Klassikkosarja Wolfensteinin paluu elävien kirjoihin yllätti laadukkuudellaan keväällä 2014. The New Order oli väkivaltainen, itsevarma ja itsetietoinen. Onnistuminen ei olisi kuitenkaan tullut puskista, jos olisi ollut kartalla MachineGamesin taustoista. Ruotsalaistudion konkaritiimiin nimittäin kuuluu Starbreezen veteraaneja, jotka olivat sulattamassa The Chronicles of Riddickiä ja The Darknessia menestyksekkäästi pelimuottiin. Näiden teosten perintö näkyy myös uudessa Wolfenstein II: The New Colossuksessa: se tempaisee mukaansa yksityiskohdillaan ja pysyy tiukasti omalla tontillaan. Jatko-osa ei taasen pääse yllättämään laadukkuudellaan.
Ajatus natsien hallitsemasta Amerikasta kuulostaa vähemmän kaukaa haetulta kuin vielä pari vuotta sitten. Tästä asetelmasta The New Colossus kuitenkin lähtee liikkeelle sotasankari William B.J. Blazkowiczin keräillessä itseään edellisen seikkailun loppuhuipennuksesta. Ylpeät Yhdysvallat pistettiin polvilleen atomipommeilla, jotka musersivat kansan taistelutahdon ja New Yorkin Fallout-henkiseksi postapokalyptiseksi romuläjäksi. Amerikkalaista kapinaa ja vallankumousta viritellään saksalaisilta kaapatussa jättimäisessä, ydinaseilla siunatussa sukellusveneessä, joka vie Blazkowiczin ja kumppanit ympäri Yhdysvaltoja apujoukkoja värväämään. Taustalla häämöttää jatkuvasti lentävällä linnoituksellaan kapinallisia metsästävä Frau Engel.
Viimeisellä rannalla
Absurdit mutta absoluuttisen viihdyttävät juonenkäänteet pitävät huolen, ettei New Colossusta voi ottaa kovin vakavasti. Aihepiirin vuoksi tarinaa voisi pitää kommenttina nykyisestä maailmantilanteesta, mutta ilmeisesti se ei ole ollut tarkoituksena, mikä tuntuu hiukan hukatulta mahdollisuudelta. Natsit esitetään pelissä yksiulotteisina pahiksina, joita voi tappaa vailla tunnontuskia, eikä verta tässä suhteessa säästellä. Lähimmäksi inhimillistä natsia pääsee Blazkowiczin isukki, joka silti jää enemmän kliseisen väkivaltaisen isähahmon rooliin. Taustalta voi ehkä aistia viestin, että ihmiset tekevät pahoja asioita ilman hakaristejäkin. Päähahmo puolestaan painiskelee alati lähistöllä vaanivan kuolevaisuuden kanssa, vaikka arjalaisen ilmentymää ei kykene käytännössä mikään lopullisesti tappamaan.
Ennen kaikkea Wolfenstein II:n pelimaailmassa ja hahmoissa on kiinnitetty huomiota yksityiskohtiin, vaikka heti alkuun ei siltä tunnu. Natsia kaatuu pääasiassa kolkoissa betoni- ja teräsmiljöissä, jotka näyttävät hyvältä sekä tasapainottelevat onnistuneesti avoimen ja suoraviivaisen välillä. Seinien julisteet julistavat estoitta kolmannen valtakunnan ilosanomaa. Viitseliäs voi poimia pöydiltä ja hyllyiltä lehtileikkeitä sekä muita tarinalisukkeita, jotka auttavat maalaamaan karikatyyrista kuvaa natsien ikeen alle vaipuneista Yhdysvalloista ja vaihtoehtoisista faktoista. Sukellusveneelle kerääntyy tarinan edetessä massiivinen kaarti hahmoja, joiden puuhasteluja pysähtyy tarkastelemaan mielenkiinnolla aina tehtävien välissä. Wolfenstein II onnistuu pitämään toverit uskottavina ja oudolla tapaa läheisinä, vaikka väkivalta ja kirosanat tuntuvat toisinaan itsetarkoitukselliselta ja juonenkäänteet vievät fantasiaa vaihtoehtoisesta aikajanasta kirjaimellisesti kiertoradalle.
