Pokémon Diamond ja Pearl ovat käytännössä saman pelin kaksi eri versiota, joiden välillä on hyvin vähän eroavaisuuksia. Eriävät arvostelut ovat kaksi eri mielipidettä, joita voi soveltaa kumpaan versioon tahansa.

---

Pokémon-nimen alla on julkaistu ja julkaistaan niin paljon kaikkea tauhkaa toimintafiguureista ja piirrossarjoista huonoihin pikkupeleihin, että on aika helppoa unohtaa niin sanottujen varsinaisten Pokémon-pelien olevan todella laadukkaita japaninroolipelejä. GameBoylle aikoinaan julkaistu Pokémon Red söi ahnaasti pikku-Mikon kaiken vapaa-ajan ja nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin on arvostelijaparka jälleen säälimättömässä taskuhirviökoukussa. Ei kai sille mitään voi, että taas on ihan pakko kerätä ne kaikki.

Paljon enemmän kuin 150 pientä elefanttia marssi näin...

Kuten Pokémonin pääsarjan peleissä on ollut tapana, Pokémon Diamondissa pelaaja ottaa nuoren pokémon-kouluttajan roolin tavoitteenaan pokémon-mestarin, eli valtakunnan kovimman jätkän titteli. Tehtävään kuuluu pokémon-taistelun hallinnan lisäksi olennaisena osana myös tutustuminen mahdollisimman moneen monsterilajiin ja niiden kaappailu kokoelmantäytteeksi. Tämän lisäksi olisi myös hyvä pysäyttää Team Galacticin paha maailmantuhosuunnitelma. Enempää juonta pelissä ei olekaan, mutta eipä ole oikeastaan tarviskaan, kun seikkailu etenee uusien hirviötuttavuuksien avulla koko ajan mielekkäänä.

Tie pokémon-mestaruuteen on pitkä ja kulkee sangen tavallisia roolipelireittejä. Pelin alussa sankaripoika (voi olla tyttökin) lähtee kotikylästään tutkimaan suurta Sinnohin mannerta seuranaan vain yksi hirviönrimpula. Jokaisessa pusikossa odottelevat satunnaistaistelut villejä hirviöitä vastaan kuitenkin takaavat, että kohta pelaaja komentaa kokonaista kuuden hengen pokémon-joukkuetta. Villejä hirviöitä kesytetään niin metsissä, vuoristoissa kuin merelläkin. Otteluiden välillä hengähdetään kaupungeissa, käytetään omia hirviöitä kauneuskilpailuissa -- ihan tosi hei -- ja ostetaan kaupoista lääkesuihkeita ja muita yleishyödyllisiä tarvikkeita seuraavaa seikkailuetappia varten.

Taistelun huumaa

Pokémon-kamppailut ovat pelin sydän. Useimmat pelin taisteluista käydään yksi vastaan yksi -periaatteella, mutta seassa on myös runsaasti pariotteluja. Varsinaisen kärhämöinnin hoitavat taskuhirviöt, kun kouluttajat jakavat näille komentoja ja vaihtavat taistelukentällä kulloinkin riehuvaa örkkimörkkiä tilanteen mukaan. Pokémonit lyövät ja ammuskelevat toisiaan tuli- ja jääpalloilla, köynnöksillä, kivenmurikoilla ja tuomiopäivän lasersäteillä kunnes kilpakumppanin osumapisteet putoavat nollaan. Tätä jatketaan kunnes toinen joukkueista on täysin tyrmätty. Pokémonit saavat onnistuneesta koitoksesta palkkioksi kokemuspisteitä, joiden myötä niiden voima, nopeus, hyökkäysvalikoima ja muut vastaavat tärkeät ominaisuudet kasvavat. Hävinnyt kouluttaja taas lahjoittaa voittajalle osan rahoistaan.

