Sonic the Hedgehog oli 90-luvun sininen kulttisalama videopelimaailmassa. Se pani kampoihin Nintendon sieniä syövälle viiksiniekalle ja aiheutti koulussa välitunneilla kovat väittelyt näiden kahden paikasta tasoloikkamaailman hierarkiassa. Itse pukeuduin sinisiin pöksyihin, punaisiin lenkkareihin ja pidin siilitukkaa. En välttämättä kirjaimellisesti kuitenkaan.

Tuohon aikaan kaikki oli vielä kaunista, viatonta ja toimivaa. Nyt vanhuus alkaa hiipiä elämääni ja huomaan, että se ei tule yksin, kuten sanotaankin. Siili-ystävämme on seuralaiseni.

Taru sormusten siilistä

Hyvä satuhan lähtee käyntiin tunnetusti näin: "Olipa kerran.." ja niin edelleen. Sonic and the Secret Rings ei valitettavasti tee näin, mutta ei juoni koskaan ole se tärkein elementti Soniceissa ollutkaan.

Tuhannen ja yhden yön tarinoita lueskellessaan siili-ystävämme torkahtaa ja herää tuntemattoman vieraan mekkalointiin kotonaan. Pöydällä lojuu kummallinen sormus, johon koskettuaan Sonic vapauttaa Shahran, sormuksenhengettären, suoraan kirjan maailmasta. Vieraalla on ikäviä uutisia heti alkuun: pahoista pahin lampunhenki Erazor Djinn uhkaa tuhota kirjan tarinat yksi kerrallaan muodostaakseen sen maailmasta oman kuvansa. Tämän jälkeen myös Sonicin maailma olisi kuulemma vaarassa. Moista tahdittomuutta ei sininen söpöläisemme voi tietenkään sulattaa, ja seikkailu onkin valmis alkamaan. Sormus sormeen siis ja hengettären tuomat voimat apuna baanalle.

Armoton hölkkä käy läpi seitsemän maailman, joissa tarinaa eteenpäin kuljettavia osia on muutama jokaista kenttää kohden. Näiden lisäksi voi ottaa mittaa taidoistaan erilaisissa haasteissa, kuten jonkin kentänpätkän läpäisyssä mahdollisimman monta sormusta keräten, tuhoamatta yhtäkään vihollista ja niin edelleen. Onnistumiset palkitaan uusilla tehtävillä sekä extra-valikkoon avautuvilla videoilla, kuvilla ja muulla hyödyttömyydellä. Homman idea on pohjimmiltaan kuitenkin kerätä parempaan talteen seitsemän maailmasormusta, joiden avulla Erazor Djinn saisi katalat suunnitelmansa toteutettua.

Tarina kulkee eteenpäin hieman Max Paynen tapaan sarjakuvamaiseen tyyliin. Tämä ei ole sinänsä paha, mutta paremmin olisi maistunut harvojen välianimaatioiden tyyliin CGI-animointi juonta juoksuttamaan.

Ohjaus tapahtuu pitelemällä wiimotea poikittain. Sivuille kallistelemalla Sonic siirtyy ruudun reunasta toiseen sormuksia ja sielupalloja keräillen. Sormuksethan ovat tunnetusti siilimme elinvoimaa, joiden puute esimerkiksi viholliseen varomattomasti törmätessä aiheuttaa kuoleman. Pelissä ei sinänsä perinteisiä elämiä tai vastaavia rajoitteita ole, vaan "kuoleman" kohdatessa kenttä jatkuu tehtävästä riippuen edellisestä välitallennuskohdasta tai sen alusta saakka.

Sielupallot kasvattavat supervoimia, joiden avulla maailma saadaan hidastumaan tai Sonic juoksemaan pää kolmantena jalkana pistäen matkalle osuvat vihulaiset halki, poikki ja pinoon. Jos takaisin päin kenttää on asiaa, heilutellaan ohjainta samalla tapaa kuin kipattaisiin lautasellinen - sanotaan nyt vaikka hernekeittoa - omaan syliin, ja kelpo siilimme ottaa näin takapakkia. Molemmat ovat varmasti lähes yhtä epämiellyttäviä tekosia, vaikka hernekeittoa en syliini ole kipannutkaan.

Kahdesta numeronäppäimestä toinen aktivoi Sonicin hyppyyn. Lyhyt painallus stimuloi siilimme pikaiseen, matalaan hyppyyn, kun taas pidempi ja hartaampi painallus samaa logiikkaa seuraten korkeampaan. Ensimmäinen painike hoitaa tarkempaa etenemistä vaadittaessa hyödyllisen jarrutuksen.

Viholliset ja muut kohteet, joihin voidaan suorittaa hyökkäys, tulevat lähestyttäessä automaattitähtäykseen. Ohjainta eteenpäin heilauttamalla saadaan tähtäyksessä olevaan kohteeseen suoritettua ilmasyöksy, mikä toimii pelin pääasiallisena hyökkäysmuotona. Sama tekniikka puree myös pidempien ylitettävien kuilujen sun muiden ylitystä vaativien esteiden selvittämiseen.

Hieman syvällisempää sisältöä peliin on lähdetty hakemaan kokemuspisteiden kautta. Tehtävien läpäisy tuo suoritustason mukaisen määrän pisteitä, uusia taitoja ja näiden päivityksiä, joiden aktivoimiseen edellä mainitut pisteet voidaan sijoittaa. Nopeampi juoksuvauhti, pidemmät hypyt ja liukutaklaukset mainittakoon muutamana esimerkkinä saavutettavista taidoista.

Jotta asiat eivät kävisi pitkästyttäviksi, löytyy yksinpelinä toimivan tarinamoodin lisäksi pelistä vielä useamman kymmenen minipelin kattava moninpeli. Maksimissaan neljä pelaajaa pääsee ottamaan mittaa toisistaan muun muassa jousiammunnassa, melonnassa ja lentävien hedelmien poimimisessa floretilla. Sekaan on eksynyt oikeasti hauskojakin viritelmiä, mutta kuin jonkin kummallisen lain sanelemana on suurin osa minipeleistä ala-arvoisia tai muuten vain mielikuvituksettomia ja tylsiä. Minipelit tuovat kuitenkin mukavaa vaihtelua Secret Ringsin kokonaisuuteen, vaikka graafiselta ilmeeltään eivät kummoisia ole, eikä aidosti mukavia lajeja mahdottoman paljoa mukaan ole mahtunutkaan. Ajatus oli silti kaunis.

Moni siili päältä kultaa..

Audiovisuaalisella puolella mennään trapetsilla keikkuen. Se, mikä voitetaan graafisella puolella, menetetään verta miltei vuotavien korvien kera audiopuolella. Musiikeissa ja ääniefekteissä ei sinänsä ole mitään vikaa, kevyt rokki toimii hyvin, mutta täysin muovisen kuuloiset laulunrenkutukset saavat pian anelemaan armoa ja etsimään tuloksetta kohtaa valikkoruudulta, mistä painajaisen saisi loppumaan. Heikompien lisäksi aika paljon vahvempiakin hirvittää. Lisäksi törmäsin ääninäyttelyn osin sellaiseen harvinaisuuteen, että peli jatkui tietyn ajan jälkeen japaninkielisen dialogin sijaan englanninkielisenä. Kerta se on ensimmäinenkin. Olisivat edes äänittäneet "yeah"-huudahdukset parilla muullakin äänensävyllä kuin vain yhdellä. Myös Shahran heittämät kommentit jäävät japania osaamattomalta usein ymmärtämättä. Kesken hektisimmän säntäilyn kun ei tekstejä pahemmin viitsisi jäädä lueskelemaan.

Vauhtia Sonic and the Secret Ringsissä tuotemerkille uskollisena silti piisaa, mutta ohjattavuus - muiden puutteiden ohella - saa välillä aikaan harmaita hiuksia, vaikka pääpiirteittäin se onkin ihan kelvollisesti toteutettu. Eritoten peruutus on onnistuttu tekemään typerän hankalaksi. Olisivat voineet pakittamisen sijasta antaa mahdollisuuden kääntää suuntaa, jolloin välillä esiintyvät kameraongelmatkin olisi saatu eliminoitua.

Pelillä on kuitenkin marinoista huolimatta hetkensä, vaikka ne jäävätkin valitettavan vähiin. Uusi Sonic ei kuitenkaan vain hätkähdytä ja vajoaa siten ongelmineen keskinkertaisuuden suohon. Se ei ehkä ole sieltä kaikkein huonoimmasta päästä, mutta itselleni pettymys kuitenkin. Graafisesti peli näyttää hienolta, mutta onnistuminen yhdellä osa-alueella ei riitä muiden pettäessä. Niin moni asia olisi voitu tehdä toisin, niin moni sudenkuoppa välttää, mutta aina ei vain voi voittaa. Sonicin ollessa kyseessä olisi kyllä ollut vaihteeksi aika. Toivottavasti vielä joskus saataisiin kokea uudelleen se taika, joka Megadrivellä iski jo toistakymmentä vuotta sitten.

Joku on kehunut Secret Ringsiä parhaaksi 3D-Soniciksi, mutta itse pelailen mielyttävimmät 3D-siilini edelleenkin Dreamcastilla. R.I.P., Sonic.