Eurooppalaista osaamista

Huolimatta länsinaapurimme vähäisistä saavutuksista rintamilla, osaavat svenssonit väsätä hyviä sotaisia videopelejä. Yksi ruotsalaisen Digital Illusions -kehittäjäporukan aikaansaannoksista on Battlefield-sarja, jota voidaan pitää eräänlaisena vuosituhannen alun FPS-sotapelien uudistajana. Siinä missä samantyylinen tshekkiläisvalmisteinen Operation Flashpoint edusti realistisempaa sodankäyntiä, käytiin Taistelukentillä vähemmän vakavampia mittelyitä. Kuitenkin molemmat pelit toivat rivimiehen näkymään strategiapelien vastaavien laajuiset kartat ja omalle puolelle yhtä paljon sotilaita kuin niitä on vastassa. Liikkumatila vaatii tietysti omat ratkaisunsa, joten kummastakin julkaisusta löytyi reilusti erilaisia kulkuneuvoja aina autoista tankkeihin. Idea sopii nakutetusti etenkin verkkotaistoihin, ja Battlefield keräsikin nopeasti oman suurilukuisen käyttäjäarmeijansa Flashpointin jäädessä yksinpelaajien iloksi. Talvella 2005 molemmat kokivat ensiesiintymisensä konsoleilla, ja ainakin ruotsalaistuotos yllättävän vähin kompromissiratkaisuin.

Vaikkei ensimmäistä eli toisen maailmansodan Battlefieldia PlayStation 2:lla nähtykään, sarjan uutukaisen Modern Combat -nimikettä edeltää 2-osanumero. Kyseessä on siis käännös lisänimikettä lukuun ottamatta samannimisestä lähitulevaisuuden sotakentille sijoittuvasta tietokonepelistä. Konsoliversion puutteita on helppo ynnätä heti alkuun, kun nimenhuudosta puuttuvat modit ja verkkotaistojen pelaajamääräkin on pudonnut enemmän kuin puoleen. Näillä ei kuitenkaan ole laajemmalti osaa lopputuloksessa, sillä Digital Illusions on käännöstyössä saanut aikaan tähän asti pleikkarin komeimman ja verkossa monipuolisimman FPS-pelin. Lisäksi tähän puolisen vuotta myöhemmin julkaistuun versioon on lisätty jippo jos toinenkin.

Rautaa rajalle

Vaikka toiminta painottuu konsoleillakin selvästi verkkotaisteluihin, yksinpeliin on sentään yritetty panostaa. Yksinpelattava kampanja on naamioitu harjoitteluosio moninpeliä varten. Se käy järjestyksessä läpi vaikeustasoltaan, osapuolilta ja joukkojen määrältään eroavia taistelutilanteita sekä opettaa pelaajalle niin laskuvarjohypyn kuin helikopterin ohjauksenkin. Osuudet tarjoillaan kansainvälisenä kriisinä, jossa maailmanpoliisi Amerikka ja Kiina kiistelevät rajaselkkauksista räjähdysherkällä Kazakstanin maaperällä. Tapahtumat johtavat konfliktiin asettaen vastakkain NATOn kehittyneet asevoimat, kiinalaiset punajoukot ja kazakstanilaiset sissit. Pelaaja saa kokea paitsi maiden propagandaa, myös taisteluita vuoroin kunkin puolen näkökulmasta katsottuna. Kaikki huipentuu kahteen loppupään tehtävään sekä hyökkäävällä että puolustavalla osapuolella.

