Open Season

Kun teattereissa alkaa pyöriä jokin elokuva, jonka hahmoista saa rutistettua jos jonkinlaista oheistuotetta, aiheeseen liittyvää peliä ei yleensä tarvitse odottaa kauan. Fantasia- ja animaatioelokuviin tämä pätee erittäin hyvin, eikä viime syksynä ilmestynyt Open Season, joka tunnetaan Suomessa nimellä Karvakamut, ole poikkeus. Nopeasti kyhättyjen lisenssipelien tapaan tekele on julkaistu melkeinpä kaikille kaupallisesti kannattaville alustoille, eikä mikään versio ole nauttinut erityisen suosiollista arvostelumenestystä. Alle keskinkertaista tulosta on vaikea nostaa edes liikeohjauksella, varsinkin jos sitä käytetään näin mielikuvituksettomasti.

Ei ihan niin kuin elokuva

Elokuvana Karvakamut oli mainiota viikonloppuviihdettä, konsoliseikkailu taas on kaikin puolin niin geneeristä lisenssihuttua, että sille pitäisi melkeinpä määritellä oma lajityyppinsä. Pääjuoni seuraa edelleen Boog-karhun taivallusta metsän siimeksestä kotikaupunkiinsa, kun nykyajan mukavuuksiin tottunut citykarhu joutuu sattumien kautta keskelle ei-mitään. Koko perheen elokuva ei olisi mitään ilman päähenkilön rasittavaa seuralaista, joten Boogin mukana laahustaa tohelo peura Elliot. Peli mukailee elokuvan juonenkuvioita vain pääpiirteittäin ja kirjoittaa hyvin suuren osan metsän tapahtumista eri tavalla - tylsemmin ja itseään toistavammin.

Koko seikkailu on yllätyksettömän puuduttavaa vaellusta, jonka suunnittelu on mennyt pieleen aina lähtökohdista alkaen. Ensinnäkin peliympäristö on yksinkertaisesti tylsä. Vaikka matka alkaakin suuren metsän siimeksestä, alue on hyvin tiukasti rajattu ja etenemisreittejä on tasan yksi. Pelaajan kuljettamista eteenpäin kädestäpitäen alleviivaavat entisestään oikeaan etenemissuuntaan näyttävät nuolet, mutta kumma kyllä toimintojen opastus on vaillinaista. Karvakamut osaavat esimerkiksi hämätä metsästäjiä naamioitumalla puskiksi, mutta tätä ei kuitenkaan opasteta suoraan, vaan ohjeet on kaivettava esiin parin valikon takaa. Pelin suunnittelu pääsee loistamaan myös siinä, että välillä ohjaustapa vaihtuu lennosta molempien ohjainten käytöstä pelkän kaukosäätimen pitämiseen poikittain ilman minkäänlaista ilmoitusta.

Matkan varrella suoritetaan yksinkertaisia tehtäviä, joissa on yleensä kyse jonkin tai jonkun etsimisestä ja mahdollisesti myös viemisestä johonkin. Ravaus paikkojen välillä alkaa kuitenkin äkkiä toistaa itseään suuresti. Matkaa yrittävät kovasti vaikeuttaa metsän joka kolkkaa väijyvät metsästäjät, mutta Boog ja Elliot näyttävät pyssymiehille kaapin paikan. Pelin kohderyhmä huomioiden ei liene yllätys, ettei metsästäjiä päästä repimään kappaleiksi verenhimoisen karhun kynsillä ja hampailla, vaan pahisten taltuttamiseksi on rauhanomaisemmat keinot.

Kaikesta ei saa hauskaa edes heilumisella

Kelmit voi käännyttää kotimatkalle esimerkiksi juoksemalla niiden lähelle ja karjaisemalla raivokkaasti. Apuna hommassa käytetään myös muita eläimiä. Boog voi esimerkiksi kaasuttaa mökissä piileskelevän pyssysankarin ulos viskaamalla haisunäädän piipusta sisään, jolloin metsämies on alttiimpi muulle kiusalle. Lattean ja itseääntoistavan pelottelun välissä voidaan irroitella vaikkapa paiskomalla vihollisia läheisiin rotkoihin ja jokiin. Yksin pelattava tarina on nopeasti nähty, minkä jälkeen sillä ei ole juurikaan uudelleenpeluuarvoa. Mukana on myös seitsemän huonoa minipeliä, joiden parissa voidaan tuskailla yksin tai jopa kolmen kaverin kesken.

Open Season on esimerkkisuoritus siitä, miten Wiin potentiaalin voi hukata täydellisesti. Ja kuten pelialan seuraaminen on opettanut, koneelle julkaistaan valitettavan varmasti lapiokaupalla samanlaista tusinahuttua jatkossakin. Muiden alustojen perinteiset kontrollit on siirretty Wiin versioon miltei sellaisinaan, joten liikeohjausta ei juurikaan käytetä, ja siellä missä sitä käytetään, se tuntuu hyvin päälleliimatulta. Esimerkiksi esineet poimitaan napinpainalluksen sijaan kakenheilautuksella. Kamalin ja väkinäisin väkerrys on kuitenkin yksinkertaisiin kysymyksiin vastaaminen, muttei suinkaan nappeja painamalla tai edes valitsemalla vaihtoehtoa osoittimella ruudulta. Vastaaminen tapahtuu nyökkäämällä tai pudistamalla äärimmäisen tahmeasti ja hitaasti liikkuvaa virtuaalipäätä heilutellen osoitinta ruudulla. Ensimmäisellä kerralla en voinut kuin pyöritellä päätä, kun en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Myöhemmillä kerroilla vain itkin.

Pariin otteeseen päästään myös kallistelemaan Wiikakea ajeluosioissa, kuten laskiessa jokea pitkin puisella käymälällä tai vieriessä lumipallolla mäkeä alas. Ajelun suurin ongelma on siinä, ettei ohjattavuudessa ole juuri mitään tuntumaa, mikä saa hahmot säntäilemään minne sattuu ja pelaajan turhautumaan. Tämä rampauttaa ajeluosiot kokonaan, joten se niistä.

Luokatonta lisenssimoskaa

Open Seasonin onnistunein puoli on audiovisuaalinen toteutus, ja sekin vain siksi, että miljöö onnistuu näyttämään ja kuulostamaan jokseenkin samalta kuin valkokankaalla. Jos elokuvaa ei olisi vertailukohtana, kyseessä olisi kuitenkin vain ruma ja yksinkertainen peli, jonka tekninen toteutus ei olisi yllättänyt millään lailla edes viitisen vuotta sitten.

Jos taskussa polttelee puolisataa euroa, eikä Karvakamuista saa millään tarpeeksi, konsoliseikkailun sijasta kannattaa sijoittaa ennemmin vaikkapa elokuvan DVD- tai teräväpiirtopainokseen. Näin rahaa jää muuhunkin, eikä leffan katseleminen toistamiseen ole läheskään yhtä ankea kokemus kuin pelin pelaaminen. Tällaisia pelejä kohdattaessa pitäisi vain kaatua maahan, leikkiä kuollutta ja toivoa, että ne menevät pois.

Galleria: 

Kommentit

Harmi, ettei aika riittänyt tämän mestariteoksen testaamiseen toissa viikolla.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi