Primal

Naamat näkkärille

On luvattoman pitkä aika siitä, kun Cambridge Studiosista on kuulunut mitään. Heidän edellinen tunnetumpi projektinsa, MediEvil 2, oli lievä pettymys ottaen huomioon edeltäjänsä tason. MediEvil oli hauska, kekseliäs ja addiktiivinen mustalla huumorilla kuorrutettu seikkailupeli, jota muistellessa melkein tulee kyynel silmäkulmaan. Primalin on haluttu poikkeavan tästä tyylistä luomalla peliympäristö yleisesti ottaen synkäksi ja tarina varsin puhuttelevaksi. Primal ei pelkästään onnistu tässä, vaan varsin monessa muussakin seikassa. Näistä kaikista tärkeimpänä sen luomassa uniikissa tunnelmassa.

Peli alkaa Jenin poikaystävän, Lewisin, bändikeikalta. Ilta saa kauhistuttavan käänteen salaperäisen hahmon mukiloidessa tämän onnelliselta vaikuttavan pariskunnan tajuttomaksi. Jenin maatessa henkihievereissään sairaalavuoteessa, astuu Scree esiin. Tämä pienen kivipatsaan olomuodon ottanut hahmo irtaannuttaa Jenin hengen hänen ruumistaan, mistä alkaa astraalimatka kohti maailman pelastamista. Kiitos ruumiistairtaantumisen, Jenillä on nyt mahdollisuus päästä paikkoihin joihin kuolevaisilla ei ole normaalisti asiaa. Paikka jonka Scree ystävällisesti esittelee on Nexus. Nexuksen kautta pääsee kaikkiin neljään Oblivion-maailman demonivaltakuntaan. Tämä tuleekin todella tarpeen, sillä Jenin tehtäväksi langetetaan järjestyksen palauttaminen Oblivioniin, joka on kuin pyörremyrskyn jäljiltä kaaoksen ruhtinaan Abaddonin tehtyä tihutöitään.

"And then there were two"

Jokaisessa Oblivionin valtakunnassa Jen saa yhden neljästä demonimuodosta. Demonina hän saa erilaisia erikoiskykyjä, jotka auttavat parivaljakkoa niin taisteluissa kuin pulmakohdissakin. Yhdellä muodolla on tehokkaat muuntautuvat valomiekat siinä missä toinen muoto pystyy hengittämään veden alla. Tästä rakennammekin näppärästi aasinsillan pelin taistelujärjestelmään. Jen voi siis muuttaa itsensä viiteen erilaiseen muotoon - ihmiseksi ja neljäksi erilaiseksi demoniksi. Energiaa saa imettyä Screeltä, joka ei tee taisteluissa mitään, vaan jättää vihollisten tuhoamisen Jenille jähmettymällä itse kiveksi. Sankarinaisellemme jääkin siis monen monta taistelua koettavaksi, mikä kehittää hänen kykyään tehdä erilaisia liikeyhdistelmiä. Liikeyhdistelmät tehdään lyöntinappien painallukset oikein ajoittamalla, ja niitä voi jatkaa lähes loputtomasti. Kehittyessään ne muuttuvat tehokkaammiksi ja näyttävämmiksi, valmistellen Jeniä ratojen välivastuksiin.

Screen vahvuus tulee esiin pulmakohdissa. Hänen kykynsä kiivetä seinillä, kantaa esineitä ja antaa vihjeitä on usein ratkaisun avain pelin lukuisissa pulmissa. Myös Jenin demonimuodot ovat iso tekijä näitä ratkaistaessa. Pulmien määrästä ja niiden tyylistä olen kuullut monia vaihtelevia mielipiteitä, joka kielii siitä, että kaikille ne eivät todellakaan sovi. Ne eivät todellakaan ole "koita saada valo X palamaan taulukon kohdassa Y painamalla oikeita nappeja, jotta ovi avautuu" -tyylisiä ongelmia, vaan ne vaativat usein edestakaisin juoksentelua ja kovaa pähkäilyä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, eli joskus jopa tuskaisen kovaa etsimistä. Itselläni meni muutaman tälläisen ratkaisussa jopa kolmekin tuntia, mistä huomaa, - huomioon ottaen niiden määrän - että valitettavan suuri osa pelitunneista tulee niiden pähkäilystä.

Suu marengilla

Primalin grafiikka on jotain aivan uskomatonta. Yhdessäkään pelin neljästä valtaisasta maailmasta ei ole lataustaukoja, vaan se lataa jatkuvasti kuvankaunista maisemaa hahmojen edetessä paikasta toiseen. Ainoastaan tarinaa eteenpäin siivittäviä välivideoita tarvitsee hakea hetki, sekä jos hahmoa vaihtaessa kaveri onkin vähän pidemmän matkan päässä. Kun aktiivinen lataaminen yhdistetään mittavaan kaukaisia paikkoja pehmittävään piirtorajaan, on yksi PS2:n hienoimmista peleistä valmis hypetettäväksi. Tekijät eivät ole unohtaneet hioa ainuttakaan yksityiskohtaa, sillä tekstuurit ovat hyvin tarkkoja ja vaihtelevia, valaisuefektit loppuun asti suunniteltuja ja papukaijamerkki menee pelimaailman hienoimmille liekkien ja puiden mallinnuksille. Cambridge Studios ei onneksi olekaan pilannut Primalin kauneutta unohtamalla tukea laajakuvalle saati 60 hertsin televisiolle.

Siinä missä pelaajan silmiä hemmotellaan vertaansa hakevilla grafiikoilla, ei korvakäytäviäkään tulehduteta huonolla äänimaailmalla. Ääninäyttelijöiden - varsinkin pääosia esittävien Jenin ja Screen - henkilökemia toimii aukottomasti. Puolitunnetut näyttelijät hoitavat homman uskottavasti ja heidän äänityylinsä sopivat heille valittuihin rooleihin kuin nakki kastikkeeseen: Scree kuulostaa kaikenkokeneelta ylväältä mieheltä, kun taas Jenin ulospäinsuuntaunut asenne ja sarkastinen huumorintaju tulee hienosti esille. Erittäin vaikuttavien Tomb Raider - ja Medievil-tyylisten taustamusiikkien soidessa tulee helposti koettua nostalgian kylmiä väreitä. Oikean orkesterin esittämät mahtipontiset ja tunnelmaan nakutetut kappaleet jättävätkin varjoonsa taisteluissa soivat 16Volt-bändin esittämät hard rock -räminät. Pelin kuitenkin edetessä kohti jännittävää loppuaan, alkaa tappelubiiseihinkin tottua ja niiden valitseminen taistelumusiikeiksi vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Ei jokaiseen kotiin

Tämän omaperäisen seikkailupelin elinkaari on mahdoton määrittää ilman ristiriitoja. On totta, että suurin osa peliajasta syntyy pulmakohtia selvitellessä, mutta moni pitää tunteesta, joka tulee kahden tunnin pähkäilyn loppumisesta ratkaisun löytämiseen. Toisaalta pelin pelkän tarinamoodin läpäiseminen kestää helposti jopa 30 tuntia (mikä on keskivertoa nykypeliä huomattavasti pidempi), joten tekemistä riittää pulmien ohellakin. Esimerkkinä alkuruudusta löytyvän Bonus-valikon täyttäminen eri tavoin. Siellä pelaajalle annetaan mm. mahdollisuus katsoa "Näin tehtiin..."-dokumentti ja kuunnella 16Voltin haastattelu tämän edettyään tarpeeksi pelissä, sekä tutustua pelisuunnittelijoiden luonnospiirroksiin löytämällä Tarot-kortteja. Tekemistä siis riittää.

Kaikille peli ei valitettavasti sovi. Juuri tuo pulmanratkaisutyyli karsii ison osan pelaajakuntaa. Monen mielestä taistelujärjestelmäkin voi olla liian yksinkertainen. Itselleni kuitenkin tärkeimmäksi tekijäksi nousi Primalin tunnelma. Oikeanlainen musiikki, graafinen ulkoasu ja moni muu tekijä loi sanoinkuvaamattoman fiiliksen, joka oli hyvin samankaltainen Tomb Raiderien, MediEvilin ja Soul Reaverin jälkilöylyjen kanssa. Jos arvosana annettaisiinkin jälkitunnelmista, olisi se täysi 10. Mutta koska tehtäväni on arvostella peli punnitsemalla sen hyvät ja huonot puolet, jäävät pisteet 8½:een. Mikä on lähes kiitettävä suoritus sekin.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi

Pelin tiedot

Arvostelussa: 
Arvosteltu versio: 

Arvostelukappale oli lehdistöversio. Kiitokset arvostelukappaleesta Nordisk Filmille