Konnuus on kaunista
Viiltävänviekkaan pesukarhuvarkaan, Sly Cooperin kolmas seikkailu alkaa synkissä merkeissä. Kakkososan lopputaistelussa loukkaantunut Bentley-kilpikonna on päätynyt pyörätuoliin. Vaaleanpunainen virtahepo Murray syyttää onnettomuudesta itseään. Omantunnontuskissa hän on jättänyt porukan ja valinnut väkivallattoman polun pienen violetin koalagurun hengellisessä opastuksessa. Sly on saanut tietää sukunsa vanhasta linnoituksesta ja holvista, joka kätkee Cooper-pesukarhuklaanin omaisuuden. Pahaksi onneksi linnaketta pitää hallussaan aivan väärä rosvokopla yrittäen murtaa holvin ovea päivin öin. Vihollisjengi siis jakaa Slyn varasta varkaalta -ideologian, mutta esi-isien kunnialla kääntämistä aarteista ei Sly aio helpolla luopua. Kahteen henkeen kutistunut Cooper-kopla ei pärjää pahiksille, vaan tarvitsee lisävahvistusta.
Taas mennään, ja tällä kertaa täyttä vauhtia. Matkailua on jälleen tiedossa, sillä konnakoplaan täytyy hankkia vahvistuksia eri puolilla maailmaa lymyilevistä ja lusivista rikollisista, joilla kaikilla on omat erikoiskykynsä. Mukaan mahtuu pari vanhaa tuttua, joilla on enemmän tai vähemmän hampaankolossa Slyta kohtaan. Ja Slylla heitä. Kaikki on kuitenkin aina neuvoteltavissa, kun hyöty on molemminpuolista. Niimpä porukka karttuu, kunhan ensin noudatetan omaa osuutta sopimuksesta, pelastetaan jonkun kotikaupunki, jonkun tytär, jonkun isopapan sukelluspuku...
Pelin teemat eivät pyöri päämäärän ympärillä, vaan löytyvät yksittäisistä tehtävistä ja kentistä. Aikaisempien pelien pahikset ovat oppineet, että rikos kannattaa vain jos tarkoitus on rehti, ja että Sly on sittenkin ihan kunnon jätkä. Yhdessä työskenteleminen hyvän tarkoituksen puolesta vahvistaa toveruutta ja reipasta ryövärihenkeä kautta koko maailman.
Tiukka poliisitar Carmelita Foxkaan ei tunnu enää yhtä paljon niskaan hengittävältä ajoketulta, kun neidillä pääsee itse tappelemaan niitä ilkeämpiä roistoja vastaan. Slyn ja Carmelitan välillä jo ensimmäisestä osasta saakka kihissyttä ihkua jännitettä nähdään pelin aikana harmillisen vähän. Pelin romanssipuolen hoitaa sen sijaan Bentley, jonka ihastusta jengin uuteen naisjäseneen seurataan sitäkin tarkemmin.
Varasta viedään
Pelisarjan ensimmäinen osa jäi turhan lyhyeksi. Kakkosen kohdalla Sucker Punch teki parannuksen, mutta yritti venyttää peliä piirun verran liikaakin, kun pelialueet eivät pysyneet enää napakoina. Kolmosessa riittää pelattavaa kuin japsiropessa. Toiminta pysyy kuitenkin tiiviinä eikä tehtävän alkupisteeseen päästäkseen tarvitse hiippailla maratonia. Silti kentät tuntuvat suurilta ja vapailta, eivätkä menetä kiinnostavuuttaan ennenkuin kaikki tehtävät on kahlattu läpi. Kenttien mukana kertyy bonuksena lyhyitä kaksinpelejä. Niiden ideat sopivat oivallisesti tarinan sisälle, mutta tuntuu turhalta tahkota niitä uudelleen kaverin kanssa.
