Lepakkomiehen joutsenlaulu

Kesällä julkaistu neljäs Arkham-seikkailu kohosi otsikoihin lähinnä huonosti tehdyn PC-version ansiosta. Muuten peli ei juuri huomiota kerännyt. Jossain määrin tämä saattoi johtua muista kovista julkaisuista, mutta Batman: Arkham Knightin läpäistyään on myönnettävä vian olleen lähinnä pelissä itsessään. Rocksteady-studion viimeinen Batman on suuri pettymys: niin suuri ettei sitä haluaisi tunnustaa edes itselleen.

Gotham City on jälleen vaarassa. Asukkaat on evakuoitu ja pahikset temmeltävät kaduilla vapaana. Variksenpelätin uhkaa levittää toksiiniaan ilmaan, poliisit ovat linnoittautuneet omalle asemalleen ja kaikki muutkin superpahalaiset näyttävät aktivoituneen. Uutena kukkona tunkiolla heiluu mystinen Arkham Knight, joka tuntuu tietävän Batmanin liikkeistä ja toimintatavoista kaiken. Tästä tulee pitkä yö.

Rosvojahti on kuitenkin vasta puolet työnkuvasta. Se toinen kamppailu käydään Lepakkomiehen pään sisällä. Aivan alkumetreillä Bruce Wayne altistuu Variksenpelättimen toksiinille, mikä aiheuttaa hallusinaatioita läpi pelin. Nämä päänsisäiset tilanteet ovat kekseliäitä ja sisältävät runsaasti dialogia. Batmanin päänsisäiset kamppailut ovat niin onnistuneita, että koko tarinan olisi voinut rakentaa pelkäksi Variksenpelättimen luomaksi hallusinaatioksi.

Loistavasti kerrottu tarina

Rocksteady on aina osannut kertoa tarinan varsinkin silloin, kun asetettu toimintaympäristö pysyy lineaarisen hallittuna. Usein varsin pitkiksi venyvät päätehtävät muodostuvatkin kokonaisuuden parhaaksi anniksi. Varsinaiset peliosuudet vaihtelevat saumattomasti välivideoiden ja keskustelujen kanssa, jolloin immersio säilyy ehjänä kaiken aikaa. Lataustauot onnistutaan piilottamaan niin taitavasti, että soisin vastaavien käytäntöjen yleistyvän peleissä muutenkin.

Tekijöiden luoman tunnelman merkitystä ei voi ylikorostaa. Ensitahdeista asti pelaaja todellakin tuntee olevansa Batman elävässä kaupungissa. Kevin Conroyn ikonista ääntä kuullaan tällä kertaa enemmän kuin aiemmin, mikä on erittäin positiivista. Musiikki on jo tutuksi tullutta mahtipontista jytkettä onnistuen aina tukemaan käsillä olevaa tilannetta loistavasti. Harmillisesti päätarina ei lopulta ole kovin ihmeellinen tai yllätyksellinen sinänsä. Mahtavaksi sen tekee tapa, jolla juonenkäänteet kerrotaan.

Entä se muu tekeminen?

Valitettavasti päätarinaa lukuun ottamatta melkein kaikki muu on enemmän tai vähemmän kompuroivaa. Sivutehtäviä on monenlaisia, mutta niillä kaikilla on samat ongelmat. Ensinnäkin suoritus on yhden ja saman kaavan toistoa, mikä käy todella nopeasti tylsäksi. Pisteenä iin päällä tapahtumapaikat kerrotaan yleensä vain summittaisesti, mikä johtaa turhaan harhailuun oikean paikan löytämiseksi.

Toisekseen sivupoluilla eteneminen linkittyy vahvasti päätarinan kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että sivupolkuihin syventyäkseen kannattaa ensin läpäistä päätarina. Toisaalta loppuun päästyään ei välttämättä enää kiinnosta tehdä itseään toistavia puhdetöitä. Rocksteadyn ratkaisu rajoittaa keinotekoisesti sivutehtävien suorittamista on yksinkertaisesti ärsyttävää ja tuntuu lisäksi tarpeettomalta. Pahinta kuitenkin on, että täydellisen loppuratkaisun nähdäkseen nämä iltapuhdehommatkin pitää tehdä.