Armeijat ovat jaettu viiteen yksikkötyyppiin: rynnäkkömiehiin, pioneereihin, tarkka-ampujiin, erikois- ja tukijoukkoihin. Illuusio toimivasta tiimityöstä on kohtuullisen toimiva, kun kukin hoitaa oman osa-alueensa: pioneerit tuhoavat tankit ja räjäyttävät kohteet pommeillaan tukijoukkojen ja perussotilaiden antaessa taustatukea. Samassa kiikarikiväärimiehet hoitavat viholliset kauempaa ja kommandot sooloilevat huomaamattomammin. Yksiköillä on myös erikoiskykynsä ja aseistuksensa, esimerkiksi pioneerit pystyvät korjaamaan kulkuneuvoja ja kantavat raskaampia tykkejä, kuten sinkoa ja haulikkoa. Erikoisjoukoilta löytyy taas vaimennettuja tuliluikkuja ja C4-räjähteitä. Joka tapauksessa kyvyt eivät ole niin suuressa osassa kuin olettaisi, sillä suurimman osan tavoitteista selvittää millä tahansa hahmoluokalla. Lisäksi kaikki sotilaat osaavat ottaa haltuunsa kulkuneuvoja, joita löytyy aina tavallisista autoista muutamaan aseistettuun jeeppiin ja tankkeihin sekä veneisiin. Ilmatilassakin pääsee taistelemaan, mutta valitettavasti vain helikoptereilla.

Pelin taistelunäkymä eroaa kilpailijoistaan edukseen eräällä hyvin mielenkiintoisella ominaisuudella. Taistelukentillä liikutaan tuttuun tapaan yksittäisillä sotilailla, mutta pelaaja voi vaihtaa ohjattavaa ukkoa lennosta, kunhan vain ruudulla näkyy toinen taistelutoveri. Kuollessakin vältetään valikkoseikkailut, kun hahmo vaihtuu suoraan lähimpään sotilaaseen. Tämä pikavaihto-ominaisuus helpottaa paikasta toiseen liikkumista huomattavasti, sillä kohtuullisen piirtoetäisyyden ansiosta kilometrien laajuisilla kentillä kaukaisetkin vaihdot onnistuvat. Samoin tantereilla tuppaa tapahtumaan vähän joka puolella, joten nyt pelaajalla on mahdollisuus olla hädän sattuessa aina paikalla. Näin myös pelaajan ei tarvitse huolehtia hahmoluokista itse, sillä tehtäväkohteisiin tuodaan tarpeen mukaan lisää joukkoja ilmateitse. Itse vaihto on toteutettu näyttävällä kamera-ajolla, jota katselee oikein mielellään pitkilläkin vaihtoetäisyyksillä.

Yksinpeli ei panostuksesta huolimatta yllä kovin erikoiselle tasolle PlayStation 2:n räiskintöjen seassa, koska voitonmarssia vaivaa epätasainen vaikeustaso ja lyhyys. Esimerkiksi monet tehtävät jäävät usein yhdestä miehestä kiinni, kun tekoäly on turhan innokas kuolemaan sankarillisesti taistelukentällä. Kriisikin hoituu pois alta reilusti alle kymmenessä tunnissa, joten verkkopelin oheistuotteena yritys on hyvä, mutta nimenomaan vain lisäpelattavaa. Mikäli paketista ei löytyisi nettipeliä, kampanjan muutama mainio tehtävä ei korvaisi muiden yksinpelattavien taistelutilojen puuttumista. Muuta "verkotonta" sisältöä ei nimittäin löydy kuin pienten haasteosuuksien muodossa.

Verkon lauritörnit ja simohäyhät

Yksinpeli ei kauaa pysty viemään huomiota moninpeliltä, mikä on kenties vain hyvä asia, sillä verkossa pelaaminen tuntuu merkittävästi paremmalta. Tähän sarja on luotu, eikä se siitä mihinkään pääse. 24 pelaajan moninpeli on sangen riittävä pleikkarin nettimättöihin, sillä viivettä ei pahemmin pääse esiintymään ulkomaalaistenkaan kanssa pelatessa, eikä kartoilla tule pahempaa ruuhkaa. Modern Combat jopa näyttää komeammalta netissä, koska yksinpelissä liikutaan rumissa maastoissa, joita värittävät harmaat ja tummemmat sävyt. Verkkokartoista parhaimmat ovat taasen sekä valoisuudessaan että arkkitehtuuriltaan näyttävämpiä ja laajempia. Erityismaininnan ansaitsevat aavikkokentät, joissa liikkuessaan voi lähes tuntea auringon paahteen ja raskaan ilman.

