Spyro: Enter The Dragonfly

Crash Bandicootin jalanjäljillä kulkenut Spyro the Dragon oli kolmen ensimmäisen osansa myötä yksi PlayStationin kiistatta parhaita tasohyppelypelisarjoja. Sony Computer Entertainmentin kustantama ja Isomniac
Gamesin alunperin luoma purppuranvärinen lohikäärme loikkasi kertaheitolla alkuperäisen PSX:n omistajien sydämiin. Ensimmäinen sarjan peli tarjosi julkaisunsa aikana ennenäkemättömän tyylikästä loikintatoimintaa ja se upposi täydellisesti silloin aikaansa PSOne-pelaamisella kuluttaneeseen maksavaan yleisöön. Nopeaan tahtiin julkaistut kaksi jatko-osaa olivat edeltäjänsä kaltaisia jättimenestyksiä. Kolmatta osaa pidettiin jopa koko saagan parhaana ja tulevaisuus näytti ruusuiselta.

Tätä nykyä kaikki on toisin. SCEE:n ja edelliset osat loistaviksi tehneen Isomniacin sijaan pelikehityksestä vastaa nyt hieman tuntemattomampi Check Six –niminen firma Vivendin hoitaessa julkaisupuolen. Jokin aika sitten tehty sopimus oli molempien osapuolten kannalta merkittävä askel ja lohikäärmesankarimme hehkutettiinkin loikkaavan tämän vaihdon myötä kokonaan uudelle laadulliselle tasolle. On kuitenkin varsin ikävä huomata, että seuraavan sukupolven Spyro kärsii eräänlaisesta Crash Bandicoot –kompleksista. Pelinkehittäjän vaihtaminen on syystä tai toisesta tiputtanut kerran maailman huipulla olleen tasoloikintasarjan keskinkertaisten viritelmien joukkoon. Tätä valitettavaa faktaa edesauttaa multiformaattijulkaisuun saapunut Spyro the Dragon: Enter the Dragonfly.

Vapaapäivistä viis

Söpö pieni lohikäärme Spyro ei saa vieläkään elää rauhassa. Pitkällisten latailujen jälkeen peli esittelee hatusta temmatun juonensa, jossa lystikkään välianimaation saattelemana vanha tuttu roisto Ripto taikoo kaikki lohikäärmeille voimaa antavat sudenkorennot kokonaan pois purppuranvärisen supersankarimme pastellinsävyisestä maailmasta. Paha velho toivoo tällä toimenpiteellä saavansa koko valtakunnan haltuunsa, mutta ystävämme Spyro on tietysti täysin toista mieltä. Niinpä siivekkään sankarimme tehtäväksi jää 25 eri kentän tutkiminen ja niihin ripoteltujen sudenkorentojen pelastaminen. Kolmiulotteisissa maailmoissa on myös tuhatmäärin kaikenlaista muuta kerättävää, ja tarpeeksi erilaista sälää poimittuaan pelaaja pääseekin tarinassa eteenpäin. Idea on sarjan vannoutuneille ystäville tuttuakin tutumpi, mutta toimivaa konseptiahan on tunnetusti täysin turha lähteä liikaa muuttelemaan.

Pelin ensimmäinen varsinainen lapsus löytyy tasosuunnittelusta, joka on sanalla sanoen karmeaa. Kaikki kentät on muodostettu samasta kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevasta muotista, jossa nätillä paletilla pyritään kosiskelemaan nuorempaa pelaajaväkeä. Maailmoja kansoittavat huonojen tasoloikintojen perusedustajina usein häärivät tusinahirviöt, jotka eivät älykkyytensäkään puolesta vakuuta missään vaiheessa. Silloin tällöin vastaan
tulee myös apuaan tarjoavia ystäviä, joille kuitenkin pitää vinkkejä vastaan viedä kentistä löytyviä helyjä. Spyro itse pystyy edelleen juoksentelemaan avoimissa maisemissa tuttuun tyyliin liidellen, tulta syösten ja sinne tänne hyppien. Sama vanha peruskonsepti alkaa kuitenkin maistumaan vähitellen puulta, eivätkä tekijät ole onnistuneet saamaan tasoihin tarpeeksi eloa mielenkiintokertoimen säilyttämiseksi. Itse asiassa Enter the Dragonfly ei missään vaiheessa intoudu kokeilemaan mitään uutta. Sen sijaan se onnistuu jopa ottamaan muutaman askeleen taaksepäin ensimmäinen PlayStationin Spyro-peleistä, ainakin mitä tasosuunnitteluun, vaikeusasteen porrastukseen ja yksinkertaisten ongelmien ratkaisuun tulee.

Turhautumista lisää erityisesti se, että vaikka lohikäärmettä itseään on aivan yhtä helppo kontrolloida kuin ennenkin, niin jatkuvasti heittelevä ruudunpäivitys aiheuttaa ajoittain pelattavuuden kannalta järkyttäviä ongelmia. Ongelma on itse asiassa varsin mielenkiintoinen, sillä ulkoasultaan peli näyttää lähes samalta kuin PSOnelle julkaistut kolme aiempaa osaa. Hieman paranneltua resoluutiota lukuun ottamatta tämä uusin Spyro on kuin tuulahdus menneestä. Ongelmaa korostavat myös järkyttävän pitkät latausajat, joita tekijät ovat tyrkänneet
jokaiseen mahdolliseen väliin. Kovan teknologisen taustan omaava Check Six ei missään vaiheessa ole näyttänyt pääsevänsä sinuiksi PlayStation 2:n kehitystyökalujen kanssa. Lopputulos on teknisesti suoraan sanottuna hirveä.

Tönkkö, tönkömpi, Spyro

Suunnittelijat ovat yrittäneet väkisin piristää kokonaisuutta laittamalla kenttiin mukaan erilaisia tehtäviä ja alipelejä. Näissä sankarimme Spyro asetetaan esimerkiksi tankin tai jonkin muun mielikuvituksettoman härvelin ohjaimiin. Idea on näyttänyt ehkä hienolta paperilla, mutta sen toteutus on onnistuttu pilaamaan täydellisesti. Hitaat mutta kankeat ajoneuvot olisivat tarvinneet osiinsa hivenen öljyä, sillä niiden kontrollointi on tällaisenaan enemmän kuin usein työn ja tuskan takana. Erilaiset usein aikarajoitteiset simppelit tehtävätkään eivät aiheuta suurempia riemunkiljahduksia. Useimmat niistä joko tylsistyttävät tai turhauttavat pelaajan hengiltä. Samaan
kategoriaan kuuluvat myös pienenä lisämausteena sinne tänne mukaan laitetut edellisistäkin Spyro-titteleistä tutut lentoradat, joissa siivekästä lohikäärmettämme ohjastetaan esimerkiksi sinne tänne aseteltujen renkaiden lävitse.

Tapahtumia tukeva yli-iloinen midirallatus on omiaan kuvaamaan pelin sarjakuvamaista yleistunnelmaa. Hilpeä musiikkipuoli ei ole järin vaihtelevaa tavaraa, mutta kaikesta toistostaankin huolimatta se täyttää hyvin oman paikkansa taustalla pimputtavana merkityksettömänä möykkänä. Muulla auraalisella osastolla on varsin mukava huomata, että suurin osa edellisten pelien ääninäyttelijöistä on saatu mukaan pölisemään myös tämän uusimman osan mielikuvitusmaailmassa. Efektit on toteutettu ammattitaidolla sisältäen oivasti asiansa ajavia pieniä yksityiskohtia. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että esimerkiksi kotikonsoleilla jo menneisyyteen kuuluvalla kasettiformaatilla on saatu aikaan parempaa jälkeä. Tästä hyvänä esimerkkinä toimivat esimerkiksi Rarewaren valmistamat Nintendo 64 –julkaisut Banjo-Kazooie ja loistava aikuisille suunnattu eepos Conker’s Bad Fur Day. Vaikka ääniosasto onkin tässä Vivendin uutukaisessa kieltämättä ihan siedettävää tavaraa, niin parempaankin olisi varmasti pystytty käytettävissä olevalla kehitysajalla.

Totuus ei säästele ketään. Enter the Dragonflyssa olisi tarvittu uutta, tuoretta lähestymistapaa. Edellisiä osia turhan kaavamaisena pitäneet palaavat innolla aikaisempien julkaisujen pariin kerran tätä Check Sixin ja Vivendin tuoretta projektia kokeiltuaan. Vaikka kaikki edellisten Spyro-pelien peruselementit ovat yhä paikallaan, niin jostain kumman syystä niiden toteutus on valovuosia ensimmäisiä sarjan titteleitä jäljessä. Tuhansien ja taas tuhansien jalokivien keräily ei enää kiinnosta pätkänkään vertaa. Spyro on siirtynyt seuraavan sukupolven pelikonsoleille valitettavan epäonnistuneesti ja Enter the Dragonfly on jo aiemmin ilmestyneen Crash Bandicoot: Wrath of Vortexin tavoin yllättävän väsynyt ja mielikuvitukseton julkaisu. Tämä uusin Spyro-peli saattaa vielä upota nuorempaan pelaajaväkeen, mutta ensimmäiset osat puhki pelanneiden on syytä kaivaa vanhat Spyro-julkaisut uudelleen esiin kaappien kätköistä. Purppuranvärinen suosikkilohikäärmeemme on vajonnut keskinkertaisten alehyllypelien synkkään maailmaan. Kliseisesti kiteytettynä, vanhassa vara parempi.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi

Pelin tiedot

Arvosteltu versio: 

Arvostelukappale oli lehdistöversio. Kiitokset arvostelukappaleesta Pan Visionille.

Tähän liittyvää