Kaikki pois piiloistaan
Taistelukentällä pelaaja saa ainakin periaatteessa valita lähestymistapansa. Blazkowicz voi useimmiten hiiviskellä natsien kintereille ja pistää ne kylmäksi yksi kerrallaan ilman tulitaistelua. Vaivannäkö palkitaan karuilla mutta makeilla teloitusanimaatioilla. Oikeastaan Wolfenstein II kuitenkin kerjää pelaajaa ottamaan rynkyn yhteen ja haulikon toiseen käteen sekä pistämään ranttaliksi. Äänenvaimentimen saa asennettua vain pistooliin ja konepistooliin, joten natseja ei voi nitistää turvallisen etäisyyden päästä. Muutenkin suurin osa aseista istuu paremmin rajuun roiskimiseen kuin pikkutarkkaan snaipperointiin. Blazkowiczin terveysmittari puolestaan vuotaa yli kunnes saavuttaa tietyn, yllättävän matalan pohjatason, joten jos bonusenergiat haluaa käyttää hyödyksi, suoraan päälle käyminen tuntuu luonnolliselta vaihtoehdolta. Ja mikäs siinä rellestäessä, kun vauhdikas toiminta soljuu mukavasti, vaikka ruudunpäivitys usein siitä täydestä kuudestakympistä putoileekin.
Messevistä aseista ja lähitaisteluanimaatioista huolimatta räiskintää vaivaavat pienet kauneusongelmat. Destinyn kaltaiset hyperresponsiiviset ammuskelut ovat totuttaneet pelaajat välittömään osumapalautteeseen molempiin suuntiin. Wolfensteinissa vihulaisten reaktiot ovat tyydyttävällä tasolla, mutta pelaajalle kuolema iskee toisinaan yllättäen, kun audiovisuaalista palautetta otetuista osumista annetaan kitsaasti eikä terveysmittaria ehdi alati tuijottamaan. Ongelma korostuu tilanteissa, joissa vihollisia viskataan kiusaksi kauhalla eikä lusikalla. Käytännössä vaikeustaso nousee näissä kohtaa yllätyksellisesti. Liekö kehittäjien vision mukaista turhauttaa pelaajaa tai laittaa ajattelemaan, mutta yksi näistä tilanteista paljastuu vieläpä Blazkowiczin hourailuksi ja todellisuudessa merkityksettömäksi taisteluksi.
Wolfenstein II:n räiskintä ei muutenkaan tee mitään ennennäkemätöntä. Alun tykitys pyörätuolilla lupailee hyvää, mutta ensimmäiset tunnit menevät edellisestä pelistä tutuissa merkeissä. Keskivaiheen tienoilla pelaaja saa valita yhden kolmesta eri vipstaakkelista, jotka parantavat Blazkowiczin taistelukykyjä. Mega-arjalainen oppii joko tunkeutumaan pieniinkin ilmastointikanaviin, rynnimään viholliset ja ovet palasiksi tai nousemaan korkeuksiin eräänlaisten mekaanisten puujalkojen avulla. Kaikki apuvälineet päivityksineen voi haalia sivutehtäviä suorittamalla, mutta ne eivät pientä maustetta kummemmaksi lisukkeeksi paisu. Suoraviivainen kehitysjärjestelmä sen sijaan ansaitsee edelleen kiitosta, sillä hahmon ominaisuudet paranevat kuin huomaamatta.
The New Colossuksesta tekee nykymittapuulla erikoisen moninpelin täydellinen puuttuminen. Mittava kampanja sivutehtävineen ja tuleva lisäsisältö tarjoavat kuitenkin enemmän kuin riittävästi viihdykettä. Korkeat tuotantoarvot näkyvät laadukkaissa välivideoissa ja ääninäyttelyssä, jotka auttavat tekemään niistä hiljaisemmista hetkistä yhtä mieluisia kuin tulitaisteluista. Moninpeliä ei siis todellakaan jää kaipaamaan. Ilmankin sitä The New Colossus on hyvää jatkoa Wolfensteinin ja Doomin kunniakkaalle paluulle.