Operation Flashpoint: Dragon Rising on epävirallista jatkoa vuonna 2001 PC:lle julkaistuun ja äärimmäisen kehuttuun sotasimulaattoriin. Pelin kehittäneellä tsekkiläisellä Bohemian Interactivella meni sittemmin sukset ristiin julkaisija Codemastersin kanssa. Jälkimmäinen piti pelin nimen, alkuperäiset tekijät siirtyivät virallisen legendan perijä Armed Assaultin pariin. Konsoleille ja PC:lle julkaistu Dragon Rising on Codemastersin oma viritelmä, joka peloista ja tiiminvaihdoksestaan huolimatta ei ole kokenut liiallista tyhmentämistä.

Sodan kynnyksellä

Japanin lähellä sijaitsevasta Skiran saarelta löytyy rikas öljykenttä, mikä saa Kiinan miehittämään Venäjän hallussa olevan saaren historiallisiin oikeuksiinsa vedoten. Yhdysvaltain ja Venäjän välinen sotilasliitto vetää johtavan talousmahdin mukaan kuvioihin puolustamaan liittolaistaan. Reilun kahdensadan neliökilometrin kokoiselle saarelle laskeutuvat pelaajan ohjastamat vapauden sanansaattajat, joiden tehtävänä on ennaltaehkäistä konfliktin eskaloituminen täysmittaiseksi sodaksi.

Operation Flashpoint: Dragon Rising on ainoa varteenotettava sotasimulaattori konsoleille. Peli pyrkii noudattamaan reaalimaailman sääntöjä aina painovoiman vaikutuksesta luoteihin (kilometrin päästä tehty tiputus on aina ah, niin nautinnollista - toim. huom.) mahdollisimman tarkasti, mikä näkyy ennen kaikkea pakollisessa lähestymistavan muutoksessa. Rinta rottingilla -mentaliteetin sijaan peli lähes pakottaa pelaajan turpeisiin, sillä pienikin kurkistus kivennokareen toiselle puolelle saattaa päättää varomattoman pelaajan elämän vastustajan harhalaukaukseen – tai vähintään pudottaa hänet toimintakyvyttömäksi. Dragon Rising suosiikin joukkuetta, eikä yksilöratkaisua. Riippuen vaikeusasteesta, tämä ajatusmaailma iskostetaan masokistisin seurauksin selkäytimeen. Tosimiesten säännöillä, hardcorella, kentät pelataan alusta loppuun saakka ilman mahdollisuuksia tallennukseen, vailla selkeitä opasteita seuraavaan kohteeseen (kartta on ystäväsi) ja kuolemanpelko persiissä. Ainoa moitittava asia vaikeimmassa tasossa on se, etteivät nykyajan sotilaat kanna kompassia mukaan sotaan, minkä takia suunnan tarkistus pitää hoitaa vaivalloisesti kartan kautta. Kun kaveri huutaa vihollisryhmän olevan viidenkymmenen metrin päässä idässä, ei kartalla zoomailu ole ensimmäisenä mielessä. Kaksi helpompaa vaikeusastetta eivät suinkaan vähennä vihollisten määrää, heikennä heidän tarkkuutta tai kehnonna näiden tekoälyä, vaan ainoastaan lisää pelaajalle opasteita sekä väliaikatallenteita, joista kuolon korjatessa tilannetta jatketaan. Jo toiseksi vaikein onnistuu pilaamaan peli-iloa ja omaa taktista kykyä kiitettävästi, sillä peli näyttää tasan tarkkaan mitä reittejä pelaajan tulisi liikkua kohteisiinsa.

Nelihenkisen ryhmän johtajana pelaaja soveltaa laajaa pelialuetta, varusteitaan sekä operaation aikana löydettyjä kulkuvälineitä haluamallaan tavalla. Jälkimmäiset vaihtelevat panssarivaunuista taisteluhelikoptereihin, mutta yksinpelikampanjassa liikkuvuus tapahtuu pääasiallisesti jalkaisin. Kolmentoista kentän mittainen tarinaosuus jääkin tältä osin hivenen odotettua latteammaksi kokemukseksi, sillä vaihtelevuutta ei mahdollisuuksista huolimatta käytetä hyväksi. Osin vaakakupissa painaa alkuperäisen tsekkiläistuotoksen erinomaisesti rytmitetty ja kentiltään monipuolinen kampanja, mihin Dragon Risingia tulee vääjäämättä verrattua. Ison rintaman sodan sijaan Codemastersin tuotos luottaakin pienen ryhmän sabotointi- ja pelastustehtäviin.

Sodan tuntu välittyy kuitenkin erinomaisesti, vaikka kentät ovat rakenteellisesti tarkoin skriptattuja. Pelaajalle annetaan varsin vapaat kädet tehtävien hoitoon, mutta konfliktit edellyttävät tietyn näkymättömän rajan ylittämistä. Pahiten tämä näkyy muutamissa varjostustehtävissä, joissa kohde jatkaa etenemistään vasta katsekontaktin luotua. Vaihtelevasti käyttäytyvä tekoäly sekä laajan pelialueen mahdollistamat taktikoinnit pitävät kuitenkin huolen, etteivät tehtävät ole täysin identtisiä uudelleen pelattaessa. Skriptiluonteesta huolimatta Operation Flashpoint: Dragon Rising onnistuu tuomaan olohuoneeseen sodan skaalan ja ennen kaikkea sen arvaamattomuuden. Pelaaja ei suinkaan ohjasta yhden miehen armeijaa, vaan on vain pieni – joskin usein kriittinen – osa Skiran saarelle saapuvaa sotajoukkoa. Sivustatarkkailijan illuusiota rikotaan sopivasti ilmaantuvilla ilmaiskuilla, joilla horisontissa siintävä vihollisarmada pienennetään viimeistä elonkorjuuta varten.

Taistelutoverit

Vaikka operaatioihin saattaa parhaimmillaan osallistua kokonaisia joukkueosastoja, ei pelaajan komennettavana ole koskaan enempää kuin kolme ryhmäläistä. Yli-inhimillisillä aisteilla siunatut kanssatoverit ovat lähinnä eläviä tutkia, jotka huomaavat läheisessä pöpelikössä kykkivät puskajussit komentajaansa paremmin. Tietokoneen ohjastamien sotilaiden, niin omien kuin vihollistenkin, tekoäly on varsin onnistunut, vaikka naristavaa on myös helppo löytää. Suurin murheenkryyni ja osin pelin koodin bugisuudestakin riippuva tekijä on omien pelaajien jäätyminen, mikä saattaa pahimmillaan tietää muutaman vartin pelisession aloittamista aivan alusta. Ryhmäläisillä on myös tapana juuttua nurkkiin kiinni, mikä voi johtaa toisintoon virkaintoisen luutnantti Wintersin kohtaamisesta erään saksalaisryhmän kanssa risteyksen nokalla. Kokonaisuudessaan tekoäly toimii kuitenkin kiitettävästi. Viholliset koukkaavat harkitusti selustaan, antavat aktiivisesti toisilleen suojatulta ja hakeutuvat parempiin tuliasemiin, mikä tekee pienistäkin tulitaistoista varteenotettavia yhteenottoja.

Ryhmänjohtajan roolissa pelaaja ottaa luonnollisesti haltuunsa tiiminsä käskytyksen. Olkanapin taakse kätketty komentoruutu peittää ilmaantuessaan osan näkyvyydestä, mutta ei suinkaan pysäytä pelin kulkua. Siksi luotien viuhuessa viereisen kannon juureen komentorenkaalle tapahtuu kuin käskyille oikeassa sodassa: ne unohtuvat. Onneksi tekoäly osaa hoitaa tilanteet ilman erillistä opastustakin. Oman ryhmänsä ojennukseen määrätyt toiminnot ovat simppelit ja jäävät suurimmaksi osaksi käyttämättä. Miesten ryhmittäminen tiettyyn pisteeseen tai itsensä ympärille sekä tulitukseen liittyvät komennot ovat ainoat hyödylliset komennot. Liikkumistiheyden määrittely ja koukkauskomennot ovat lähinnä kosmeettisia, sillä vähänkään monipuolisemmissa käskytyksissä pelaaja joutuu turvautumaan karttanäkymään. Paitsi pitäessä jälleen pelitilanteen jatkuvana, kartta myös avautuu tuskallisen hitaasti, että sen kautta olisi alati muuttuvia strategioita järkevä vääntää. Eikä tällöinkään puhuta kuin vaihtoehtoisesta hyökkäyssuunnasta, jolla toki on suurikin vaikutus pelillisesti. Dragon Risingin tempo ensimmäisen laukauksen vaihdon jälkeen on vain yksinkertaisesti niin hektinen, että erilliskomennuksiin olisi aikaa.