Pelitiloja on käytettävissä vain kaksi kappaletta: lipunryöstö ja -valloitus. Tämä voi kuulostaa vähäiseltä, mutta todellisuudessa ne sisältävät kaiken oleellisen toiminnan. Ensin mainitussa varastetaan vastapuolen lippu ja yritetään viedä se omaan tukikohtaan käyttäen apuna kaikkia sodan sallimia keinoja. Lipunryöstö on hektisimmillään pienemmissä kentissä, joissa joukkueiden tukikohdat ovat lähekkäin, joten varkaiden on vaikeampi päästä karkuun. Tästä seuraa useimmiten täysi sekasorto, kun joukot puolin ja toisin kaahaavat autoillaan tukikohtiin samalla, kun kyydissä olevat tulittavat vastaantulijoita. Valloituksessa kumpikin osapuoli yrittää miehittää kartalle ripoteltuja hallintopesäkkeitä, mikä käy nostamalla oma lippu salkoon ja puolustamalla sitä vihollisen hyökkäyksiltä. Voittaja on se, joka valtaa ensimmäisenä kaikki pesäkkeet. Moninpelissä kuollessaan voi valita valloitetuista tukikohdista uuden syntymiskohteen, mikä vähentää ravaamista ja helpottaa puolustusta. Samalla syntymistään odotellessa saa vaihdettua hahmoluokkaa sekä seurata muiden pelaamista.

Verkon päämajasta eli BF2 HQ:sta löytyvät reaaliaikaiset pelaaja- ja klaanitilastot sekä mahdollisuudet kaverilistan ja omien porukoiden ylläpitoon. Jokainen käyttäjä saa pelaamisesta tunnukselleen armeija-arvon, joka määräytyy peliajan ja saavutusten, kuten tappojen, perusteella. Näin muut saavat vähän kuvaa pelaajan taidoista ja alempiarvoisia pelureita voidaan estää liittymästä kovempiin peleihin.

Peli ei ole kuitenkaan verkossa kuin kala vedessä, sillä palvelusta löytyy parannettavaa. Esimerkiksi oman palvelimen pääsee luomaan vasta, kun hakuohjelma tarjoaa sitä mahdollisuudeksi. Tällöinkään serveriä ei saa itse nimetä, minkä vuoksi muut pelaajat eivät erota niitä toisistaan kuin käyttäjäkunniltaan. Kaverilistat ovatkin miltei ainoa keino seurata, missä pelaa tuttua porukkaa. Samoin kenties ulkomaalaisten pelureiden makuakin sopisi oikaista tai kehottaa vaihteluun, sillä verkossa pelataan vain murto-osaa mahdollisista karttavalinnoista ja he äänestävät jatkuvasti saman vaihtoehdon kerta toisensa jälkeen. Lisäksi hahmoluokkamäärien vähäisten rajoitusten vuoksi pelaaminen voi mennä tietyssä seurassa todelliseksi asemasodaksi, kun joukkueet koostuvat miltei yksinomaan esimerkiksi tarkka-ampujista. Tätä vähentää ainoastaan pelin paljastava tyyli: kuollessa näkee, kuka tappoi, ja pystyy vaikka odotellessa seuraamaan vastapuolen joukkojen liikkeitä. Kaiken kukkuraksi vihollisten päiden päällä leijuvat värilliset ja jopa seinien läpi näkyvät merkit osoittamassa heidän sijaintinsa. Ei tarvitse olla verkkoräiskintöjen konkari tajutakseen, miten hurjasti ratkaisu syö yllätysmomenttia hyökkäyksistä.

Parhaimmillaan Battlefieldin verkkotaistelut ovat kuitenkin juuri sitä, mitä sotapeliltä sopii odottaa: räiskettä, räjähdyksiä, menetyksiä, tiimityötä ja tuhoa. Yleisilläkin palvelimilla on totisesti yhteishengen tuntua, kun uuden kartan alussa kuskit ottavat kyytiinsä sotamiehiä ja kaikki suuntaavat yhdessä taistoon. Tällaisen näkeminen voi olla ainakin pc-pelaajille positiivisella tavalla vierasta. Yläilmoissa helikopterin kyydistä tulittaessa alapuolellaan voi nähdä tankkien kolistelevan ja ohjuksien lentelevän. Samassa maajoukot hakevat vaistonomaisesti suojaan kuullessaan kopterin huminan. Parissa hetkessä tilanne on kuin elokuvasta Isku Mogadishuun...

Sodan mallinäytös

Battlefield 2: Modern Combat nostaa armottomasti PlayStation 2:n FPS-räiskintöjen teknistä rimaa. Grafiikoiden näyttävyyden voi tiivistää sanomalla, että verkkotaistoissa ei aina uskoisi pelaavansa pleikkaripeliä. Lisäksi korea ulkoasu ei tule sen suuremmilla kustannuksilla, koska Modern Combat pyörii ilman nikottelua lähes koko ajan. Objektien tarkkuuskin on huomioitava, koska erityisesti lukuisat asemallit näyttävät varsin autenttisilta, samoin kuin kulkuneuvot. Ainoastaan kuolinanimaatiot bugaavat välillä hieman hassusti, millä ei siltikään ole kummempaa vaikutusta pelikokemukseen.

Äänimaailmakin on verrattain mallikkaasti toteutettu, eikä Electronic Artsin toisen sotasarjan, Medal of Honorin, standardeja aliteta. Ovatpa Digital Illusionin pojat tehneet muutaman oivalluksen, joita ei kovin usein kuule. Esimerkiksi aseet ja radiopuheet kuulostavat sekä kaikuvat ympäröivästä tilasta riippuen eri tavoin. Lisäksi tantereilla jyrisee ja paukkuu sotatilanteeseen kuuluvasti, joten fiilikset ovat kohdillaan. Moninpelissä saa myös valmiit radioviestit halutessaan muillakin kuin jenkkien kielellä, mutta yksinpelissä kuunnellaan korostetuilla aksenteilla englantia mongertavia komentajia. Tunnelmallista taistelumusiikkia kuullaan kaikissa pelitiloissa, mutta se kannattaa ehkä verkossa säätää kokonaan pois häiritsemästä.

Ei voi tarpeeksi painottaa, kuinka mainiosti Battlefield 2 on saatu siirrettyä PlayStation 2:lle. Modern Combat on näyttävä, toimiva ja äärimmäisen pelattava. Jälkimmäisestä kuuluu osaksi kiitos sujuvalle ohjaukselle, jolla hoituvat mallikkaasti niin räiskintä- kuin lennokkaat ajo-osuudetkin. Realismia ei ole haettu joka asiassa, esimerkiksi aseilla ampuessa ei hirveästi rekyyliä esiinny, joten osumisprosentti pysyy helposti kohtuullisena, mutta taas auton tai vaikka tankin piipun jyräämäksi päätyy tuon tuosta.

Nettipelaajaksi ja sotapelien ystäväksi itsensä luonnehtivan pleikkarimiehen luulisi jo hankkineen Battlefield 2: Modern Combatin. SOCOM 3:sta odotellessa tämä menee enemmän kuin hyvin ja ties vaikka olisi parempikin. Muiden kannattaa ehdottomasti kokeilla etenkin verkkopeliä, sillä siitä on vaikea olla pitämättä, eikä yksinpelikään ole hassumpi. Ten-Hut!