Kamppailut ovat kiitettävän taktisia, vaikkei tämä mikään Steel Panthers olekaan. Oman pokémon-joukkueen kokoonpanoa, elementtityyppejä ja liikelistoja on mietittävä melko tarkkaankin, ettei tietyntyyppisiä otuksia käyttävä vastustaja pääse pieksemään koko tiimiä kasaan muutamalla osumalla. Vaikka selvisin lähes koko pelistä käyttämällä pääasiassa vain kahta pokémonia, olivat pelin viimeiset kamppailut pokémon-liigan superkouluttajien ja hallitsevan mestarin kanssa täysin pystysuoraa ylämäkeä. Hämmentävästi selvisin loppuotteluun asti, mutta onneni loppui kun tuliapinani olisi pitänyt voittaa yksin kuusi vastustajan hirviötä – joista heti ensimmäinen oli tietysti tulihyökkäyksistä viis veisaava hiekkapokémon. Onneksi peli rankaisee kamppailun häviämisestä vain rahavarojen puolittumisella. Tappiosta läksyni oppineena hain pelin alkupuolen kummitusmetsästä itselleni haamupokémonin ja järjestin liigassa vuosituhannen turpasaunan.

Pokémon Diamondissa riittää pelattavaa myös lopputekstien jälkeen. Sinnohin kentillä piileskelee noin 150 erilaista taskuhirviötä, joiden näkeminen kaappaamisesta puhumattakaan vaatii melkoista omistautumista pelille. Kaislikoita suhisuttavat eri pokémonit vuorokaudenajasta riippuen, ja onpa osa monstereista löydettävissä vain tiettynä viikonpäivänä. Tämän lisäksi osa pokémoneista muuttuu kokonaan uusiksi lajeiksi esimerkiksi saatuaan tarpeeksi kokemuspisteitä tai täytettyään jonkun muun ehdon. Mukana on myös pari hirviötä, jotka täytyy vaihtaa pelin Pearl-version omistavalta kaverilta. Lienee selvää, että täyden pokémon-kirjaston keräämiseen uppoaa hurja määrä aikaa.

Kuten pelin muukin sisältö, Pokémon Diamondin grafiikka toimii hyvin. Taistelujen ulkopuolella lintuperspektiivistä tarkkailtavaan näkymään on sekoitettu sekä polygonirakennelmia että vanhoja kunnon sprite-ukkoja. Kamppailuissa taas katsotaan vähän tylsien pokémonien still-kuvien heilumista ja erilaisia vilkkuvaloja. Taistelukuvitus on vähäeleistä ja korkeintaan GameBoy Advance -tasoa, mutta kuitenkin selkeää ja toimivaa. Niin ikään selkeästi soi myös iloinen rallattelumusiikki DS:n kaiuttimista, mutta pokémonien rääkäisyt ovat yhä niitä samoja hirveitä kaiuttimen häiriöääniltä kuulostavia särähdyksiä, joita kuunneltiin ensimmäisten Pokémon-pelien parissa. Jokohan niistä päästäisiin pelisarjan seuraavalla sukupolvella eroon?

Hiottu timantti

DS:n nettiominaisuuksien hyödyntäminen on kuitenkin ehkä tärkein Diamondin mukanaan tuoma uudistus. Kaverikoodeja vaihdettuaan pelaajat pystyvät vaihtelemaan hirviöitä keskenään ja ottamaan myös joukkueistaan mittaa taistelukentillä, joten kaverittomatkin pokémon-olmit saavat mahdollisuuden täydelliseen örkkikokoelmaan ja maukkaisiin voittoihin vastustajatiimeistä. Global Trading Station -toiminnon avulla pystyy vaihtelemaan otuksia tuntemattomienkin pelaajien kanssa, mikä nopeuttaa huomattavasti pokémon-kirjaston täydentämistä. Systeemin heikkoutena on tosin se, että sen avulla voi hankkia vain sellaisia lajeja, joita on jo nähnyt seikkailun aikana.

Jos jostain pitää Pokémon Diamondia haukkua, niin siitä, että kovin vähän siinä on uutta edeltäjiinsä nähden. Vaikka timanttipoksu on ensimmäinen kunnon Pokémonini sitten ikivanhan Redin, koko peli tuntui silti kauttaaltaan tutulta. Toisaalta, pelin kerää ja kamppaile -kaava on niin yksiselitteisen toimiva, että siitä irtoaa sammioittain viihdettä vielä sen neljännellä kierroksellakin. Pokémon Diamond on loistava valinta niin näppärää roolipelikokemusta etsiville kuin myös niille pelaajille, jotka haluavat paeta pahaa arkea kymmeniksi tunneiksi keltaisten sähkörottien ja muiden omituisten otusten maailmaan.