Taktikointi hoituukin parhaiten yhteistyötilassa, johon voi osallistua maksimissaan kolme muuta ihmispelaajaa. Sama yksinpelikampanja sekä tukku lyhyempiä skenaarioita ovat pelattavissa ystävien kanssa. Kavereiden kanssa suunniteltu hyökkäys onkin monin verroin nautinnollisempi kokemus kuin tekoälyn ohjastamien solttujen kanssa, eivätkä puuhun juuttuvat sotilaatkaan ole riesana. Bugeilta ei kuitenkaan vältytä, vaan moninpeli niin yhteistyötilassa kuin verkkomatseissa on sooloversiota pahempi. Yksi räikeimmistä peli-ilon pilaajista on kanssapelaajien kykenemättömyys kerätä kuolleilta ruhoilta tai varustelaatikoista panoksia, mikä haittaa etenkin kenttien loppupään kahakoissa. Lisäksi katkeavat yhteydet, lagisuus ja pelitilanteen tallennuksen epäonnistumiset raivostuttavat etenkin vaikeimmalla vaikeustasolla pelatessa. Täysin moninpelikelvoton Dragon Rising ei suinkaan ole, ja erheet ovat lähinnä satunnaisia, mutta sitäkin kiusallisempia.

Nettikoodi ja seuranhakujärjestelmä jättävät niin ikää toivomisen varaa. Pelien haku on hidasta, eikä haluamaansa pelimuotoa pysty valitsemaan vasta kuin serverille tultaessa. Oletusvaihtoehtona on yhteistyötila, jota useimmat harrastavat kuitenkin kunnollisessa kaveriporukassa, eikä niinkään satunnaisporukan kanssa. Siksi verkkopelejä etsivän ensimmäiset sekunnit kuluvatkin odottaessa co op -tilan vapaita servereitä hakiessa, jonka jälkeen pystytään vasta vaihtamaan haluttuun pelimuotoon (ja odottamaan jälleen tovi). Vaihtoehtoiset tyypit ovat perinteinen tiimitappo sekä hyökkää ja puolustus -variaatio. Etenkin jälkimmäisessä on potentiaalia vaikka mihin. Parhaimmillaan, hyvässä porukassa ja viiveettömänä, Dragon Risingin moninpeli loistaakin, mutta valitettavasti yhdessä hitaan seuranhaun vuoksi nettikoodin viimeistelemättömyys on lähinnä luotaantyöntävä kokemus.

Mantusi nuo, niin pyöreät ja kauniit

Reilun kahdensadan neliökilometrin pelattavan alueen tarjoava Skiran saari ei vaihtele maantieteellisesti kuin korkeuseroissa. Vehreä pelialue on laaja, ja sitä myös käytetään hyväksi kenttäsuunnittelussa. Useiden kilometrien pituiset hölkät ovat peruskauraa saarelle laskeutuneille sisseille, ja yhtälailla silmäkantamattomiin levittyvä maisema on tappava kaikista ilmansuunnista. Metsiin piiloutuneet viholliset ovat vaikeasti havaittavissa niin läheltä kuin kaukaa, eikä tarkka-ampujia mieli edes kohdata. Luotien kulkeminen ilmassa sekä näihin vaikuttava painovoima toki sallivat uskaliaat avomaastojuoksut kaukaisen vihollisenkin edessä, mutta taisteluhelikopterin pörrätessä tienoolle, ovat metsän suojaisat oksat enemmän kuin tervetulleita. Realistisen samankaltaisesta visuaalisuudesta huolimatta maisemat tarjoavat varsin monipuolista vaihtelevuutta.

Graafisesti peli säilyttää näyttävän ulkoasun. Hahmot ovat hyvin mallinnettuja ja maisemat hyvännäköiset, etenkin, kun otetaan huomioon pelin valtava piirtoetäisyys. Silloin tällöin kuolleet hahmot saattavat jäädä pystyyn tai elävien raajat pullottaa seinien läpi, mutta kokonaisuudessaan Dragon Rising on ilo silmälle. Ruudunpäivitys pysyy siedettävänä kovimmissakin kahakoissa, joissa väkeä ja tulta on koko tienoon täydeltä. Aseiden vaihto, maihin meno ja kartta ovat aavistuksen tahmeat, eivätkä aina tunnu reagoivan pelaajan toiveisiin halutulla tavalla. Verkkopelissä nämä korostuvat entisestään.

Operation Flashpoint: Dragon Rising onnistuu tavoitteessaan, vaikka kilpaileekin yhtä aikaa ilmestyneen virallisen jatkajan kanssa paremman sotasimulaation tittelistä. Osin hieman turhaankin, sillä pääasiallisesti konsoleille tehty Dragon Rising ei edes yritä siihen monipuolisuuteen kuin tsekkiläinen vastustajansa. Codemasters voikin myhäillä tyytyväisenä tuodessaan konsolikansalle erilaisen taktisen tason sotasimulaation, joka tavoittaa suuren sodan paremmin kuin yksikään muu konsoleille ilmestynyt räiskintäpeli. Virheineenkin se on miellyttävä, ja ainoa, vaihtoehto.