Achtung, Schweinhund!
Return to Castle Wolfenstein, vuonna 2001 PC:lle julkaistu ensimmäisen persoonan toimintapeli, keräsi alkujaan kiitosta hyvin organisoidun moninpelikommuuninsa ansiosta. Eri hahmoluokkien ympärille rakennettu ranking-systeemi sekä laajat pelaamismahdollisuudet veivät pelin silloisten online-rymistelyjen kärkikaartiin. Myöhemmin julkaistu Xbox-versio nauttii niinikään laajojen moninpelimahdollisuuksien tuomaa vankkaa suosiota. PlayStation 2:lle Operation Resurrection -lisänimellä julkaistava Wolfenstein on identtinen aiempien näkemysten kanssa yhtä elintärkeää poikkeusta lukuun ottamatta. Parasta antia oleva moninpeli on nimittäin hyllytetty kotonaan eikä natseja pääse kyykyttämään enää edes jaetulla ruudulla. Pelaaja pakotetaankin jo alussa melko onton ja merkityksettömän yksinpelikampanjan uumeniin.
Hutaisten luotu kokonaisuus vaikuttaa jo alkuintrosta lähtien häpeämättömältä rahastukselta. Natsit ovat Heinrich Himmlerin johdolla herättämässä elävien kuolleiden armeijaa Saksan sotavoimien avuksi. Onneksi Yhdysvaltain armeijan yksinäinen susi B.J. Blazkowicz on paikalla pelastamassa päivää. Mies rymistelee epäloogisten tapahtumien täyttämässä maailmassa pistäen luotia niin saksalaisten kuin zombienkin päälakiin. Sinne tänne ripotellut merkityksettömät välianimaatiot katkovat ruudinkäryistä toimintaa.
Himmel soikoon
PC-versioon nähden uutta on Egyptissä pelattava seitsemän tason alkuosio. Siinä turbaanipäitä pistetään lättyyn stereotypioiden sävyttämissä maisemissa. Tuoreet kentät toimivat kohtuullisena harjoitusosiona, mutta eivät tarjoa lainkaan pelihermoja kutkuttavia elementtejä. Sama valitettava fakta pätee tosin leijonanosaan muistakin tasoista. Näennäismielenkiintoisena lisänä sankarimme voi etsiä luolastojen uumeniin kätkettyjä aarteita. Näitä herkkuja keräämällä pelaaja voi parantaa mm. päähahmon kestävyyttä ja käytössä olevaa aseistusta. Kullan luokse eksyminen on kuitenkin aivan liian sattumanvaraista herättääkseen sen suurempaa innostusta. Pelattavuuden kannalta huono ratkaisu on myös se, että tallennus onnistuu missä tahansa. Toki tämä ominaisuus pienentää esimerkiksi Xbox-version checkpoint-pisteiden tuomaa turhautumiskerrointa, mutta toisaalta se imee etenemisestä kaikki mehut, sillä tallennusnappulaa tulee väkisinkin harottua vähintään joka toisessa huoneessa. Haasteellisten videopelien luominen on taidelaji itsessään ja tekijät ovat valitettavasti menneet siitä, missä aita on matalin.
Vapaasti kustomisoitava ohjausmekanismi on sentään kunnossa. Dual Shock -ohjainta käytetään mainiosti hyväksi, eikä PC-veteraaneillakaan pitäisi olla ihmeellisimpiä vaikeuksia sopeutua PlayStation-Wolfensteinin antiin. Pelattavuuden kannalta suurin ongelma lieneekin siinä, että eteneminen on uskomattoman yksitoikkoista. Hienoilta kuulostavat tehtäväobjektit luovat toivoa, mutta lopulta B.J.:n tehtäväksi jää vain kaiken liikkuvan lahtaaminen ja toimintanappulan satunnainen rämpyttely. Edes mainiosta toisen maailmansodan asevalikoimasta on vaikea saada iloa irti, kun puhki kaluttu pommitus nostaa rumaa päätään.
Sama yllätyksettömyys korostuu etenkin mukaan väkisin ängetyissä puzzleissa. Todellisena innovaation huipennuksena pienehköistä tasokokonaisuuksista löytyy nimittäin lukuisia vipuja, joita pelaaja voi lämpimikseen käännellä avaten erilaisia salaovia ja pysäyttäen kertalaakista tappavia piikkiansoja. Massan voimaan luottavien vihollisten lahtaaminen maistuu puulta lähinnä säälittävän tekoälyn ansiosta. Monimutkaisesti koostetuissa labyrinttikäytävissä kikkaillessaan vastaan tulevat miehet osaavat toki suojautua ja juosta kranaateilta karkuun häntä koipien välissä, mutta esimerkiksi vierestä kaatuva toveri ei aina välttämättä herätä muina miehinä hiippailevien vihulaisten huomiota. En usko, että natsi-Saksan armeija oli kokonaisuudessaan aivan näin typerää porukkaa.
Torstaina kutsunnat, perjantaina rintamalle
Teknisiltä näytöiltään Return to Castle Wolfenstein on heikkoa jälkeä. PC-version näennäinen komeus on PlayStation 2 -versiossa korvattu suttuisilla ja värisevillä tekstuureilla sekä järkyttävillä erikoistehosteilla. Eteenpäin vyöryvä natsien lihamuurikin on heikosti animoitua. Valjua kokonaisuutta korostavat harvassa olevat yksityiskohdat ja selkeä vaihtelun puute. On hämmentävää pyöriä eksyneenä samalta näyttävissä muovikäytävissä, joissa jokainen alue on edeltäjänsä kaltainen. Onneksi turhat reitit on sentään tukittu liiallisen harhailun estämiseksi.
Syvällä Saksan uumenissa tapahtuvaa verirallia säestää mainio soundtrack, joka koostuu esimerkiksi Beethovenin klassisista sävellyksistä. Aivottomaan lahtaamiseen taustalla soiva viulukonsertto ei välttämättä sovellu, mutta antaapahan äänimaailma sentään hieman uskottavuutta tusinatuotteeksi leimattavalle seikkailulle. Efektit sen sijaan särkevät korvia ja saksalaissotilaiden typerryttävän huonolla aksentilla puhuma englanti ei hymyilytä, ei sitten lainkaan. Toisinaan vihulaiset sentään heittävät yksittäisiä, korkkarityylisiä sutkautuksia.
Vaikka teknisten rajoitusten puolesta nettipelin puuttumisen voisi jotenkin antaa anteeksi, ei Operation Resurrectionista jää PS2:lla kuin luu käteen. Yksinpeli on sisällöllisesti ontto ja joka osa-alueelta huokuu halvan tusinatuotteen kuvottava lemu. Pelimekaniikka on selvästi aikansa elänyt, eikä FPS-rintamalla enää pärjää tämänkaltaisilla rahastuksilla. Aivottomasta sekundaviihteestä pitävissä kohderyhmissä Return to Castle Wolfenstein innostaa ehkä muutaman illan verran, mutta peli lähtee sen jälkeen väkisinkin takaisin kanikonttoriin. Jos natseja on aivan pakko lahdata, kannattaa kääntyä muiden versioiden puoleen. Parempaakin olisi tosin tarjolla.
