Täytyy nostaa hattua Ubisoftin markkinointitiimille. Muun muassa YouTuben ja pelimediasivustojen avulla levinneet, sekopäähuumorilla kyllästetyt pariminuuttiset Scientific Facts -mainospätkät nostivat Rayman Raving Rabbidsin odotetuimpien ja halutuimpien Wii-julkaisupelien kastiin, vaikka itse pelistä nämä leikkeet eivät paljastaneet mitään.

Ubisoft lähti tukemaan Wiitä poikkeuksellisen mittavalla julkaisupelimäärällä, mutta valtaosa pihalle tuupatuista peleistä paljastui kammoa ja kauhua herättäviksi tekeleiksi, joista vastenmielisimpiä ei halua edes ajatella painajaisten pelossa. Ubin Wii-julkaisupeleistä Rayman Raving Rabbids sen sijaan edustaa selkeää parhaimmistoa Red Steelin ohella. Se ei ole paljon sanottu, sillä omilla avuillaan mitattuna peli jää polkemaan harmaaseen keskimaastoon - etenkin kun partypelien luvatulle konsolille on jo ehditty julkaista useampi jänöjusseja timmimpi teos.

Hyppää pois

Aiemmista Rayman-peleistä poiketen Raving Rabbids on kolmiulotteisen tasoloikan sijaan minipelikokoelma. Sessiot eivät juuri minuuttia pidemmiksi veny, mikä saattaa ajatuksen tasolla tuntua pikkuhetkeltä, mutta minipelien luonteen huomioon ottaen jo minuutti yhden pelin parissa voi tuntua venytetyltä. Nopeutta, reaktioita ja tarkkuutta mitataan monenlaisissa eri koitoksissa limonadilla ammuskelusta kilparatsastukseen ja lehmänheitosta ryhmätanssiin, ja koko komeus on kuorrutettu psykoottisten pikkujänöjen hysteerisellä sekoilulla.

Peli hyödyntää sekä wiimotea että nunchukia, ja käyttötapoja ja -tarkoituksia on onnistuttu loihtimaan ilahduttavan paljon. Esimerkiksi limunaatia viskoessa wiimotella tähdätään ja nunchukilla pumpataan, kun taas lehmänheitossa wiimotea heilutetaan kuin nautaa lassoaisi. Tanssipelissä rummutellaan oikeissa kohdissa musiikin tahtiin ja juoksukilpailussa ohjaimilla vispataan niin että hiki tirraa. Ohjaimia saa hyppyyttää välillä niin kovalla intensiteetillä, että Wii Sports meinaa jäädä kakkoseksi. Markkinoilla ei ole yhtään bilepeliä jossa olisi pitemmän päälle tarpeeksi tahkottavaa, mutta Raving Rabbidsin 70 pikkupelin valikoimaa on helppo kutsua riittäväksi.

Hyppää nyt p**kele pois!

Yksinpelin pakkosyöttämisen pitäisi olla lailla rangaistava teko kun on kyse partypelistä, mutta Raving Rabbidsin tapauksessa ratkaisu on vielä askeleen lähempänä kiinalaista kidutusta. Moninpelimuodot saa auki yksinpelissä etenemällä, mikä käy toisinaan työstä. Liekö kyseessä sitten Wiin tuoreus, kehittäjien kokemattomuus liikkeentunnistuksen saralla vai yllekirjoittaneen keskinkertaiset kapulanheilutustaidot, mutta Raving Rabbidsin pelimuodot ovat paikoin kuin hampaanpoistoa muovilusikalla. Lyhyenlännän tarinamoodin läpi tahkoaminen oli lennättää wiimoten television ruutua päin moneen otteeseen, eikä syynä suinkaan ollut heiveröinen rannenauha vaan ylimitoitettu vaikeustaso.

Wiimote ei ole tarkkuuden suhteen laser-hiiren veroinen, mutta Raving Rabbids tuntuisi toisinaan tahtovan 2000 dpi:n tarkkuuteen yltäviä suorituksia. Huusseissa istuvien pupujen pilttuussa pitäminen helpotusmajojen ovia kiinni hutkimalla kuulostaa hauskalta, mutta läpiä säppiin läiskivän nunchukin varressa saa pysyä niin tarkkana, että huussissa piereskeleville jänöille naureskelun sijaan on pidettävä kieli keskellä irvistävää suuta. Samanlaista sadismia ei toki ole viljelty kaikkiin minipeleihin, mutta Wiin ei-ihan-millintarkan liikkeentunnistuksen ja pelin huumoripainotteisen luonteen huomioon ottaen olisi toivonut hieman höllämpää vaikeustasoa ja rennompia aikarajoituksia. Vähän sinne päin kun sohii, saa vain Try Again -tekstin ruudulle.

Raving Rabbids osaa paikoin olla todella turhauttava. Hauskaahan pelaamisen pitäisi olla, ei hampaat irvessä vääntämistä kun kapula kangertelee kädessä ja sekunnit loppuvat kellosta. Peli edustaa genreä, jossa nopeatempoisuus ja alati vaihtuvat pelityylit ovat ykkösroolissa, mutta jatkuva samojen kohtien hinkkaaminen verottaa ikävästi peli-ilosta. Kireälle väännetystä vaikeustasosta ei toki ole pelin tappajaksi, vaan eipä se kokemusta parannakaan.

Kaverin(kin) korvat punaiseksi

Porukalla kilvoitellessa onnahtelevaan pelitasapainoon ei huomaa keskittyä samalla tavalla. Ongelmat korostuvat yksikseen pelaillessa, mutta Raving Rabbids ei olekaan tarkoitettu soolohuviksi. Parhaimmillaan neljän pelaajan mittelöt nostavat Raving Rabbidsin astetta korkeammalle pykälälle hauskuusmittarissa, mutta esimerkiksi WarioWaren kaltaista iloittelua on turha toivoa. Suomessa juhla- tahi illanistujaisasetelmaan liittyy usein reaktiokykyä ja nopeutta heikentävien tulilienten nautiskelua, joten todistetusti lentokelpoisten ohjainten turvallisuuden nimissä Raving Rabbids kannattaa poistaa Wiistä viimeistään puolen promillen kohdalla.

Eniten pelistä saavat irti sivustakatsojat, jotka voivat rauhassa keskittyä pelitapahtumien taustalla riehuvien jänöjen edesottamuksille naureskeluun. Huumori ei ole pitkäkestoista ja jänöpuput ovat yhden ilmeen ihmeitä, mutta kumman kauan niiden maanisille toilailuille jaksaa hymistellä. Wiimoteen tarttuville peli ei tarjoa kuin taskunlämmintä ja toisinaan turhauttavaa kertakäyttöhuvia, joka kalpenee joka suhteessa Nintendon omille ensimmäisen aallon partypeleille.

Mainittakoon rehellisyyden nimissä näin loppuun, että odotukset Rayman Raving Rabbidsia kohtaan olivat kenties liiankin korkealla ja olisi toki kohtuutonta odottaa pelin lunastavan stratosfääreihin kohonneet toiveet ja haaveet. Tosiasia kuitenkin on, että tällaisenaan RRR jää kauas muista Wiin partypeleistä, vaikka tarjoaakin kilpakumppaneitaan iskevämmän huumoriannoksen. Ubisoftille jää Rabbidsista käteen erinomainen hahmo(katras), jonka hulvattomuudesta saadaan toivon mukaan nauttia tulevaisuudessa parempien pelien myötä.