Jengin uudet jäsenet ovat tietenkin pelattavia hahmoja. Jokaisella on omat jekkunsa, joilla yhteinen tavoite lähestyy, ja tehtäviä löytyykin sitten joka lähtöön. Ajeluosuuksissa nähdään vaikka mitä vekottimia skorpionitankista merirosvolaivaan. Muissa tehtävissä mm. juodaan korstoja limonadikisassa pöydän alle ja kiivetään ylös pitkin jättiläiscarmelitaa. Vaikka suurin osa uusista kujeista toimii hyvin, on vauhti niin hurjaa, että välillä kaipaa vanhoja hyviä hiippailuhetkiä. Moneen otteeseen joutui uutta tehtäävää kohti hiipiessä nujakkaan tai pariin, tynnyriin ei päässyt enää piiloon, enkä kertaakaan tainnut ryömiä oma-aloitteisesti pöydän alle. Slyn elämäkiekko riittää katutappeluun jos toiseenkin. Kiperässä tilanteessa muutaman tuolin tai savupiipun rikkomalla löytyy lähes aina parantava ristipalikka.
Hiiviskelyhyppelyiden typistyessä on vähentynyt tarve kerätä kolikoita uusien ominaisuuksien ja laitteiden osteluun. Shoppailtavaa ja houkuttelevia uusia kykyjä kyllä riittää. Valikoima on niin suuri, että usein tuntuu hankalalta miettiä, mitä eniten tarvitsee. Peli ilmoittaa itse hyvissä ajoin, jos tehtävää varten on ostettava jotakin. Kismitti, kun huimaa näkymättömyystemppua varten säästetyt rovot menivät parikin kertaa pakollisiin ostoksiin.
Joka tapauksessa Sly 3 on täynnä hauskaa puuhasteltavaa ja ottaa jälleen askeleen parempaan suuntaan, vaikka lähtötasokin oli melkoinen. Tehtävien vaikeustaso on selkeästi kiristynyt, etenkin kun vertaa ykkösosaan. Jotkut tehtävät tuntuvat yllättävän paljon vaikeammilta kuin toiset. Mikään tehtävä ei kuitenkaan jumita pelaajaa loputtomasti paikalleen, edistystä tapahtuu jokaisella uudella yrityksellä. Bosseja pääsee sitä paitsi harjoittelemaan ennen varsinaista matsia, ettei paniikki iskisi. Melkein kaikissa kentissä vastustajat kohdataan ennen varsinaista showdownia kovatasoisessa alkulämmittelyssä.
Salakähmäily sujuu
Uusin Sly näyttää ja kuulostaa yhtä hyvältä kuin ennenkin. Kylät ja kaupungit ovat hienoja, hauskoja ja yksityiskohtaisia. Ruudunpäivitys toimii sujuvammin kuin aikaisemmissa osissa, joukkotappelut eivät jumita lainkaan. Hieno oli etenkin kymmenien lentokoneiden taistelu hollantilaisen pikkukaupungin yllä.
Suomalaiset äänet eivät ole samaa tasoa kuin englanninkieliset, mutta näyttelijät ovat kuitenkin saaneet lisää potkua viime osan jälkeen.
Kuten kakkososassa, kolmosessakin voi leikkiä kuulokemikrofonin kanssa ihan oikeaa varasjengiläistä. Uusin ihme ovat kuitenkin pelin mukana tulevat 3d-lasit, joita voi hyödyntää muutamassa tehtävässä. Valikosta löytyy 3d-kytkin, josta ominaisuuden saa päälle tai pois päältä. Tehtävät voi siis suorittaa myös kaksiulotteisena, eikä laseista varsinaista hyötyä tuntunut olevan. Itse en kyennyt näkemään kolmiulotteisuutta lähes ollenkaan, ja toinen testaaja joutui istumaan metrin päässä ruudusta ennenkuin elämys aukesi.
Slyt kuuluvat tasoloikkagenren hykerryttävimpiin peleihin. Persoonallisen pelin hahmoihin on helppo samaistua ja maailmaan uppoutua. Uusin osa pitää puolensa kahdelle edelliselle. Tekijätiimin ideat vain vilkastuvat, eikä huumorikaan hyydy. Seuravaa Slyta odotellessa tekee mieli leikkiä ajatuksella, mitä muuta jännää Sucker Punchin hihasta voisikaan löytyä.