Lepakkoauto yskii ja paukkuu

Toinen merkittävä peli-ilon latistaja on Batmanin lepakkoauto. Kärrystä on selvästi haluttu tehdä keskeinen osa kokemusta, ja siinä on eräällä tavalla onnistuttu. Autoa käytetään läpi pelin, mutta nämä pakotetut osiot eivät istu muuhun pelattavuuteen mitenkään päin luontevasti. Päinvastoin huristeluosuudet onnistuvat joka ainoa kerta rikkomaan vauhtiin päässeen nautinnon. Kärryn käyttäminen ei koskaan ole yhtä antoisaa kuin se perinteinen pelaaminen: hiivitään varjoissa, liidellään öisen Gotham Cityn yllä, tutkitaan rikospaikkoja ja piestään pahiksia. Tekijät ovat ehkä jossain vaiheessa ymmärtäneetkin tämän, mutta silloin kokonaisuuden muuttaminen ei ole ollut enää mahdollista. Lepakkoauton rakentaminen keskeiseksi osaksi pelikokemusta on ollut virhe.

Lepakkoauton rakentaminen keskeiseksi osaksi pelikokemusta on ollut virhe.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta päätarinan haluaa läpäistä nähdäkseen, mitä lopulta tapahtuu. Sinne pääseminen vain muuttuu työksi liian aikaisin: hetkellisiä nautinnon osuuksia seuraa välittömästi yksitoikkoisen puurtamisen jakso, ja tämä vaihtelu säilyy loppuun saakka. Toinen pelillisesti ärsyttävä seikka on, että käsillä oleviin tilanteisiin on aina vain se yksi ratkaisu. Esimerkiksi hissin ohutta lasi-ikkunaa ei voi rikkoa, jos tekijät haluavat Batmanin räjäyttävän vastapäisen seinän rikki.

Batman tappelee talossa ja puutarhassa

Lepakkomiehellä pelaaminen sinänsä toimii yhtä loistavasti kuin ennenkin. Tappelut hoidetaan edelleen tanssimaisen tyylin keinoin. Tärkeintä näissä kahinoissa on nappien painelun rytmi, ja sen menettäminen johtaa yleensä edellisen pelitilanteen lataamiseen. Loppua kohti tappelut muuttuvat haastavammiksi lähinnä siksi, että pahikset kannattaa piestä tietyssä järjestyksessä. Pelimekaniikka vain ei ole mitenkään päin tarkka tällaiseen. Näin ollen kohteensa löytäminen, tai vastaavasti jonkin tietyn kohteen välttäminen, muuttuu ajoittain ärsyttävän hankalaksi ja vieläpä väärästä syystä. Yleensä ensiksi kannattaa piestä kavereitaan herättelevät lääkintämiehet ja jättää viimeiseksi Goljatin kokoiset panssaroidut jättipahikset.

Rivirikollisten pieksennän ohessa käydään pomotaisteluja. Nämä kohtaamiset ovat yleensä suuria pettymyksiä. Tappeluilla on moderni kuori siinä mielessä, että ne ovat monivaiheisia edistäen samalla tarinankerrontaa muutenkin. Pomotappelut tuntuvat kuitenkin enemmän pulmatehtäviltä kuin haastavilta taisteluilta. Ja mikä pahinta: kun sen oikean ratkaisun on keksinyt, tätä samaa sapluunaa toistetaan 3-5 kertaa peräkkäin koitoksen loppumiseen saakka.

Liian tarinavetoinen avoimen maailman peliksi

Batman: Arkham Knightissa on hienosti kerrottu tarina, joka ei kuitenkaan istu niihin puitteisiin, joihin tekijät ovat sen asettaneet. Avoin maailma ei sovellu lineaarisen tarinavetoiseen päätarinaan, joka taas aiheuttaa keinotekoisia rajoituksia maailman tutkimiseen ja sivutehtävien suorittamiseen. Lepakkoauton mukaan ottaminen rikkoo kokonaisuuden pahasti, koska autoiluosuudet eivät istu muuhun kerrontaan luontevasti. Rocksteadyn ydinosaamista on heidän tapansa kertoa tarinaa, mutta kaikki sen ulkopuolelle jäävä kärsii pahasti itseään toistavuudesta ja keinotekoisista rajoituksista.

On todella ikävää, että Rocksteadyn viimeinen Batman-peli ei saavuttanut aiempien Arkham-seikkailujen tasoa. Pakko se on myöntää: Batman: Arkham Knight on yksi harmillisimpia pettymyksiä vuonna 2015.

Kommentit

Vaikka peli nyt oli pettymys niin ei siitä saa kahden tähden peliä sitten tekemälläkään. Ja varsinkin tämä kohta iski pahasti silmään "Pisteenä iin päällä tapahtumapaikat kerrotaan yleensä vain summittaisesti, mikä johtaa turhaan harhailuun oikean paikan löytämiseksi" niin Batman on tosiaan "Worlds greatest detective" niin kuvaan kuuluukin, että jotain pitää tehdä itse, ei kaikki pidä olla heti tässä ja nyt.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi