Metal Gear Rising: Revengeance lukeutuu peleihin, joiden kehitys on venynyt huolestuttavan pitkään, mikä ei yleensä lupaa hyvää lopputuloksen kannalta. Itse Metal Gear -sarjan isänä tunnettu Hideo Kojima esitteli hopehapsisen Raidenin seikkailuihin keskittyvää spinoffia jo vuoden 2009 E3-messuilla. Miehen vetämä Kojima Productions kohtasi kuitenkin suuria vaikeuksia nopeatempoisen miekkailumäiskeen toteuttamisessa. Japanilaisstudio turvautui lopulta maanmiestensä apuun, jotta projekti saataisiin kunnialla päätökseen. Jälkikäteen voidaan todeta ratkaisun olleen oikea, sillä toimintaspesialisti Platinum Gamesin hellässä hoivassa syntyy erittäin nautittavaa jälkeä.

Miekan säilä on sanaa mahtavampi

Kehittäjän ja tyylin vaihtumisesta huolimatta uunituore nimihirviö lukeutuu tarinallisesti pääsarjasta tuttuun kaanonin. Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriotsin tapahtumista hypätään neljä vuotta eteenpäin, ja sotateollisuutta pyörittävät edelleen yksityisesti rahoitetut armeijat. Kakkososan epävarmasta nuorukaisesta äärimmäisen vaaralliseksi tappajaksi kouliintunut Raiden elättää itsensä ja perheensä tekemällä keikkaa Maverick Security -turvayritykselle. Alussa normaalilta vaikuttava saattotehtävä menee pahoin pieleen, kun kilpailevan Desperadon palkkasoturit ovat kyllästyneet vallitsevaan rauhan aikaan. Lyhyen turpaan oton jälkeen nuollaan haavat ja lähdetään entistä ehompana maksamaan kalavelkoja noin kuusi tuntia kestävän seikkailun aikana. Tosin varsinainen peliaika jää huomattavasti suppeammaksi runsaslukuisten välivideoiden vuoksi.

Avukseen taisteluihin Raiden saa lähes yliluonnollisia kykyjä suovan haarniskan lisäksi uskollisen miekkansa, joka viiltää kirjaimellisesti vaikka läpi harmaan kiven. Suurimpana yksittäisenä jippona teräasetta pääsee heiluttamaan hidastetusti analogitatin avulla. Vihollisten riittävän pehmityksen jälkeen aktivoituvat myös Zan-Datsu-viimeistelyt. Onnistuessaan tarkkaa sivallusta vaativa liike palkitsee pelaajan palauttamalla energiapalkit täyteen loistoonsa, kun Raiden jalostaa vastustajilta brutaalisti revityt sisuskalut omiin käyttötarkoituksiinsa.

Punaväriä ei pihdata muutenkaan, sillä verta vuodatetaan kuutiokaupalla. Alkuun jopa liioitellun puolelle valahtava hurmeisuus herättelee sisäistä kukkahattutätiä, mutta irtoileviin raajoihin turtuu nopeasti. Osaltaan väkivaltaisuutta yritetään selittää tarinassa, kun sodankäynnin etiikkaan liittyvä filosofointi nousee yhdeksi teemaksi. Juonikoukerot eivät sentään sukella yhtä syviin vesiin kuin Snaken viimeisimmässä seikkailussa, vaikka välivideoita nähdään tiheään. Lukuisten näytösten dialogi ja kerronta edustavat perijapanilaista tyyliä niin hyvässä kuin pahassa, mutta tyylikkäiden toimintakohtausten näyttävyyttä ei käy kiistäminen. Mikäli pääosassa seikkailisi anonyymi sankari, alkaisivat pelattavuuden alati keskeyttävät osiot ärsyttää. Nyt ne tuovat pääsarjasta tuttua tunnelmaa hektisen menon keskelle. Mukaan ängetään jonkin verran reaktiotestejä, mutta ne eivät ärsytä tällä kertaa liiaksi.

Vastapallolla voittoon

Hidastettu analogimiekkailu muodostaa ainoastaan osan Metal Gear Rising: Revengeancen pelattavuudesta. Taisteluissa käytetään runsaasti perinteisiä kevyitä ja raskaita iskuja sekä niiden yhdistelmiä. Sen sijaan totuttelua vaatii omalaatuinen torjuntamekaniikka. Raiden ei turvaudu lainkaan perinteiseen yhden napin kilpikonnapuolustukseen tai salamannopeisiin väistösäntäilyihin, vaan hyökkäys on paras puolustus. Vihollistykitys kilpistetään tarkkaan ajoitetuilla ja suunnatuilla vastaiskuilla. Alkuun logiikka tuntuu järjettömältä muissa peleissä hyväksi todettuun kaavaan verrattuna, mutta kärsivällisen harjoittelun jälkeen uusi tyyli alkaa iskostua selkärankaan. Tosin lyöntinapin alle sijoitettu vastaisku aiheuttaa treenistä huolimatta virheliikkeitä, kun Raidenin ja pelaajan ajatukset eivät aina mene yksiin. Suunnitteluratkaisun suurimpana etuna yleinen tempo pysyy taisteluissa poikkeuksetta hektisenä. Vauhtia tuo myös ninjajuoksu, jonka avulla Raiden pystyy seinäkiipeilyn lisäksi kiertämään hitaimpien vastustajien ympärillä kehää jakaen samalla nopeita iskujaan.

Mikäli omalaatuinen torjuntamekaniikka ei aukene pelaajalle, edessä on taatusti kivinen tie. Rivivihollisista selviää villisti rämpyttämällä, mutta viimeistään pomomatseissa noutaja kutsuu soitellen sotaan lähteneitä miekanheiluttajia. Kohtaamiset keskijohdon kätyreitä vastaan maistuvat poikkeuksetta todella maittavilta juuri sopivan haasteensa vuoksi. Selkeästi emosarjalle uskolliseen tyyliin luodut karikatyyrit saavat tunnelman nousemaan jo taistelua edeltävissä videoissa. Välipomot noudattavat kukin omanlaistaan selkeää taistelulogiikkaa, jonka oivaltaminen on avain voittoon. Sen enempää spoilaamatta erityismaininnan ansaitsee lopun eeppiseksi venyvä mittelö. Pääpahiksen nujertaminen jättää erityisen hyvän jälkimaun seikkailulle.

Asekatras karttuu sitä mukaa, kun merkittävämpiä vastustajia saatellaan manan maille. Lähitaisteluun kakkosaseiksi pyhitettyjen keppien ja tikarien lisäksi mukaan tarttuu sinkoja ja erilaisia kranaatteja. Tosin kankean käytettävyytensä vuoksi tussareita tai räjähteitä ei kannata hyödyntää kuin viimeisessä hädässä. Tuttuja vivahteita sarjan faneille tuovat energiapakkaukset sekä muut enemmän tai vähemmän tarpeelliset tavarat, kuten piiloutumislaatikot. Laatikot eivät mene täysin harakoille, sillä Raiden osaa yhä hiipimisen jalon taidon. Pääpaino nojaa kuitenkin rehdisti suoran toiminnan puolella. Tästä kielivät esimerkiksi ominaisuuksien paranteluun tarvittavat pisteet, joita ei varjoissa lymyilemällä tienata.

Viikonlopun viihdepaketti

Platinum Gamesin kädenjälki näkyy vauhdikkaan pelattavuuden lisäksi hiotussa visuaalisessa annissa. Pääosin silkinpehmeä ruudunpäivitys notkahtaa Sonyn kohtapuoliin antiikkisella konsolilla silloin tällöin, mutta kyse on yksittäisistä kauneusvirheistä. Jostain toki täytyy sulavuuden nimissä karsia, joten ympäristöt näyttävät aavistuksen autioilta. Kuitenkin puhtaasti tekniseltä kantilta tarkasteltuna Metal Gear Rising: Revengeance on äärimmäisen vakuuttava taidonnäyte. Audiopuoli jää japanilaistuotoksille tyypillisesti vaatimattomaan rooliin, eivätkä dubbauksetkaan herätä koviin länsimaisiin tuotantoarvoihin tottuneissa suuria hurraahuutoja.

Kokonaisuutena Metal Gear -saagan pitkään odotettu sivujuonne lunastaa monet lupauksensa, vaikka ei aivan täyspottiin ylläkään. Loppuarvosanaa eniten rokottaa kameraongelmat. Ilmiö riivaa monia genren edustajia, mutta tavallista nopeatempoisemmassa Risingissä se myös häiritsee tavallista enemmän. Lisäksi ensimmäisen läpipeluun jälkeen peli ei kovasta yrityksestään huolimatta onnistu houkuttelemaan ainakaan välittömästi uusintakierrokselle, toisin kuin esimerkiksi DmC Devil May Cry. Kehittäjät eivät ole kuitenkaan lähteneet tuhlaamaan paukkujaan puolivillaiseen moninpeliin ja hyvä niin. Aivan ilman tarinan ulkopuolista sisältöä ei jäädä, sillä taitojaan pääsee hiomaan virtuaalitehtävissä.

Virkistävän överiksi vedetty mäiske ryyditettynä sopivan pöhköllä tarinalla ja komeilla puitteilla viihdyttää takuuvarmasti yhden läpipeluun verran, mikä täyttää hyvän pelin tunnusmerkit. Raidenin miekka on yhä erinomaisessa terässä, joten toiminnan ystävien ei kannata jättää tätä kokematta.