Ninja Gaiden 2

Alkuperäisen haasteen "Kumpi voittaa: ninja vai piraatti?" muotoilija tuskin ajatteli Ryu Hayabusaa kysymystään miettiessään. Team Ninjan jatko-osa vuoden 2004 toimintaeepokselle Ninja Gaidenille osoittaa, ettei grogihuuruisinkaan liekkiparta puujalkoineen ja koukkuineen saa Idän maakrapua anomaan armoa. Ryu Hayabusa on tällä kertaa hiljaisempi, timmimpi ja armottomampi kuin koskaan ennen. Ykkösosasta pitäville Ninja Gaiden 2 tarjoaa samanhenkistä toimintaa, mutta toisin kuin Tomonobu Itagaki uhosi, Ninja Gaiden kakkosta ei tulla muistamaan täydellisimpänä toimintapelinä. Se paikka voi hyvinkin jäädä ensimmäiselle osalle, Ninja Gaiden Blackille tai Sigmalle. Team Ninjan uusin veribaletti on viihdyttävä ja äärityylitelty tapaus, jota kuitenkin vaivaa muutama todella lävitsekatsomaton ongelma. Samalla se silti tuo lajityyppiinsä uutta potkua - ja rutkasti irtoraajoja.

Käsikirjoitus perseestä (ja tisseistä)

Ei liene suuri yllätys, että edeltäjänsä tavoin Ninja Gaiden 2 sisältää yksiulotteisen surkukoomisen juonen sekä kourallisen mainosnukkemaisen persoonattomia ja pinnallisia hahmoja. Juoni on vain satunnainen vierailija, jonka valeasu paljastuu, kun seuraava selittämätön siirtyminen tai odotettavissa oleva tapahtuma piirtyy ruudulle. Tämä ei onneksi haittaa. Ninja Gaidenissa kaikki kerronta palvelee toimintaa ja toiminnasta pelissä onkin sataprosenttisesti kyse. Silloin kun vastustajista ei tehdä leikkeleitä ja jauhelihaa, seurataan todennäköisesti avuttoman naishahmon toilailuja tai demonisen latteaa kerrontaa vastusten perspektiivistä. Koska pelissä on kuitenkin tarina, olisi ehkä hyvä kertoa siitä muutama sana. Muinainen piru pitää saada takaisin elävien kirjoille ja tätä tavoitetta ajavat - syystä tai toisesta - Black Spider -ninjaklaani ja jo ykkösosasta tutut Fiend-demonit pomoineen. Yliherruuden ja maailmantuhon tiellä on kuitenkin mies, jolla on vähän sanottavaa mutta paljon tuhottavaa.

Ontuva käsikirjoitus unohtuu heti, kun Ninja Gaidenin supersulavaan pelimekaniikkaan pääsee käsiksi. Kontrollit ovat kuin suoraan edellisestä osasta, ja Ninja Gaiden Blackilla tai Sigmalla lämmitellyt pelaaja on välittömästi kotonaan sarjan uutukaisenkin parissa. Suurkaupunki- ja perijapanilaistyylistä arkkitehtuuria huokuva ensimmäinen taso tervehtii pelaajaa piiritystilanteella, kun CIA-agentti Sonian kidnappauksen todistanut Ryu jää ninjojen ympäröimäksi. Alkumetreistä lähtien on selvää, että pelin väkivaltakerroin on vedetty nuppiin; raajat lentävät verisuihkeen saattelemina suuntaan ja toiseen. Alaruumiin verran keventynyt ninja raahaa itseänsä epätoivoisesti Ryuta kohti itsemurhahyökkäys mielessä virkaveljen levitessä eetteriin silppuna. Taustalla soiva rumpuvoittoinen ninjamusiikki ja kuolleista vihollisista nousevat energia- ja karmapisteet tasoittavat sopivasti häpeilemätöntä teurastusta. Pelihän tämä vain on - ei kun menoksi!

Mielenkiinnottomasti käynnistyvä tarina huvittaa jo ensiminuuteilla. Tiukkaan nahkaan pukeutunut Sonia kaapataan pahiksien toimesta ja velvollisuudentuntoinen Ryu saa tästä syyn verestää taitojaan. Ensimmäinen kenttä on alusta loppuun pelkkää toimintaa, eikä vähäisesti vaihtoehtoisista reiteistä tai ongelmanratkaisusta ole pienintäkään jälkeä. Suoraviivaisen etenemisen pysäyttävät vain runsaslukuiset vihollisjoukot, arkut, tallennuspisteet ja Muramasan asekaupat. Tason lopussa odottaa sopivan haastava pomovastus, ja koko komeus suljetaan miehekkäällä välianimaatiolla. Sama kaava toistuu tasosta toiseen, hyvässä ja pahassa. Lyhyen, mutta sitäkin suoraviivaisemman alkujakson aikana koko juoni tulee hyvin selväksi. Samalla uudistukset pelimekaniikassa ja tempossa vievät mennessään, eikä paluu entiseen tunnu enää kiinnostavalta. Ykkösosan vahvat osa-alueet kuitenkin paljastuvat pelituntien kertyessä mittariin.

Annoit pikkusormen, mä vein koko käden...

Tomonobu Itagakin ylistyksillä on aina ollut järkälemäisen vankka perusta, mutta samalla niissä on ollut reilusti liioittelun makua. Ninja Gaiden 2 sisältää todella syvällisen ja haastavan pelimekaniikan, jonka puitteissa saa vierähtämään kymmeniä tunteja. Samalla peli kärsii myös täysin holtittomasta kamerasta, heikosta ruudunpäivityksestä ja liiallisesta suoraviivaistamisesta. Dead or Alive -tyylisten mätkintäpelien hengessä kulkeva taistelu erottaa Ninja Gaiden kakkosen useimmista genrensä edustajista. Pelissä on kaksi lyöntinäppäintä, joilla useimmat liikkeet tehdään. Liikesarjat perustuvat pitkiin X- ja Y -nappeja vuorotteleviin yhdistelmiin, joita on käsittämätön määrä ainakin jos kaikkien aseiden liikeet lasketaan yhteen. Yksittäiset lyönnit, väistöt, torjumiset, kombot ja hypyt liittyvät toisiinsa täydellisesti, ja miekka löytää tiensä aina perille. Liikesarjat eivät jatku lajityypille ominaisesti tyhjään vihollisen kuollessa, vaan siirtyvät uuteen uhriin mutkattomasti. Kaikki iskut voi myös peruuttaa nopeasti, mikä luo taisteluun aitoa hallitsemisen tunnetta. Hyökkäysten runsaus ja monipuolisuus tekevät pelaamisesta silkkaa iloa.

Loistaviin uudistuksiin kuuluvat muun muassa uudet tappoliikkeet ja raajoja menettävät vastustajat. Nämä liittyvät välittömästi toisiinsa, sillä raajansa menettäneelle viholliselle voi Y:tä painamalla tehdä kerrasta tappavan iskun. Tilanne- ja jäsenkohtaiset erikoisliikkeet taipuvat joustavasti tuiskeeseen eivätkä pienine kuvakulmien dramatisointeineen ja animaatioineen häiritse lainkaan itse pelaamista. Tappoliikkeet helpottavat kiitettävästi urakkaa,mutta verottavat myös karma- eli pistesaldoa. Samalla niiden käyttö estää energia- ja taikaesineiden ilmaantumisen kuolleista pahiksista, joten harkintakykyä kannattaa jatkuvasti vaalia. Raajarikot viholliset tuppaavat olemaan tavallisempia vaarallisempia, joten äkkitapoille riittää kysyntää. Silvotut ninjat lähestyvät kamikaze mielessä, kun taas siivekkäät demonit ryhtyvät linkittämään ilkeimpiä liikkeitään tavallista nopeammalla vauhdilla. Kamppailuissa ei ole tauoille pienintäkään sijaa, ja mitä suuremmaksi pidot kasvavat, sen nopeammaksi tahtijalka yltyy.

On sääli, että näinkin nautittava toiminta menettää teräänsä täysin mahdottoman kameran ja ruudunpäivityksen putoilun takia. Esimerkkejä on loputtomasti, mutta parhaiten ongelmat tulevat ilmi suuremmissa taisteluissa. Kesken ilmalyönnin kameralta piilossa ollut vihollinen ilmestyy ruudulle, jolloin muualle kohdistettu isku siirtyy välittömästi tähän. Kuvakulma pyörii vimmatusti eri kohteita hakien samalla, kun pelaaja koittaa saada edes hieman tolkkua touhuun. Hidastelut tekevät havainnoinnista ja etäisyyksien arvioinnista usein mahdotonta ja pahimmillaan estävät päämäärähakuisen etenemisen kokonaan. Napintaonnan jälkeinen jäsenmäärän äkillinen romahtaminen palauttaa mätön onneksi nopeasti normaalille tasolle, joten tuskaa kestää vain hetki. On silti selvää, että näin nopeassa ja taistelupainotteisessa pelissä kameraongelmat ja hidastelu ovat vakavin ongelma, mitä kohdalle voi sattua. Ehkä arvostelukappaleella (promoversio) on jotain tekemistä asian kanssa, mutta vika tuskin on vain siinä. Jotta Ninja Gaiden 2 todella ansaitsisi paikkansa, olisi suotavaa, että Team Ninja korjaisi pahimmat virheet ripeästi päivityksessä.

Ichin jalanjälkiä seuraten

Ryu Hayabusalla ei lopu aivan heti ässät hihasta, sillä kivikasvoisen ninjan taskuissa pullottaa ase jos toinenkin. Tappovälineissä on suuria eroja ja erityisesti niiden hallitseminen pitää huolen, ettei tekeminen lopu ihan heti. Pitkä ja tappava Lunar Staff taipuu amatöörinkin käsissä, kun taas vaarallisen näköinen, ketjulla ja sirpillä varustetun Kusari-gaman käyttö vaatii rutkasti taitoa. Heittoaseiden puolelta räjähtävät tikarit ja jousi tulevat tutuksi, mutta mukaan on laitettu ykkösosastakin tuttu ja tässäkin todella turhaksi jäävä veden alla toimiva minigun. Jousen ja heittotähdenkin voi ladata, jolloin näihin saa muiden aseiden tavoin lisätehoa tappavien lopetusliikkeiden muodossa. Y:tä pohjassa pitämällä Ryu suorittaa erikoisiskun, joka useimmiten tekee vastuksista kerralla selvää. Yltiöraa'alla Eclipse Scythellä vastarinta nöyrtyy silkan massan edessä, kun Ryu iskee lopetusliikkeen päin näköä. Juuri lukemattomat eri aseet ja liikkeet takaavat, ettei dialogi terän kautta käy koskaan liian tylsäksi. Ja ainahan voi turvautua ninpoihin, noihin ninjojen kuolettaviin loitsuihin.

Ninja Gaiden 2 ei ole visuaalisesti läpimurto, vaikkei peli missään nimessä rumakaan ole. Animaatio on yllätyksettömästi parasta, mitä pelialalla on tarjota: iskujen, akrobatian ja vauhdin seuraaminen on yksinkertaisesti erittäin nautinnollista. Hahmoja vaivaa tässäkin pelissä Team Ninjalle tyypillinen vahamainen kiilto ja olemus, mikä ei onneksi häiritse kuin välivideoissa. Kenttäsuunnittelua latistaa laatutason nopea vaihtelu. Esimerkiksi ensimmäinen taso on upea ja omaperäinen, kun taas kolmas on tappavan tylsä. Ninja Gaiden 2 sortuu myös yliampuviin lopputasoihin, joissa ei ole mitään tolkkua; jostain syystä tästä perussynnistä japanilaiskehittäjät eivät tunnu koskaan pääsevän eroon. Koska pelissä kaikki palvelee toimintaa, on selvää, että rakennuksia ja arkkitehtuuria latistaa pahanlaatuinen funktionalismi. Suuret salit, huoneet ja torit ovat esineistä riisuttuja, eikä yksityiskohdilla juuri kerskailla. Meni Ryu minne tahansa, tuntuu siltä, että joku on edeltä siivonnut alueen sopivaksi kahakointiin. Lievästä kömpelyydestä huolimatta Ninja Gaiden 2 on äärimmäisen tyylikäs ja peittelemättömästi fasistis-maskuliininen hieman 300-elokuvan tavoin. Hiki, lihas ja veri hallitsevat pelin kuvastoa.

Äänimaailma luo omilta osin vahvasti nopeaan mättöön tarvittavan tunnelman. Puheet saa japaninkielisellä ääninäyttelyllä, ja score koostuu perijapanilaisesta rumpu- ja huilumusiikista yhdistettynä kitarariffeihin ja nopeaan konemusiikkiin. Pelillisesti ja audiovisuaalisesti moitteeton Ninja Gaiden 2 saakin vitsansa juuri yllä mainittujen kamera- ja ruudunpäivitysongelmien takia. On myös mielenkiintoista huomata, kuinka paljon Itagakin joutsenlaululla ja Capcomin Devil May Cry nelosella on yhteistä. Molemmissa pomovastusten massaa on nostettu tuplasti ja huumoria, tahallista tai ei, löytyy runsaasti. Eräs päävastuksista, lykantrooppi Volf, on niin huvittava ja karikatyyrimainen mutta samalla raaka, että itse kohtaamista odottaa pelonsekaisin tuntein. Johtoportaan pomot ovat sellaista sarjaa, jota voi odottaa vain Urotsukidojin, Akiran ja Ninja Scrollin luvatusta maasta, Japanista. Team Ninjan todennäköisesti viimeiseksi jäävä Ninja Gaiden on ehdottomasti ostamisen arvoinen. Puutteineenkin kyseessä on lajityyppinsä malliesimerkki. Varoituksen sana silti: Peli on äärimmäisen hankala, välillä jopa niin armoton, että ohjain, lähiympäristö ja oma mielenterveys ovat vaarassa. Ja Path of Acolyte ei ole ninjoille - se on ninjakoirille!

Galleria: 

Kommentit

Metacritic lukema taisi olla noin 80/100. Täällä 8,5/10... Peliä en ole palannut pätkääkään ja muutenkin kokemukset NG sarjasta ovat jääneet lähinnä PS3:n Sigmaan. Arvostelusta osui silmään, että juoni taitaa olla aikas samantekevä? MGS4:n jälkeen olen alkanut juonta arvostaa entistä enemmän, mutta ehkei se sitten todellakaan ole tässä pelissä se keskeinen asia. Pelattavuus sen sijaan on ja tässäkin on ymmärtääkseni ihan hyvät kontrollit, vihollisten tekoäly yms. Lopulta peliä pelaamatta aika vaikea ottaa kunnon kantaa. Toivottavasti pelin ostaneet kuitenkin tykkäävät, sehän siinä tärkeintä on. ;)

Juoni on täyttä roskaa, pelattavuus täyttä rautaa. En itsekään oikein jaksa ymmärtää, mutta NG on pelisarja - tietääkseni yksi harvoista-, jossa pelkkä pelattavuus ja toiminnan sulavuus sekä nopeus korottavat sen mestaripelien sarjaan. Oikeastaan ihan sama, vaikka pelissä edettäisiin vektorigraffamaisissa laatikkohuoneissa, sillä ympäristö ei juurikaan vaikuta itse toimintaan. Hieman DMC:n tapaan selkeä yliote muihin genren yrityksiin, upea vihollisdesign, eeppiset pomotaistot ja nektarilta maistuva nopeus tekevät Ninja Gaidenista urheilusuoritusta lähentelevän kokemuksen. On silti hankalaa katsoa läpi sormien hieman puolivillaiseksi jäänyttä toteutusta...

Mitä arvosanaan tulee, niin jos olisin ns. casual-gamer, olisi peli saanut kaiketi seiskan, ehkä jopa alle. Yleensäkään tällaisilla peleillä ei ole asiaa peruspelaajan levykelkkaan, koska peli vaatii retromielisen asennoitumisen. NG, kuten DMC, ovat menneiden aikojen sadistisia 2D-pelejä kolmiulotteisessa valeasussa. Näin olen itse aina asian nähnyt.

Wiips 360:
"Metacritic lukema taisi olla noin 80/100. Täällä 8,5/10..."

Täällä se on 4,5/6. Toisin sanoen 75/100.
Pilkun viilaustahan toi..

Hieno ja tarpeellinen arvostelu, ainakin siis peliä odottaneille. Aika hyvin menee nämä plussat ja miinukset samalla tavalla, mitä itsekkin olen kuvitellut muutamat arvostelut lukeneena ja demon kokeneena. Ja näissä peleissä välivideoiduilla tarinalla on yhtä paljon arvoa kuin vaikkapa Track and fieldissä, tunnelmaa nostetaan ihan vaan pelaamalla. Ja mekaniikkaahan on erikseen paljon jälleen kehuttu, joten näiltä osin kaikki kunnossa. Helppoudesta verrattuna aikaisempaan on kuulunut hieman ristiriitaisia kommentteja, mutta itse pelaamallahan se selviää sitten aikanaan.

Wiips... Mikä tarve joka kerran tulla avautumaan varsinkin peliä pelaamatta jos joku peli saa täällä paremman arvosanan kuin metassa? Jos meta on jumalan sana, miksi edes luet arvosteluja? Vilkaise sinne ja ole hiljaa.

Mitä itse pelistä, niin mielestäni kaikin puolin hieman parempi kuin 1. osa. Ja sehän riittää.

Hyvin Orin asiansa osaa ainakin minusta. Vaikka peli ei nyt olekkaan minulla sydäntä lähellä, ainakin arvostelu oli näin pahemman tekemisen puutteessa mielenkiintoista luettavaa.

OT: Hitto kun tää sivu nykii Firefox 3.0:lla jostain syystä. :S

Black on edelleen sarjan paras peli. NG2 ottaa pointsit kotiin viime vuosien surkeimmasta laatupelin kamerasta. Edellinen pohjanoteeraus tais olla eka Kingdom Hearts.

Peli on ihan täyttä rautaa, jos vaan pitää pelaamisesta. Tulee ihan mieleen vanhat "hyvät" ajat. Silloin oli pelejä, joita ei yksinkertaisesti kaikki päässeet ikinä läpi. Olen hinkannut tätäkin sarjaa ihan alusta asti. Peli vaan paranee koko ajan. Boxin pädi on vielä ehjänä, mutta Sigman (blackin) kanssa meni sixaxis päreiksi. Tämä on niitä harvoja pelejä, jotka todella palkitsevat harjoittelun. Sitten kun pelin hallitsee (siis jotenkin). Tulee ihan pinballwizard-olo, kun viholliset viipaloituvat millä tahansa vaikeustasolla ja pomovihulaiset menee samaan salaattiin viuh ja vauh. Se fiilis mikä pelaamisesta ja onnistumisesta taas tulee on aivan kuin silloin ennen...

jyrk1: Naulan kantaan ja oksat pois. Asiaa puhut, sillä juuri tuo vanhan ajan lämmin hehku kiehtoo NG:ssä niin kuin takavuosina peleissä, kuten Battletoads, Bucky O'Hare, R-Type, Double Dragon, Final Fight, Ghouls 'n Goblins, Golden Axe ja Axelay. Satunnaispelaajat tai uusi pelisukupolvi eivät välttämättä tätä käsitä, koska he elävät itse juuri omaa murroskauttaan. Samat muistelot sitten heiltäkin valuvat vuolaasti ulos suusta kymmenisen vuoden päästä, sillä kyllähän nykypeleissäkin haastetta riittää. Hyvänä esimerkkinä juuri Ninja Gaiden, joka omilta osin vie tosipelaamisen perinnettä kohtia auvoista tulevaisuutta :)

Nothing, eihän tossa mitään avautumista ole. Totesin vaan metan luvut, ihan jos sattuu jotain kiinnostamaan. Jotenkin tuntuu, että sulla tulee hirveä paniikki, heti kun totean ihan mitä tahansa boxiin liittyvää. Eihän tossakaan ollut mitään kielteistä peliin liittyen ja vaikka olisikin, niin kai näistä saa negatiivistakin asiaa olla. Ja mitä siihen tulee, että kommentoin peliä pelaamatta. Enpä taida lajissani ainoa olla, jos katsoo vaikka jotain Heavenly Swordin arvostelua, missä oli muuten ihan oikeaakin avautumista tosta metasti...

Wääääh kun tahtoo pelaamaan. :O Demo kauppapaikalta oli ihan viimeinen naula arkkuun; Peli on pakko saada. :)
Ja nimenomaan kiehtoo se haaste.. vaikeudesta kuullut paljon ja sehän vaan nostaa odotusta. "Pakko tahkoa peli loppuun"-asenne vain kasvaa ja hyvä jos siinä kestää tovi ja ei ole ihan läpihuutojuttu.
Joskus tosin törmää peleihin jossa ainoa haaste on turhautuminen (harvat checkpointit tms. kamerakuvakulman takia mokailu) ja sellaisista en kyllä pidä lainkaan. GTA IV oli esim. siinämielessä taas sitten makuuni että sen pääsi "varmasti" läpi. Ja vaikka ensimmäisen ninja gaidenin läpipeluusta on todella kauan (joskus xboxilla tuli väännettyä se läpi kaverin kanssa hikoillen, monen päivän ajan) niin kuten arvostelussa sanottiinkin; demo kun lähti pyöriin ja oli jo vihollisten piirittämä, tuli niin kotoisa olo että kyseiset ninjathan makasi palasina ja lätäkköinä maassa alta aikayksikön.

Siinä vaiheessa alko jo taas tunnelmat nousta ja demollakin kun mittaa oli ihan sopivasti, loppuun päästessä olin sanonut varmasti toistakymmentä kertaa "OJJOI TÄÄ ON PAKKO SAADA!"-tyylisiä hehkutuksia :D Ja haastetta saa ehdottomasti tulla lisää. Vaikka ykkösessäkin jotkut pomot oli "ärsyttävän vaikeita", niiden voitto oli kyllä monen yrityksen jälkeen jo kun olisi päässyt vihdoin nykäsemään lättyyn sitä pahinta koulukiusaajaa miltä saanut turpaansa lukuisia kertoja.

"IN YOUR FACE, FUGLY MMMONSTER!" :D

Viikolla pitänee käydä poimimassa peli varmaankin gigantista. Play-asiasta kun ei malta peliä niin kauaa odotella.

"NG2 ottaa pointsit kotiin viime vuosien surkeimmasta laatupelin kamerasta." - Onko muka tosiaan noin? En demossa huomannut kameran kanssa oikeastaan minkäänlaista ongelmaa.. Kyllä siinä reagoida ehti ihan tarpeeksi ettei ongelmia ollut. Ja kamerahan kääntyy tutista ja kameran kääntymisnopeudenkin saa säätää. Ja yhdestä napista saat kameran suoraan taakse yhdellä painalluksella... Enkä järin voi kyllä ymmärtää miten kameraongelman team ninjan jätkät voisi korjata, kun ruudulla oleva nysväilijä siirtyy metrejä sadasosassa. Tietty kamera voisi olla vähän korkeammalla ja täten kattaa suuremman alan mutta eeenpä tiedä.

Toivottavasti nyt ei sitten kokopelin yhteydessä kameraongelmat nosta päätään niin paljon että se pilaa pelikokemuksen.

Mutta noh, esim spider-man 3:n läpipelattuani totesin ettei kamerassa ollut mitään vikaa, vaikka kaikki oli kironnut sen alimpaan helvettiin. Tai no, kyllähän se nyt JOSKUS kääntyi hölmösti mutta eipä mitään mikä järin haittaisi. After all, ei se hahmo siellä ruudullakaan näe 360astetta joka suuntaan - miksi pelaajan pitäisi ;)

No juu. Tiedän mitä odotan, aikeissa ostaa.

Kameraongelmilla meinaan nyt sitä että pelissä on aivan liikaa kapeita käytäviä jotka tursuaa vihollisia ja niissä tilanteissa kamera ei oikein tiedä missä sen pitäisi olla tai mihin se haluaisi mennä. Kaikissa muissa tilanteissa, paitsi suoraan juostessa tai laakealla areenalla, kamera kampeaa koko ajan sivuun tai hahmon eteen. Kymmeniä kertoja huomasin pieksäväni vihollista kohti kuvaruutua, jolloin on vaikea saada mitään käsitystä koko taistelutilanteesta, senkin takia että pahiksia on yleensä se 5-7 samalla kentällä (vai pitäisikö sanoa tunnelissa?)

Loppuvaiheessa peliä hermot oli jo menetetty ja nakutin jatkuvasti R2:sta (vai mikä RT vai RB se on?) pitääkseni kuvakulman edes jotenkin kurissa. Samaan aikaan kun ei voi oikoa kameraa ja piiskata mörköjä, jos ei ole kahta (oikeaa) peukaloa. Ja onhan se kuvakulma minunkin mielestäni liian matalalla...

Henki ei kuitenkaan lähtenyt kertaakaan suoranaisesti kameraongelmien takia, mutta eipä lähtenyt ekassa Kingdom Heartsissakaan. Olen aina pitänyt Ninja Gaiden Blackia kllinisen taitopelaamisen tärkeimpänä työkaluna, jossa koko kameran hallinta oli vain yhdestä napista kiinni. Jos et näe pelissä eteesi, se on oma vikasi. Kakkosessa tämä ei enää päde.

Pakko on sanoa, että demoa pelatessani seisoin sohvalla ja huusin BOOM!!! kun olin taas fileroinut vihulauman erittäin tyylikkäästi.
Ja mitkä kameraongelmat, itsellä ei ollut mitään ongelmia kameran kanssa.
Niin, ja kyllähän ne sonyan tissit hyllyvät varsin mallikkaasti :)

Pelin tiedot

Arvostelussa: 
Arvosteltu versio: 

Arvostelukappale oli promoversio. Kiitokset arvostelukappaleesta Microsoftille.

Tähän liittyvää