki löytyy.

AraZo :
Kannattaa aloitaa genreen tutustuminen vaikka kuuntelemalla vanhojen Detroit Techno partojen rytinää 90 luvulta niin tulee metallimiehelle pisut housuun... mutta teknopojat peloissaan housuun paskantaa:D

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi