Silent Scope 2: Fatal Judgement

Konamin hittipelien ylijäämää

Lähin vertailukohta Silent Scope -sarjalle löytyy tällä hetkellä Namcon Time Crisis -peleistä. Konamin hiiviskelijät ovat ikävässä altavastaajan asemassa jo ennen kuin pelit ilmestyvät. Kilpailija kun pakkaa peliensä mukaan arcade-räiskinnöissä lähes pakolliseksi muodostuneen valopistoolin. Kun Silent Scopea miettii pelityypin kannalta, ei voi kuvitellakaan ohjastavansa sitä DualShockilla, mutta näin vain joutuu tekemään. Vaikkapa juuri Time Crisisia sekä padilla että sillä oikeaoppisella pyssyllä pelanneet osaavat varmasti kertoa eron.

On melkeinpä käsittämätöntä, että Konami tuo markkinoille yksinkertaisen pelihallien ammuskelupelin, jossa ei ole tukea valopyssylle. Kevyt muovipistooli ei tietenkään täysin korvaa alkuperäistä masiinaa koristanutta kivääriä. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, etteikö alkeellisinkin valopistooli olisi tuonut peliin aivan uutta potkua. Tähtäimen kuljettaminen ruudun reunalta toiselle on perusohjaimella rasittavaa puuhaa, ja näppituntumaa ammuskeluun on turha hakea. DualShockilla sohiminen on lievästi sanottuna tuskastuttavaa ja sormet saavat olla kovin näppärät, kun tähtäämiseen käytettävä aikakin on usein vähissä. Edeltäjästä ei ole paljon opittu, vaan pelattavuus on edelleen Silent Scopen suurin ongelma ja tälläinen romuttaisi paremmankin pelin.

Kevään 1982 muotia

Televisioruutu täyttyy ajoittain tyylikkäillä kohtauksilla, joissa graafiset elementit tuntuvat olevan tasapainossa, mutta kokonaisuuden pilaa kolikkopelistä revitty yleisilme, joka näyttäisi 80-luvun pelaajan silmään vielä hienolta. Pelihallin hämyssä grafiikan osuus nautinnosta jää usein taka-alalle ja vaikka onkin helppo uskoa kotiversion kopioivan arcade-edeltäjäänsä pilkuntarkkaan, ei kuvallinen annin voi sanoa loistavan. Rakennukset ovat usein vain kulmikkaita palasia, ja kun niiden ja muun ympäristön päälle on läntätty epäselvät tekstuurit, on peli välillä suorastaan surullista katsottavaa. Käyttöliittymä on yksi hirveimmistä väännöksistä, mitä on vähän aikaan nähty. Tyylittömyyttä jos mitä tarjoillaan ainakin tuutin täydeltä. Ruudulla räiskähtelevät värit ja kehnosti kyhätyt valikot puhuvat omaa kieltään.

Välillä peli säväyttää aidosti, sillä maisemat vaihtuvat tosiaan tiuhaan ja liikkuvia kohteita jahdatessaan epäkohtiinkin tulee kiinnitettyä vähemmän huomiota. Lisäksi röntgentila on vakuuttava, kun luurankoina piirtyvät viholliset eivät pääse piiloutumaan pimeään tai seinien taakse. Muuten luotien tielle astuvat terroristit näyttävät vähintään kohtuullisilta, mutta kun samanlaisia hahmoja vähine liikevarastoineen tulee vastaan kymmenittäin, kyllästyy niihin pahasti. Tasojen lopussa vastaan tulevat pomot ovat yhtälailla persoonattomia, mutta siistillä pääosumalla niistäkin yleensä pääsee eroon.

Äänimaailma onkin sitten näkökannasta riippuen pelin hauskinta tai tuskaisinta antia. Näyttely on nimittäin niin surkeanhupaisaa, että voi hyvin kuvitella pelitalon tyhjäntoimittajan suorittaneen hiukan ääntään muuttaen kaikki roolit luppoaikanaan. Musiikki on kuin halvimmasta toimintajännäristä jostain kahden vuosikymmenen takaa, joskin puhtia ei löydy, vaan sävelmät jäävät tehosteiden varjoon. Efekteistä ei löydy valittamista, mutta kun muuten audiopuoli ei ole suinkaan tasaisen varmaa, sulkee korvansa mielellään Silent Scope 2:lta.

Ajatus karkuteillä

Perusseikkailuun lähdettäessä valitaan hahmo Haukan ja hämäräperäisen Sakaalin väliltä. Sala-ampujat liikkuvat samoissa ympäristöissä, mutta eri reittejä. Hauska idea kaksinpelin kannalta, joka toimii kaksi peliyksikköä liittämällä, mutta yksinkin pelattaessa tämä tuo vaihtelua. Tarina sijoittuu Lontoon ympärille vuosituhannen vaiheen aikoihin, mutta myös eksoottisemmat paikat tulevat tutuiksi. Juonesta on paha sanoa mitään mairittelevaa, koska aivovaurion kärsinyt apinakin olisi kirjoittanut paremman. Tarinatilan lisäksi tähtäystään voi tietenkin hioa kohdalleen monilla harjoitusradoilla. Tämä on käytännössä sitä samaa ammuskelua, mutta kohteina tällä kertaa pahvimaalit. Yksi kerrassaan rasittava lisä pelin sisältöön on kaksintaistelu, jossa kaksi sala-ampujaa ottavat mittaa toisistaan ja kilpailijaa saa etsiä eri ympäristöistä siviilien seasta. Silent Scope 2:n kotipainokseen tuodut osat tarjoavat lähinnä samoissa maisemissa ammuskelua vähäisin muutoksin, joten siltä saralta iloa on vaikea repiä.

Peliominaisuuksia pääsee rukkaamaan kohdalleen esimerkillisessä asetusvalikossa. Vaikeustasoja on kahdeksan erilaista ja väkivaltaisuudenkin asteen voi määritellä. Tähtäinympyrähän on pelin sydän ja sen kokoa ja läpinäkyvyyttä pystyy säätämään. Tosin monista vaihtoehdoista huolimatta peli tarjoaa aina enemmän tai vähemmän huonon näkyvyyden, kun ympäristöä yrittää tarkkailla kiikarin paksujen reunojen takaa.

Pelaajan ohjattavissa on vain kiväärin tähtäin, jota kanniskeleva hahmo liikkuu paikasta toiseen kuin kiskoilla. Ja tosiaan, kuva töksähtelee näissä siirtymäkohdissa kuin junanvaunu huonosti liitetyillä raiteilla. Ase kädessä tulee hermoiltua aika lailla, sillä pelihahmo tuntuu parkkeeraavan usein vihollisten tulilinjalle sen sijaan, että jäisi etäämmälle ammuskelemaan. Lähellä olevat kohteet voi pudottaa ilman kiikaritähtäinkin, mutta ei tarkempaankaan tiiraamiseen jää juuri aikaa. Osuma viholliseen on monissa paikoissa tuurista kiinni eikä tilannetta helpota taustalta kuuluva ääni, joka kehottaa rauhoittumaan jokaisen vikaan menneen laukauksen jälkeen.

Tämä kerää pölyä ja pitkään

Ilman Silent Scopen kaltaisia pelejä eivät helmetkään erottuisi kaupan hyllyiltä. Tämä on joka tapauksessa turhanpäiväinen julkaisu, joka näyttää vanhentuneelta ja kuulostaa vaisulta. Usein pelien tärkeimmäksi ominaisuudeksi syystäkin koettu pelattavuus on onnistuttu pilaamaan pahemman kerran. Peli on erittäin lyhyt, kuten arvata saattaa, eivätkä kotiversioon lisätyt ominaisuudet tuo mukanaan mitään uutta arcade-henkiseen seikkailuun. On aivan eri asia tiputtaa pari lanttia pelikoneeseen ja saada vielä ampua kunnon kiväärillä kuin maksaa täysi hinta pelistä, jonka ohjattavuudesta näkee painajaisia vielä pitkään. Sala-ampujalta vaaditaan todellisuudessakin teräksen lujia hermoja, mutta en voi uskoa, että sellaisessakaan hommassa olisi pinna niin kireällä kuin Silent Scopen pelaamisen jäljiltä.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi

Pelin tiedot

Arvosteltu versio: 

i.LINK - yhteensopiva (1-2 pelaajaa). Arvostelukappale oli lehdistöversio. Kiitokset arvostelukappaleesta Toptronics Oy:lle.